XXX. KEVÄTJUHLA.
Valvoen ja rukoillen olivat nuorukaiset viettäneet yönsä kirkossa. Mutta kun aamu ruskotti idän sinertävillä rannoilla, alkoi ihmisiä sankoin parvin saapua Nousiaisiin, sillä vihkimistoimitus oli määrätty auringonnousuksi. Sadottain saapui koivuin koristettuja veneitä Nousniemen rantaan, ja sadottain saapui ihmisiä ratsastaen tai jalan. Välkkyivät siinä vyöt ja soljet, rintakorut ja huotrien hopeahelat. Taivaankaaren kirkkaissa väreissä loistivat naisten puvut, ja valkeat liinat liehuivat aamutuulessa. Ah, tällaisena joukkona ei Suomen heimo ollut kokoontunut sitten suuren Väinävallan ja kuningas Sampsan ajoista! Toivo ja ilo, usko ja luottamus täytti jokaisen mielen. Oi, oli iki-ihmeellistä, että papeiksi vihittiin oman heimon miehiä, Suomen miehiä! Vieraita olivat papit aina olleet ja syvälle oli syöpynyt se ajatus, että vain vieras voi osata nuo luvut ja luotteet, joita Valkea Jumala vaati. — Ah, tuo punerrus idän taivaalla olikin varmaan uuden ajan aamuruskoa! — — —
Henrik astui ulos Toposten tuvasta ja jäi hämmästyneenä seisomaan kynnyskivelle. Sillä katso, tiheä ihmisjoukko täytti koko alueen, Toposista kirkolle! Henrik taivutti päänsä. Oi, hän ei ollut ansainnut tätä. Jumala siunasi liiaksi hänen työtään, kaikki onnistui liian hyvin. Hänellä ei ollut ristiä — ei ollut.
* * * * *
Kunnioittaen väistyi kansa syrjään, kun piispa vakavana kulki kirkkoon. Vain pieni osa ihmisistä mahtui vanhaan temppeliin, jossa toimitettiin juhlallinen papiksivihkiminen auringon kohotessa taivaanrannan takaa.
Kohta tämän jälkeen alkoi jumalanpalvelus ulkona. Aivan henkeään pidättäen katselivat ihmiset tuota pyhää saattuetta, joka hitaasti kulki kirkosta mäen rinteelle pystytetylle alttarille. Ensimäisenä astui Aasla valkeassa pappispuvussaan kantaen ristiinnaulitunkuvaa. Hänen jälessään kulkivat rinnan piispa Henrik ja isä Pietari. Henrik oli täydessä piispanpuvussa hiippa päässä, köyräsauva kädessä. Isä Pietari kantoi pyhää messukirjaa. Sitten tulivat vierekkäin Pietari ja Kirves, Olavi ja Harska. Viimeisenä kulki Helkky pyhää savua suitsuttaen. Hohtavan valkeina hulmusivat pappien puvut, olkavaatteen ristit säteilivät ja messukasukka kosketti maata. Tuossa jo astuvat alttarille. Sen edessä on risti ja taakse asetettiin pyhä kuva.
Henrik piti nyt seitsemän papin avustamana jumalanpalveluksen, jommoista ei ikinä oltu Suomessa nähty, eipä edes uneksittu. Juhlallisina vuorottelivat messut, rukoukset, hymnit. Siinä kaikui uskontunnustus, Pater noster, Ave Maria, Introitus, Kyrie eleison ja paljon muita. Melkein uskomattomalta tuntui, että nuo loistavapukuiset papit, jotka tuossa vastasivat piispan messuun Valkean Jumalan kielellä, olivat suomalaisia, oman heimon miehiä. Se oli aivan kuin ihme — Valkean Jumalan ihme!
