VI. KULTAISET KANNUKSET.
Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan. Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset. Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko asian.
"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."
Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."
* * * * *
Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde! Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan. Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."
Äiti: "Kiitos. Sinä pidät liian hyvää huolta pojastani."
Linnanherra: "En yhtään. Toivon, että hän pian on minunkin poikani. Mitä sanot, eiköhän voitasi Henrikin ja Marian kihlausta julkaista juhlan aikana? Oikeastaan juuri sentähden järjestinkin nämä ritarijuhlat ja turnajaiset meille."
Äiti: "Sitähän minäkin tässä juuri ajattelin. Oletko puhunut asiasta jo
Marialle ja Henrikille?"
Linnanherra: "Marialle kylläkin, mutta en Henrikille, sillä hänenhän pitää pyytää minulta Mariaa kaikkien sääntöjen mukaan."
Äiti: "Minä kyllä olen aikaisemmin puhunut Henrikille, mutta en nyt.
Tekisinkö sen nyt vielä ennen, kun hän lähtee Yorkiin?"
Linnanherra: "Ei, ei. Henrik on paastonnut siitä asti, kun aamulla tuli kylvystä, ja nyt on hänellä yövalvonta edessään. Emme nyt häntä rasita, sillä huominen päivä kysyy paljon voimia pojaltamme. Sitäpaitsi nuoret näyttävät pitävän huolta asiasta. Ennättää siitä vielä sanoa. — Kumpiko meistä antaa Henrikille sukumme siunauksen?"
Äiti: "Sinä tietysti. Se sopii paremmin."
Äiti ja linnanherra astuivat ylös tornihuoneeseen, jossa Henrik oli
viettänyt yksin päivänsä, ilmoittamaan, että lähtöhetki oli tullut.
Äidin silmät täyttyivät kyyneleillä, kun linnanherra laski kätensä
Henrikin päälle ja alkoi vakavana: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva.
Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalan-mies." — — —
* * * * *
Henrik oli neljän muun ritari-uusikon kanssa viettänyt yönsä Yorkin tuomiokirkossa. Aamun sarastaessa tuli itse arkkipiispa pappien ja muutamien ritareitten kanssa alottamaan päivän juhlallisuudet. Kukin uusikko — Henrik ensimäisenä — polvistui piispan rippituolin eteen, joka sijaitsi alttarin takaisessa komerossa, ja tunnusti syntinsä. Piispa julisti kullekin synninpäästön. Sitten vietettiin pyhä ehtoollinen. Nyt pukivat kummiritarit ja papit kunkin uusikon valkeaan pukuun puhtauden merkiksi. Vain kengät olivat mustat muistuttamassa hautaa. Harteille heitettiin punainen viitta merkiksi, että ritarin oli vuodatettava verensä kristinuskon puolesta.
Vasta nyt aukaistiin tuomiokirkon ovet. Ja mikä komea joukko siellä odottikaan. Kohta oli kirkko täynnä loistavasti puettuja miehiä ja naisia. Näkyi, että koko pohjoisen Englannin korkein ylimystö oli liikkeellä.
Juhlallisen hitaasti saattoivat vanhemmat ritarit uusikot alttarin eteen. Arkkipiispa astui nyt alttarille ja toimitti messun. Sitten hän siunasi ritariksi aikovien miekat. Nyt pukivat ritarit uusikkojen päälle kypärin, haarniskan, säärystimet, kintaat, vyön miekkoineen ja viimeiseksi kultaiset kannukset. Henrik polvistui nyt vanhan sukulinnan omistajan eteen. Tämä löi häntä kädellään harteisiin ja sanoi: "Lyön sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Ole ylevämielinen, ankara ja rohkea ritari!" Henrik nousi ja teki ritarilupauksen: Hän lupasi puolustaa kristinuskoa, taistella vääryyttä vastaan, suojella leskiä ja orpoja, kunnioittaa naista ja olla uskollinen, oikeamielinen ja hurskas.
Kun muut oli samanlaisin menoin lyöty ritareiksi, lähtivät kaikki ylistyshymnin kaikuessa kirkosta. Ja loistavampaa joukkoa ei oltu koskaan nähty kulkevan Northumberlandin lakeuksilla kohti vanhaa sukulinnaa. Hattujen töyhdöt ja hevospeitteiden kultatupsut liehuivat tuulessa. Naisten pukujen väriloisto aivan häikäisi silmiä. Itse arkkipiispa seurueineen oli yhtynyt joukkoon, ja tuomiokirkon pyhä lippu liehui kulkueen etunenässä. Tien varrella oli koristeltuja salkoja, ja keskeymättä soivat airueitten torvet.
