XI. YÖ.
Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi, sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse. "Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.
Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään, söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset, ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.
Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."
Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —
Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.
Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli yö.