IX. LEVÄHDYSPAIKASSA.
Syksyn myrskyistä huolimatta saavuttiin onnellisesti Venetsiaan. Täällä sai Henrik jonkun aikaa odotella, ennenkuin voi kauppamatkueen mukana jatkaa matkaansa, sillä yksikseen matkustaminen oli tänä aikana vaarallista. Hän oli päättänyt yhtyä siihen seurueeseen, jonka piti kulkea Po-joen laaksoa Burgundiin. Mutta viimeisessä hetkessä peruuttivatkin kauppiaat koko matkan. Vuoden aika oli heistä liian myöhäinen, niin että talven sateet voivat heidät yllättää keskellä matkaa. Henrik oli hyvin pahoillaan ja aikoi lähteä jo yksin matkalle. Mutta silloin hän sai kuulla, että toinen kauppamatkue oli lähdössä pohjoiseen. Ja heti yhtyi Henrik heihin, vaikka matka sitä tietä tulikin paljon pitemmäksi.
Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.
Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n luostarin portille.
Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia. Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet: "Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin. Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! — Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja kunto antoivat ihmiselle arvon.
Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne menossa?"
Henrik: "Minä palaan sieltä."
Munkki: "Siinä tapauksessa pyytä luostarimme apotti Bernhard teitä heti luoksensa."
Henrik säpsähti. Mitä! Pitikö hänen lähteä näin vain ilman muuta suuren Bernhardin eteen, miehen, jonka edessä paavit ja kuninkaat ovat kumartaneet. — Henrikin sydän löi aivan kuuluvasti, kun hän astui apotin huoneeseen. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun tuossa pöydän ääressä pergamenttien ympäröimänä istuikin hintelä, punapartainen ukko, ja hän oli kuvitellut näkevänsä valtavan voimakkaan olennon. Kun apotti nosti päänsä vastatakseen tulijan tervehdykseen, vavahti Henrik. Sillä apotin silmät hehkuivat kuin tulenliekit, ja hän näytti yhdellä silmäyksellä näkevän sydämen sisimpään asti. Ystävällisesti viittasi apotti Henrikkiä istumaan ja kysyi: "Palaatte Pyhästä maasta. Kenen joukoissa olette taistellut?" 4 — Suomen Apostoli.
Henrik: "Liityin jo täällä Ranskassa kuningas Ludvigin joukkoihin ja siinä sitten taistelin — mikäli siellä taisteltiin."
Apotti nosti viimeisten sanojen aikana päätään ja kysyi terävästi:
"Eikö siellä sitten taisteltu, niinkuin taistella pitää?"
Henrik: "Ei. Ei ainakaan ritarin silmällä katsoen."
Apotti loi taas läpitunkevan katseensa Henrikkiin ja sanoi: "Kertokaa minulle kaikki matkanne vaiheet!"
Henrik kertoi koruttomasti koko matkan Metzistä alkaen Damaskokseen asti. Apotti nojasi päätänsä käteen. Vihdoin hän sanoi valittaen: "Minun syytäni on kaikki. Minä tulisilla puheillani sain ihmiset lähtemään. Minä melkein pakotin keisari Konradinkin matkalle. Minun syytäni kaikki. Mutta minä luulin täyttäväni Jumalan tahdon, kun saarnasin tätä ristiretkeä. Pyhä maa ei ole enään mikään pyhä maa. Jeesuksen täytyi kerran sanoa Jerusalemin temppelistä: Minun isäni huonetta on sanottu rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet sen ryöväreitten luolaksi. — Nyt on koko maa ryöväreitten luolana. — Minua onnetonta!"
Henrikin kävi sääli tuota raihnaista miestä, joka sielunsa tuskissa vaikeroi hänen edessään. Hän aivan unohti, että hänen edessään oli aikakauden suurin mies, ja niin virkkoi hän lohduttaen: "Ei Pyhässä maassa ole vikaa. Se maa kuuluu meille kristityille, sillä se on täynnä pyhiä muistoja. Se aivan huokuu ylevyyttä ja jumalallista pyhyyttä. Vika on ihmisissä. Siellä tarvitaan kristikunnan apua, sillä ei Pyhän haudan kuningaskunta voi yksin seisoa idän uskottomia vastaan. Mutta sinne ei pitäisi lähettää kurittomia joukkoja kaikista kansoista, vaan hyvin harjoitettu ritariarmeija lujan päällikön johtamana."
Apotti ponnahti pystyyn kuin uuden voiman nostamana: "Siinäpä se on, poikani! Siellä tarvitaan ritarijoukkoa, jossa on luja kuri. Minä panen vielä kerran voimani liikkeelle, ja uusi ristijoukko pesee puhtaaksi tämän retken tahrat. — — — Mutta oi, sinne jäi sittenkin liian paljon väkeä! Minua kiroilevat varmaan muutkin kuin keisari Konrad."
Henrik koetti lohduttaa: "Tapasin Karmelin vuoristossa luolaerakon, joka sanoi tämän onnettomuuden johtuvan siitä, että meillä on liian vähän uskoa. Emme rukoile kylliksi, ja rukous yksin karkoittaa pahat henget luotamme."
Ja isä Bernhard päätti murtuneena: "Niin, niin, meillä on liian vähän uskoa ja rakkautta."
Kun Henrik myöhään illalla läksi, kysyi hän: "Saako matkamies lyhentää aikaansa luostarin kirjastossa, koska sadeilmat voivat jatkua."
Apotti: "Myönnän sinulle, poikani, aivan täydellisen vapauden oleskella kirjastossa. Ilmoitan siitä heti veljille. Vahinko vain, että meillä on yksin latinankielisiä kirjoja."
Henrik: "Luen kyllä niitäkin."
Apotti: "Oivallista! Osaat siis muutakin kuin ritaritapoja."
Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta, vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."
Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan, näytät ritarilta."
Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa suurimman miehen kanssa. — — —
Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä. Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt, niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja, ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä, ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.
Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita, kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa, jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman miehen kanssa. — — —
Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat. Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.
Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.
Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä. Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä, vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk. Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.
Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä.
Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.