Linnassa oli juhla-ateria odottamassa. Kun paistettu härkä kannettiin pöytään, nousi arkkipiispa puhumaan. Ensin hän puhui muutamia sanoja uusille ritareille. Sitten hän kohdisti sanansa heidän pohjoisen isänmaansa, ihanan Northumbrian ylistykseksi. Tämä maa ja sen anglinen kansa oli aina kokoontunut vapauden lipun ympärille, viimeiseksi yhdeksän vuotta sitten. Säilykööt täällä esi-isien ihanteet! — Arkkipiispa oli hetken ääneti. Sitten hän rupesi hiljaisemmalla äänellä kuvailemaan, mihin onnettomaan tilaan Pyhä maa taaskin oli joutunut. Milloin hyvänsä voivat kristittyjen pyhät paikat joutua uskottomien käsiin. — Piispa aukaisi käärön ja luki bullan, jossa paavi kehoittaa kaikkien maitten ritareita ja talonpoikia lähtemään uudelle ristiretkelle Pyhään maahan. Sitten hän aukaisi toisen käärön. Se oli Benhard Clairvauxlaisen tulinen kirje saman asian hyväksi. Miten elävästi siinä kuvattiin Pyhän maan hätää ja vedottiin Englannin kansan lämpimään sydämeen! Kun piispa oli lopettanut, kysyi hän, tahtoiko kukaan läsnäolevista tulla ottamaan pyhää ristinmerkkiä olkapäähänsä.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki olivat liikutettuja, mutta kukaan ei sentään noussut. Henrik oli koko päivän ollut ihmeellisessä hurmiotilassa. Nyt hän sulki silmänsä, ja siinä oli hänen edessään koko itäinen maa ruusunhohteisena. Hän muisti kuinka hän jo kauan oli tuntenut, että hänen rinnalleen aijottiin asettaa vaalea Maria. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, olihan se luonnollistakin. Mutta joka kerta kun hän ajatteli itseään Marian rinnalla, ilmestyi siihen välille mustakiharainen tytön pää ja poskea silittävä lapsen käsi. Henrik sulki uudestaan silmänsä, ja kangastuksena aukenivat hänen eteensä itäiset maat aina satuiseen Intiaan asti. — Piispa uudisti vakavana kysymyksensä. Henrik nousi, astui piispan luo, ja kohta loisti hänen rinnassaan punainen ristinmerkki. — — —
Naiset saattoivat Henrikin äidin huomaamatta pois salista, sillä hän oli pyörtymäisillään. Linnanherra tuijotti kalpeana eteensä, ja Marian silmäluomia poltti. Mutta muut eivät tätä huomanneet. Hilpeänä jatkui juhla, ja maljoja kohotettiin vuoroin naisten, ritareitten ja Northumbrian kunniaksi. Trubaduurit, laulajat ja soittajat tekivät parastaan.
Suuret turnajaiset olivat vasta ylihuomenna, mutta Henrik ja hänen äitinsä läksivät paluumatkalle jo seuraavana päivänä, sillä arkkipiispa oli sanonut, että hänen piti kiirehtiä ennättääkseen kuningas Ludvigin joukkoihin Ranskassa. Äiti ei sanonut Henrikille moitteen sanaa, mutta hänen murtunut olentonsa puhui liian selvää kieltä. Ah, ihana pilvilinna oli pirstoutunut yhdellä iskulla! Henrikkiin tuo äidin suru koski sanomattomasti, ja lohduttaen hän sanoi yhä uudelleen: "Minä palaan, äiti, pian, ehkä jo vuoden kuluttua."
Mutta äiti vastasi aina: "Paljon sinne on menneitä, vähän takaisin tulleita."
Silloin tuntui Henrikistä kuin olisi keskelle ruusunhohteista itää langennut tumma varjo ja kerran välähti hänelle: Teenköhän oikein, kun lähden. — Mutta heti karisti hän päältään tämän tunnelman, ja itäiset maat loistivat taas purppuraisina.
Pian päästiin kotiin. Alkoi lähtötouhu. Oli ilta, kevään ihana ilta. Linnut lauloivat, ja ilma oli täynnä kukkien raikasta tuoksua. Henrik palasi kylästä hyvästiltä. Höllin ohjaksin kulki hevonen laitumien ja tammisalon kautta metsään. Melkein huomaamattaan käänsi Henrik hevosen naapurilinnaan vievälle tielle. Kun hän pääsi perille, ei hän tavannut muita kuin palvelijoita. Vihdoin tuli Eedit puutarhasta ja kertoi, että pojat olivat metsällä ja isä ja äiti laidunmaalla uusrotuisia lampaita katsomassa. Seurasi sitten pitkä äänettömyys. Vihdoin sanoi Eedit: "Milloin lähdet pitkälle matkallesi?"
Henrik: "Huomen aamulla."
Eedit: "Jo huomenna!"
Henrik: "Niin. Tulinkin tänne vain hyvästille."
Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko milloinkaan!"
Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini vanhemmillesi ja veljillesi!"
Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin. "Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty, jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän huulensa.
Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään. Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.