KOROISTEN MARKKINAT.
Voi sitä ihmispaljoutta, joka saapui, jo ensimäisenä päivänä Koroisiin! Yhä komeampia lohikäärmelaivoja, yhä loistavampia sankarijoukkoja. Taisivat kaikki kauppiaatkin tulla jo täksi päiväksi. Ainakin oli koko Aurajoen suulahti täynnä Koroisiin pyrkiviä kauppalaivoja. Vaan tuossapa tuli tuimasti uisko, jonka komeudella ei vertaa: purppurapurjeet hohtivat ja kultainen lohikäärmeenkita oli ammollaan kuin nielläkseen kaikki vastustajat. Uisko laski rantaan ja maihin hyppäsi ensimäisenä tummaparta Igor Rurikinpoika, Gårdariken ruhtinas. Hänen turkisviittansa oli levällään ja sen alta näkyi silkkipaita, kultakirjainen, loistava vyö ja komea miekka. Moni päällikkö riensi vastaan. Siinä tervehdittiin, juteltiin.
Kohta kuitenkin rientää Igor seurueineen käräjäkentälle, nousee kivelle ja alkaa kuuluvalla äänellä puhua noille sadoille sankareille, jotka täyttivät käräjäkentän: "Olen Gårdariken ruhtinas Igor Rurikinpoika. Isäni tunsitte kaikki, hänhän lähti täältä satojen saarien maasta itään uutta seutua hallitsemaan. Ja äärettömän suuri ja rikas on tuo hallitsemani maa. Näkisittepä vain sen verojen määrän, jonka vuosittain saan: hunajata, vahaa, orjia loppumattomiin! Ja se tavara menee hyvin kaupaksi Miklagårdissa, tuossa suuressa kartanossa, jonne kaikki katoo kuin pisara mereen. Niin, Miklagård voi ostaa vaikka koko pohjolan tuotteet ja maksaa hyvin, Miklagårdin rikkaudella ei ole määrää. Mutta kas, sen keisarit ovat itsepäisiä, eivät tahdo antaa pohjanmiehille niitä kauppaetuja, jotka heille vanhastaan kuuluvat. Siksi täytyy keisaria pakottaa siihen. Miklagårdia vastaan on tehtävä sotaretki ja hankittava kauppaedut sellaiset, ettei niille vertaa. Sellaisen retken teki kasvatusisäni Oleg. Kaikkihan olette kuulleet tuosta mainiosta matkasta, kun hän panetti pyörät pursien alle, nostatti purjeet ja laski halki kenttien Miklagårdin muurien edustalle. Ja mitkä rikkaudet ja edut hän sieltä saikaan! — Nyt on syksy, ja ensi keväänä, kun Dnjeprin koskissa vesi korkeimmillaan kuohuu, laskee Igor Rurikinpoika kohti Miklagårdia. Kuka tahtoo seurata minua tälle matkalle? Hyvän maksan palkan, ja kaksikolmannesta saa kukin pitää voittamistaan rikkauksista. — Nyt syksyllä on jo tultava luokseni, keväällä ette ennätä, sillä niin aikaseen lähdetään Kiovasta. Tullessani poikkesin Osmalassa, ja osa Karjalan miehiäkin lähtee mukaan."
"Elikö vanha Osma vielä?" kysyi joku miesjoukosta.
"Elipä kyllä, mutta ihan valkoparta hän oli ja hirveän vanha hän kai onkin, mutta kahta kieltä hän puhui yhtä hyvin kuin te täällä rannikolla. Eipä ole ukko unohtanut, mitä nuorena oppi Hålagalannissa."
"No, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Mutta ei kai Osma ollut myötämielinen matkallesi, hänhän aina vastusti tällaisia retkiä. Muistan sen hyvin niiltä ajoilta, kun vielä olin isäni luona Karjalassa, ennenkuin tulin tänne Suomeen." Näin puhui Sarvi, Halikon sankari.
"Ei niin Osma luvannut apua, mutta Pelkosen ja Äyrämön miehiä lähtee retkelle. Odottavat valmiina paluutani. Totta kai nyt täältäkin saan urhoja mukaani."
