XX. LÄHTÖ.
Luminen talvi oli mennyt. Uusi kevät kylvi kukkiaan kunnaille, ja kottarainen vihelti rantatammissa. Piispa Henrik kulki Itä-Årosin mutkikkaita kujia Fyrisjoen rannalle, jossa laiva oli lähtövalmiina. Alakuloisena asteli kuningas Eerik hänen rinnallaan ja totisia olivat saattamaan lähteneet papitkin. Kun päästiin rannalle, virkkoi kuningas: "Ystäväni Henrik, ajattele nyt vielä kerran tarkoin aikeitasi ja peruuta tämä mieletön matka! Muista Johanneksen kurjaa kohtaloa! Se sama kohtalo odottaa sinuakin, Odinin tietäjä elää siellä yhä."
Henrik: "Jumala on suurempi kuin Odinin tietäjä. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä luotan Jumalaan koko sydämestäni."
Eerik: "Häneen luotti Johanneskin. Ja sittenkin vei hänet surma."
Henrik: "Uskon senkin tapahtuneen Jumalan tahdosta. Joka paikassa, minne Herran viinimäki on istutettu, on taimia täytynyt alussa kastella marttyyrien verellä. Ilolla ovat Herran miehet antaneet elämänsä evankeliumia saarnatessaan, ilolla tiedän Johanneksenkin kuolleen. Elämänsä uhrasi meidän Herrammekin ristillä toisten hyväksi. Miksi siis me pelkäisimme kuolemaa."
Eerik: "Mutta täällä Sveeassa on sinulla kyllin työtä, täällä sinua tarvitaan, täällä sinua kaivataan. Juuri kun olet saanut kaiken järjestykseen, lähdet. Ah, liian kova on kohtalomme. Emme varmaan ole olleet sinulle kyllin hyviä, sinä jumalanmies."
Henrik: "Oi, olette, olette. Täällä on minulla aivan liian hyvä, täällä on tie tasoitettu, polku tehty helpoksi kulkea. Siksipä tahdonkin lähteä sinne, missä kukkulat ovat alentamatta, Herran viinimäki istuttamatta."
Eerik: "Mutta jos surma yllättää sinut jo ennen, kun pääset tuonne kaipaustesi maahan, Suomeen. Ei päässyt Johanneskaan kuin Ahvenanmaalle."
Henrik: "Kaikki on Jumalan kädessä."
Eerik: "Mutta sanonpa sen, että jos aika olisi toinen, jos ei Tanskan kuningas Sven Grade nyt hätyyttäisi Göötanmaata, niin läksisinpä laivoillani sinun kanssasi Ahvenanmaalle ja verottaisin kaikki saaret, kuten esi-isäni ennen. Ja sitten kastettaisiin kaikki asukkaat yhdellä kertaa, itse Odinin tietäjäkin."
Henrik: "Herran viinimäen istuttaminen ei ole miekan työtä. Tuuleen kylvi aikanaan Olavi Pyhä käydessään ristiretkellä Suomessa. Turhaan levitti Sigurd Jerusaleminkävijä kristinuskoa Smålantiin, miekan kylvö ei itänyt. Turhaa työtä samoilla seuduilla miekkoineen teki Knuut Lavard. Mutta valkean Ansgariuksen kylvö iti täällä Mälarin rannoilla, samoin Pyhän Davidin, Pyhän Eskilin ja monen muun. Ja niin on vieläkin: Herran sanan kylvö ei ole miekan työtä, siksi lähden mieluummin yksin tuon suuren meren yli."
Eerik: "Mutta onhan itse pyhä isä Roomassa kehottanut tarttumaan miekkaan, ja samaan suuntaan puhui kardinaali Nikolaus Linköpingissä."
Henrik: "Pyhä isä ja piispa Nikolaus kehoittavat taistelemaan kirkon vihollisia vastaan. Se, joka ei tiedä pyhästä kirkosta mitään, ei vielä voi olla kirkon vihollinen. Ensin on kylvettävä kristinopin siemen, ja jos ilmestyy vihollinen, joka kitkee pois taimet, silloin on lupa tarttua miekkaan ja kukistaa tuo vihollinen. Yksin lähden meren äärelle. Jos ilmestyy ristinvihollinen, silloin saat vetää miekkasi huotrastasi, kuningas."
Eerik: "Aivan yksin et lähde. Kymmenen parasta miestäni tulee mukanasi Ahvenanmaalle, sillä olen päättänyt, ettei ainakaan Odinin tietäjä lähetä sinua tuonelaan."
Henrik: "Kiitoksia huolenpidostasi. Miehet voivat valmistaa Lemböten keskeneräisen kirkon. Odinin tietäjää en pelkää, sillä kohtaloni on Jumalan kädessä."
Kuninkaan kasvot värähtelivät, kun Henrik sanoi hyvästi. Papit vuodattivat kyyneleitä, ja yksin lujaluontoinen Coppmannuskin, jolle nyt jäi hiippakunnan hoito, oli liikutettu.
"Hoitakaa rakkaudella Herran viinimäkeä", sanoi Henrik vielä purrestaan rannalla seisoville papeille.
* * * * *
Monta päivää oli soudettu. Vihdoinkin avautui Itämeri aivan rannattomana laivamiesten eteen. Henrik vaipui omituiseen surunvoittoiseen tunnelmaan. Hän muisti matkojaan yli Kanaalin, yli Välimeren. Siitä siirtyivät ajatukset Claivaux'n kauniiseen laaksoon. Ja viimein oli edessä lapsuuden vihreä vuoristo. Hänen sydäntään värisytti. — Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa Kristukselle. Hänen täytyi viedä ristinsanoma yli maan äärien. Sveeassa tiet olivat liian tasaisia. Mutta täällä! Mikä odottikaan häntä tämän meren takana? Ensin Ahvenanmaa ja puolivalmis kirkko Lembötessä ja Odinin tietäjä. Mutta sitten! Hän lähtee Suomeen, tuonne laulujen lumottuun maahan, jonne onnen kannelkin kerran vietiin tuntureitten maasta. Laulu-Björn siitä ensin kertoi, ja sitten oli hän tutustunut Corveyn luostarin vuosikirjan kuvauksiin tuosta kaukaisesta maasta. Mutta vasta Upsalassa sai hän oikeat tiedot Suomesta, olipa hän tavannut monta suomalaistakin siellä. Nyt hän tiesi, että Suomessakin on jo paljon kastettuja, oli ennen vielä enemmänkin, mutta kaatunut on sieltä ristinvalta. Oi, kuinka hän halusikaan mennä pystyttämään sen uudestaan. Siitä asti, kun hän ensimäisen kerran kuuli tuosta maasta, ovat hänen ajatuksensa vastustamattomasti rientäneet sinne — ihmeellistä.
Tasaisesti soutivat miehet. Hiljaa, hyvin hiljaa huokaili meri. Kaukana taivaanrannalla häämötti saaren sininen ranta. Yksinäinen mies veneen keulassa tunsi tuulen vienossa hyminässä Jumalan äänen. — — —