Loppui pitkä jumalanpalvelus ja papit astuivat alas alttarilta. Mutta ihmiset eivät ennättäneet vielä vaihtaa ihmettelyn sanoja keskenään, kun piispa astui yksikseen alttarille. Syntyi haudanhiljaisuus. Hetken katseli Henrik tuota ääretöntä joukkoa, joka täytti koko vanhan markkinakentän ja läheiset metsän rinteet. Sitten hän alotti juhlallisen vakavana saarnansa: "Rakkaat ystäväni, te suuren Suomen heimon jäsenet!" Kuulijoitten polvet vavahtivat ja kumma väristys kulki läpi ruumiin. Oi, taivaitten taivaat, puhuiko piispa suomenkielellä! Oi, puhui, puhui. Mies, maasta etelän, oli opetellut tämän kaukaisen kansan kieltä! Se tuntui menevän yli ymmärryksen. Rakastiko piispa heitä niin! — Naisten silmät täyttyivät kyyneleistä, ja miesten kasvot värähtelivät. — Mutta valtavina vyöryivät piispan sanat yli metsäisen seudun, yli vanhan käräjäkentän, ja sydämen kauneimmat kielet alkoivat kuulijain rinnassa soida. — Henrik puhui keväästä, luonnon keväästä, jonka suuri, Valkea Jumala oli lähettänyt tänne pohjan kaukaisille äärille. Mutta toinenkin kevät oli tulossa, hengen kevät. Jumalan rakkauden aurinko oli noussut Suomen taivaalle nyt, kun ensi kerran vihittiin papeiksi kansan omia miehiä. Jumala rakasti äärettömästi tätä kansaa, tätä Suomen suurta heimoa. Ja rakkaudesta ihmislapsiin oli Hän lähettänyt tänne maan päälle oman poikansa, Valkean Kristuksen. Sitten kertoi Henrik lyhyesti Jeesuksen elämän vaiheet ja päättyi vihdoin Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Rakkaudesta ihmisiin oli Hän mennyt tuohon sanomattomaan tuskaan. Hän kärsi meidän puolestamme pahimman rangaistuksen. Ja tuo sama rakkaus meihin, palaa Kristuksessa yhä vielä, vaikka Hän onkin taivaan kuninkaana ja hallitsee Isänsä kanssa koko tätä maanpiiriä. Hän tahtoo vetää meitä synnin pimeydestä ihanaan valoon. Siksi kehotti piispa kuulijoitaan parannukseen, kaikesta pahasta luopumiseen. Lopuksi julisti hän synninpäästön kaikille katuville sieluille.
Henrik oli lopettanut, mutta äänetönnä seisoivat ihmiset yhä paikoillaan. Kaikki tuntui heistä kuin unelta, ihanalta unelta. — Mutta mitä kummaa! Tuolta puitten alta, jossa nuoret papit olivat seisoneet saarnan ajan, lähtee Helkky kohti alttaria! Nyt nousee piispan luo ja kannel on kädessään! Eikö kannel kuulunut vanhoille jumalille, metsien hengille! Sietäisikö Valkea Kristus sen ääntä! — Mutta ihmisten ihmetellessä alkavat Henrik ja Helkky laulaa kanteleen säestyksellä:
"Jeesuksen muisto ihana.
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus.
Sulompi mannaa, hunajaa
On hänen läsnäolonsa.
Ei kuulla voisi kauniimpaa,
Ei laulaa enään kalliimpaa
Kuin Jeesus-sanaa ihanaa.
Oi, Jeesus, tuntea mun suo,
Sun rakkautes suuri tuo.
Oi Jeesus, anteeks-antaja
Ja taivaan kruunun kantaja,
Mun sieluani armahda!"
Sanoin kertomaton liikutus valtasi sydämet. Tuo ihana hymni tuntui tulevan suoraan korkeudesta. "Valkea Kristus on lähellä, Valkea Kristus on lähellä", kuiskasivat ihmiset ja vaipuivat hiljaa polvilleen tuon ihmeellisen Jumalan eteen. Henrik ojensi silloin kätensä kohti polvistunutta kansaa ja luki värähtelevin sydämin siunauksen.