XXII. LAULU MERELLE.
Rannattomana avautui meri Utön edustalla. Jo toista vuorokautta raivosi hirvittävä myrsky. Henrik pysähtyi mäen töyräälle ja katseli kuohahtelevaa merta. Vuoren korkuisina nousivat vaahtoiset laineet meren synkästä sylistä ja syöksyivät vihasta pärskyen vasten kallioita. Ulvonta, pauke ja kaamea kumina täytti ilman, aivan kuin kaikki maailmanlopun raivottaret olisivat päässeet irralleen.
Henrik hengitti syvään. Tuo meri oli mahtava, sanomattoman mahtava. Ja uusi tunne täytti hänen sielunsa. Monet yksinäiset illat oli hän tällä aavojen ulapoiden saarella katsellut rannatonta merta, ja omituinen surumielisyys oli täyttänyt hänen olentonsa. Asuttu maailma tuntui häipyneen olemattomiin — hän oli kuin hyljätty lastu elämän aavalla merellä. Mutta nyt, tuo mahtava meri sai hänen rintansa uhkumaan nuoruutta ja elämää. Oi, hän oli nuori ja voimakas. Uljaana kuin merien kotka tahtoi hän nousta aina pilviin asti ja siellä laulaa laulun merelle, mahtavalle merelle. — Kerran lauloi hän lauluja nuoruutensa vihreille vuorille. Mutta nyt! Tuo mahtava meri ja valkeat kuohupäät herättivät uusia säveleitä hänen sielussaan. Oi, hän tahtoi laulaa laulun tuolle merelle, laulun niin suuren ja syvän, että vain meri sitä ymmärtää! — Henrik vavahti: "Sielunvihollinen", sanoi hän ja lähti kiireesti kohti ristiharjaista puukappelia, joka vastikään oli valmistunut. Hän astui pyöreäpuisen kynnyksen yli pihkantuoksuiseen kirkkoon ja polvistui alttarille. "Sielunvihollinen", läähätti hän tuskaisena. Vasta pitkän ajan kuluttua muodostui hänen rukouksensa sanoiksi: "Kristus, ristinmies, sielunvihollinen on käynyt minua kiusaamassa. Katso, minä seisoin myrskyisen meren äärellä ja näin siinä vain voimaa ja nuoruutta, ja tahdoin laulaa laulun vaahtoiselle merelle, jonka usva tuntui kantavan minut aina pilviin asti. Mutta se oli sielunvihollinen, joka minulle tuon kaiken kuiskasi. Armahda minua Kristus! Minä tiedän, että ken tuossa myrskyssä on jäänyt ulapalle, se on jäänyt sinne ijäksi. Minun olisi pitänyt rukoilla noitten onnettomien puolesta, mutta minäpä tahdoinkin vain laulaa laulun mahtavalle merelle ja nuoruuden voimalle, mikä tulvehti rinnassani. Kristus, ristinmies, anna minulle anteeksi! Toisten olen varuillani, ettei vihollinen saa vietellyksi sieluani. Tahdon pitää ylimääräisen paastopäivän ja muistella silloin Sinun sanomatonta kärsimystäsi. Ja myrskyn tauottua tahdon lähteä sinne, minne sinä olet viitoittanut tieni. Lähden Suomeen, laulun ikuiseen maahan. Tule tällekin matkalle turvakseni! Ihmeellisesti olet sinä, Ylimmäinen, siunannut työtäni. Lembötessä itse Odinin tietäjä taipui ristin edessä. Ja täällä! Valmis on tämä merenkulkijoitten kappeli, ja eilen sai papiksivihkimyksen nuori kalastaja, jota koko ajan olen opettanut. Kuinka vastaanottavaisia ovatkaan olleet näitten kaukaisten saarien yksinäiset asukkaat. Yhdellä kertaa kastoin koko Uhrimaan [Juuremaa, Jurma, Jurmo.]. Sinun armoasi se oli, Kristus. Kristus, sinun tiesi oli orjantappurainen, minua sinä kuljetat kukkaispolkua. Saan niittää, mitä muut ovat kylväneet. — Ole, Herra, minun turvani nyt ja ijankaikkisesti!"
* * * * *
Vastavihitty pappi, tuo nuori kalastaja, aikoi astua kirkkoon, mutta kun hän näki siellä piispan polvistuneena, vetäytyi hän hiljaa takaisin ajatellen: "Tuo jumalanmies ennätti ennen minua rukoilemaan myrskyyn joutuneitten puolesta. Ihmeellinen mies, kuukaudessa tekee hän enemmän kuin muut vuodessa. Kaikki saaret on hän kastanut, mutta isoäitini näkikin yöllä unissaan pyhien kruunun hänen päässään. Jumala itse on valinnut hänet aseenkantajakseen, kuten ennen Paavalin. Saa nähdä, kastaako hän Suomenkin yhtä pian kuin nämä kaukaiset saaret. — Jumalanmies hän on, sen me kaikki tiedämme." — — —
Seuraavana päivänä vaimeni myrsky. Henrik nousi silloin odottavaan uiskoon ja lähti Uhrimaan ja Korpoon kautta Suomeen.