"Totta kai, totta kai", kuului joka puolelta ja miehiä alkoi tulla Igorin luo. Siinä kaksi nuorukaista tunkihe tuimasti muita ja pääsivätkin ensimäisiksi perille.
"Me tulemme miehinemme kanssasi", sanoi toinen nuorukainen ylpeästi.
"Vai on noilla poikasilla jo omia miehiä ja siis jo omat purretkin", puheli Igor. "Ketä olette?"
"Jos vielä kerrankin sanot kuningas Eerik Verikirveen poikia poikasiksi, niin saat tuntea miekkani pureman."
"Aha, sen jo kuulee, että olette Norjan Eerikin poikia. Hurjasti tappeli isänne läntisen meren rantamilla, vaikka olikin menettänyt Norjan. Urhoollisia poikia! Hyvä, hyvä! Elääkö äitinne Gunhild vielä?"
"Elääpä kyllä, ja hänen luoksensa jäivät nuorimmat veljemme."
Jo saapuu toisia, piti keskeyttää juttelu. Siinä tuli Björn Svitjodista ja toi terveiset kuninkaaltaan, joka ei joutunut niin pitkälle matkalle. Mutta hänpä, Björn, oli vapaa lähtemään, palkasta vain vielä tiedusti. No, riittävä tuo oli, ja Björn antoi Igorille puukapulan, johon oli veistänyt omat merkkinsä, vakuudeksi, että hän nyt oli Igorin mies. Samallaisia puupalasia antoivat Igorille muutkin.
"No jopa nyt jotakin, oikeinko eestitkin lähtevät mukaan", puheli Igor, kun kuningas Keso ja Sakkalan sankari miehineen ilmoittautuivat lähtevien joukkoon.
Ennättivätpä vihdoin jo Suomenkin kuninkaat ja sankarit ajatella asiansa loppuun. Ja monet ilmoittivatkin lähtevänsä mukaan. Siinä Teljon kuningas, kymmenet saarien päälliköt, leveäharteinen Kyrönmaan kuningas, Kauko, kulkijakuningas ja monet muut olivat lähdössä. — Miettivä Halikon Sarvi ja Kultarannan vanha Luonto sanoivat ajattelevansa asiaa vielä huomiseen. Viimeiseksi ilmoittautui suuri joukko yksityisiä miehiä suoraan Igorin seurueeseen, ja näitten joukossa oli Hirvokin.
Igor oli sangen tyytyväinen tuloksiin. Mietteissään hän katseli miesjoukkoa ja virkkoi viimein: "Yhtä minä vain ihmettelen, missä on vanha Väinävalta, kuninkaista suurin? En ole nähnyt häntä Suomen miesten joukossa."
Syntyi hetken hiljaisuus. Moni muukin oli kaivannut viisasta
Väinävaltaa.
Kohta kuitenkin astui hartiakas Kyrönmaan kuningas vähän lähemmäksi ja hänen suupielissään karehti hymy, kun hän alkoi kertoa: "Tullessani tänne, näin suurella selällä Ahvenan pohjoispuolella purren. Luulimme sitä ensin vainolaivaksi, mutta kun huomasimme, että sillä oli purppura purje, laskimme lähemmäksi. Ja ajatelkaas! Väinävalta istui komeissa pukimissa uiskon kokassa, polvillaan kantele, jota hän uneksien näppäili. Tiedustelimme, minne matka? Ensin ukko vähän kierteli, mutta lopulta hän tunnusti, että oli kosiomatkalla Kainuun."
Kaikki purskahtivat nauramaan tämän kuullessaan, ja Luonto virkkoi: "Voi sitä Väinävaltaa! Viisas on mies, mutta noissa naimispuuhissaan hän aina hupsuttelee."
Mutta Igor ajatteli vain matkaansa ja sanoi: "Lähetin sanan Vikenin miehille kuten tröndeillekin, enkä ole nähnyt sieltä ainoatakaan miestä."
Nytpä joutuivat Eerik Verikirveen pojat kuohuksiin: "Minnekä he nyt joutuisivat, kun saivat Håkonin hallitsijakseen. Sanovat häntä parhaaksi kuninkaakseen ja ovatkin ottaneet hänelle lisänimen: Hyvä. Mutta sanoppa, Igor, kenelle kuuluu Norja? Mekö sen omistamme, jotka olemme Norjan laillisen kuninkaan Eerikin poikia, vaiko Håkon, tuo paadella syntynyt palkkapiian poika?"
"Teille se tietysti kuuluu ja te sen vielä kerran omistattekin. Sen näen jo silmänne iskusta", vastasi Igor.
"Niin tietysti meille", touhusivat pojat, eivätkä kuulleet, että joku
Suomen mies virkkoi: "Håkon on myöskin Norjan kuninkaan poika."
Igor aikoi jo lopettaa kokouksen, vaan silloinpa Hedebyn, Voionmaan, Birkan ja Kurkelan kauppiaat ehdottivat, että otettaisiin päätettäväksi vielä eräs yhteinen asia, kun kerran koko pohjola oli koolla. Ja kohta eräs reima voiolainen selitti, miten kovin tärkeätä olisi, että poltettaisiin merkkitulia vilkkaimpien kulkuväylien varsilla. Siitä johtuvan suuren hyödyn hän kuvasi vallan loistavalla tavalla. Ja niin päätettiinkin yksimielisesti, että tästä alkaen palaisivat joka kesä merkkitulet Hedebystä. Laatokan rantamille asti. Kunkin maan miehet lupasivat huolehtia omien rantojensa tulista. Niin Voionmaan, Svitjodin, Ahvenan ja Suomen miehet, niin eestit. Ainoa, mikä tuotti vaikeutta, oli Suomenlahden pohjoisranta. "Jäämit pelkäävät merta, ei heistä ole merkkitulien vartijaksi, eikä heitä täällä näykkään", nauroi joku. Mutta pian päästiin tästäkin pulasta, kun eräs vanha kauppias selitti, että parempi väylä kulkikin Suomenlahden etelärannalta. Kun Kumoniemessä vain oli merkkituli, voitiin siitä kulkea Kesoniemelle ja sieltä eteenpäin Nevan suulle. Niin oli asia päätetty.
Ja nytpä vasta alkoi ilotouhu. Igor antoi kantaa suuren joukon puuputinoita ja nahkasäkkejä maalle ja huusi: "Nyt, sankarit, saatte maistaa Miklagårdin juomaa! Tällaista sitten siellä saamme loppumattomiin!"
Voimakas viini alkoi pian vaikuttaa miehiin, jotka eivät olleet sellaiseen tottuneet. Puhelu kävi kovaääniseksi, toiset jo rähisivät ja hoilasivat.
Mutta äkkiä taukosi rähinä, sillä rannalta alkoi kuulua kaunista soittoa. "Kulkija-Helkky on taas meidän mailla", huudahti moni. Mutta Igor kuunteli kuin lumottuna harpunsoittoa. "Tuommoista soittajaa ei ole Gårdarikessä koskaan kuultu", sanoi hän. "Mies hoi, tuleppa tänne!"
Mutta laulaja ei lähde, soittaa vain. Igor tulistuu ja lähettää pari miestään noutamaan soittajaa.
Kohta oli hänen edessään hoikka, kiharapäinen nuorukainen harppuineen.
"Tuosta saat Gårdariken kauneimman ja kalleimman miekan, jos lähdet kanssani ja jäät soittajaksi kartanooni."
"Kulkija-Helkky ei kanna miekkaa, vaan harppua ja huilua", vastasi nuorukainen tyynesti.
"No hiis, tuossa on sitten kultarahoja enemmän kuin parhain urhoni ansaitsee kokonaisessa kesässä."
"En huoli rahoistasi."
"Hiitten hirmu, mitä sinä sitten tahdot?"
"En lähde kanssasi."
Nyt raivostui Igor: "Vai et lähde! Perkuna vie! Sitokaa miehet tuo ja viekää laivaan! Sitten nähdään, lähteekö hän!"
Ympärillä oli jännityksellä seurattu keskustelun kulkua. Mutta kun
Igorin miehet aikoivat käydä käsiksi kulkijaan, juoksi siihen monta
Suomen ja Svitjodin sankaria paljastetut miekat käsissä, ja yksi huusi:
"Jos sormellakin koskette Kulkija-Helkkyyn, niin totisesti oma päänne
ei ole varsin lujassa olkapäitten välissä!"
Nyt vetivät Igorin miehetkin miekkansa ja epäilemättä olisi syntynyt hirveä tappelu, ellei Kultarannan vanha Luonto olisi tunkeutunut väliin ja sanonut: "Kulkija-Helkky on kierrellyt vuosia pohjolan maita ja ilahuttanut meitä soitollaan ja laulullaan. Kukaan ei ole voinut häntä paikoillaan pysyttää, mutta kukaan ei myöskään koskaan ole väkivalloin yrittänyt häntä pidättää. Siispä pankaa miekat pois ja Kulkija kiertäköön, kuten kiertänyt on. Ja siihen on sinunkin Igor tyydyttävä, Kulkijaa et saa. Sitäpaitsi, älä unohda, että nyt on kaupparauhan aika."
Igor oli ennättänyt jo tyyntyä ja hän huomasi mitä vahinkoa tämä tappelu olisi tuottanut hänen suurille aikeilleen, siksipä hän mielellään taipui ja jätti soittajan rauhaan.
Päivä oli vasta puolillaan, ja kauppiaat havaitsivat, miten mainio myyntitilaisuus nyt oli, kun miehet olivat ostotuulella. Kohta oli kauppakentällä mitä erilaisimpia tavaroita myytävänä. Tuolla aseita ja suolaa; täällä kankaita, solkia ja koristeita, varsinkin lasihelmiä; siellä juomasarvia, kuolaimia ja päitsiä. Olipa rannalla koko venekuorma mainioita voiolaisia kovasimiakin. Ja kauppa kävi verrattomasti. Varsinkin aseita ostivat matkalleaikovat. Rahaa ei näyttänyt paljon olevan, mutta kauppiaat olivat yhtä halukkaita vaihtamaan tavaroitaan suomalaisten turkiksiin, joita olikin vallan määrättömästi.
Muutamien suurien uiskojen luona rannalla oli kovasti hyörinätä. "Mitähän tuolla lienee?" virkkoi Hirvo Tuurille. He menivät lähemmäksi; ja ah, siellä oli myytävänä orjia, paljon orjia. Tuossa joukko nuoria naisia kalpein, pelokkain kasvoin, tuossa muutamia miehiä ja oi, tuolla itki pikku poika. Hirvo hyppeli huoletonna uiskosta toiseen muitten mukana, mutta Tuuri kääntyi ja lähti pois, sillä hänestä tuntui niin vaikealta nähdä näitä orjaraukkoja. Kaiken päivää oli hänen edessään kuitenkin kaunis lapsen pää, jonka silmistä vieri suuria kyynelhelmiä ja joka lakkaamatta soperti: "Äiti, äiti." Mistähän oli sekin ryöstetty! — —
Useimmat yöpyivät veneisiinsä markkinapaikalle, mutta Hirvo lähti kotiinsa. Huomenna hän lähtee Igorin mukana, oli ainoa tilaisuus sanoa Kultarannan Impille nyt hyvästi. Hirvon sydän löi aivan kuuluvasti. Mikä onni, ettei vanha Luonto lähtenyt kotiinsa. — Mitähän Impi nyt sanoo, kun saa kuulla, että Hirvo lähtee sankariretkelle, vaikkei muita Luonnon miehiä lähdekään. Sillä kieltävän vastauksen saa Igor aamulla, — Luonto on rauhan mies ja jo niin vanhakin. Eikä hän rikkauksiakaan enää kaipaa, niitähän hänellä on niin määrättömästi, että hänen kotirantaansakin on ruvettu kutsumaan Kultarannaksi, vaikka hänen saartaan tavallisesti sanotaan Luonnoksi tai Luonnonmaaksi. Ja ne rikkaudet perii kerran Impi, niin Impi. Ja sitten ne saa hän, Hirvo, sitten kun palaa sankarina, jonka mainetöistä laulaa koko pohjola.