I. ITALIAAN
Iloisessa päiväpaisteessa kiiti höyryhepo vasta kylvetyiltä Baijerin pelloilta Tyrolin alppiseutuun. Silloin minä ensi kerran eläissäni näin Alpit!
Millaiset olivat Alpit?
Eivät ne olleet aivan sellaiset kuin minä ennen luulin. Olin retkeillyt Norjan tuntureilla ja kuvittelin mielessäni kolkkoja kosteita kallioseinien päätä huimaavia huippuja, jotka äkkijyrkkinä laaksotien vierestä kohoovat, kuten Troldtinderne ja Romsdalshornet. Mutta Alpit eivät näyttäneetkään sellaisilta. Eivät ne äkkijyrkkinä ja hirvittävinä kohoa korkeuteen. Alppimaa ylenee hiljalleen. Köykäisten pehmeitten laineitten lailla nousevat vuorten huiput vihannasta seudusta, kasvavat, kohoavat vähitellen, varovaisesti, niin ettei vieraan silmä niiden hirmuista korkeutta huomaakaan.
Ei ole maa karua ja köyhää kuten Norjassa, jossa pienet vaivoin viljellyt peltotilkut tunturien rinteillä ovat aivan kuin vuorenpeikolta anastettua omaisuutta. Ei! Rikas ja rehevä on alppimaa. Vuorten rinteillä rehottavat lehtevät puut, muhevasta mullasta kasvaa vihanta vilja, ja viinitarhat hohtavat päivänpaisteisilla jyrkänteillä.
Jos ylemmä silmäät, silloin huomaat viljelysten vähitellen lakkaavan, puitten pienenevän, ja huipuilla, siellä missä päivä paistaa ja pilvet leikkiä lyövät, siellä on ikuinen, hohtavan valkea lumi.
Ei ollut tunnelitiekään sellainen miksi sitä ennen kuvittelin. Pienenä tyttönä minä luulin, että Alppien läpi johtava tunneli on monen penikulman pituinen vuoreen porattu suora reikä, jonka alkuaukko on Saksassa, loppupää Italiassa, ja juna kaiken aikaa kulkee pilkko pimeässä vuoren sisällä. Aikaihmisenä olin saanut tarkempia tietoja tunneleista, mutta tuo lapsena saatu mielikuva ei sittenkään ottanut oikein haihtuakseen. Nyt näin, että tunnelitie oli vallan toisellainen. Brennerin tiellä on 27 eri tunnelia. Pisin on 850 metrin pituinen, ja lyhimmissä tunneleissa juna viipyy vaan muutaman sekunnin. Tunnelin välimatkoilla höyryhepo juosta jolkottaa Inn-virran viljavata laaksoa, mutkittelee, kiertelee, kaartelee vuoren rinnettä yhä ylöspäin. Joskus ovat tunnelit niin lähellä toisiaan, että viimeisen vaunun ilmestyessä edellisestä tunnelista, veturi jo on seuraavassa. Milloin on juna itäpuolella, milloin länsipuolella samaa vuorenhuippua, ja jos äkkinäisen käänteen kohdalla katsot ulos ikkunasta, niin saatpa nähdä pari, jopa kolmekin tunnelin aukkoa yhtaikaa, ja rautatien näet kiiltävän käärmeen lailla kiemurtelevan ylös huippua kohden.
Hämmästyt, huomatessasi kuinka jyrkkää tietä höyryhepo kiipeää korkeutta kohden. Siksipä ei olekkaan vauhti hurja. Vahva vetojuhta huokailee, ähkää, puhkaa, kulkee paikkapaikoin hyvinkin hitaasti, niin että uteliaat ulkomaalaiset voivat vaunun isoista ikkunoista tyystin tarkastella lumoavia näköaloja.
Alituisena silmän ilona ovat nuo kuvaisat alppikylät. Eivät ne ole sellaisia kuin meidän vanhanaikaiset hämäläiskylät, joissa tallit, halkovajat ja harmaat hökkelit ovat sikin sokin, ja lantakasa portin pielessä ensimmäisenä tulijaa tervehtimässä. Ei! Alppikylässä on kaikki siistiä, sievää ja hyvin järjestettyä. Noita valkoiseksi rapattuja pikku kivitaloja katsellessa pyrkii vallan naurattamaan. On kuin silmäin edessä olisi Saksasta tuotu kaunis kiiltokuva, sellainen, jommoisia koulutytöt minun nuorena ollessani antoivat toisilleen nimipäivälahjaksi, ja joiden kulmassa oli kirjoitus: "kaikkea hyvää tänäpäivänä!" Korkeudesta katsoen noita talonpoikaistaloja totta tosiaankin luulisi lasten leikkikuviksi tahi paperinukkien kartanoiksi!
Huomasimme selvään, että Tyrolin alppimaassa asuu harrasta katolis-uskoista kansaa. Täällä on joka kivenheiton päässä soma suippokattoinen kirkko, torni terävä kuin parsinneula, ja kirkkojen välimailla teitten varsilla vielä pyhän neitsyen kuvia ja korkeita puuristejä. Monin paikoin näimme viljelysmaiden kohoavan pengermäisesti, niin että samassa laaksossa näki pari, kolme kyläkerrosta melkein päällekkäin rakennettuina. Eräässä paikassa olivat kirkot toistensa kohdalla. Jos jättiläinen olisi heittänyt yläkylän kirkontornista kuperkeikkaa, niin se olisi pudonnut suoraa päätä alakylän kirkon katolle.
Entäs alppimaan ilma! Siitä saimme aavistuksen Brennerin asemalla, jossa rautatie on kohonnut 1,370 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja jossa ei kasva muuta kuin ruohoa ja mataloita havupuita.
Siellä sai hepo hetken hengittää. Asemalle jäi joukko väkeä: työstä väsyneitä pohjoismaalaisia, juhlallisia englantilaisia, pari hienoa amerikkalaista ladya ja joku kaukaisen Lännen kohtelias gentlemanni. Tämän aseman läheisyydessä on näet kuuluisa Brennerin kylpylaitos, joka on 1,326 metriä merenpinnan yläpuolella.
Menimme mekin junasillalle tuota kuuluisata ilmaa hengittämään. Oli niin kylmä, että vallan puistatti, mutta mieli tuntui kumman kevyeltä. Olisi tahtonut kävellä, kiivetä Alppien ylimmille huipuille, eikä saattanut ymmärtääkään, kuinka joskus oli ollut väsyksissä ja että henkeä oli ahdistanut.
Joka hetkenkin on hengittänyt alppi-ilmaa, hän ymmärtää, miksi vuoristokansoissa niin usein ilmenee tuo iloinen uljaus, joka on runouden ja suurten sankaritekojen synnyttäjänä, ja miksi raskasmielinen laakson asukaskin tunturille tultuaan keveästi karkoittaa alakuloisuuden yölepakot ja riemulla tuntee, että hänelle kasvaa innostuksen siivet.
Kaipaus valtasi mielen, kun Brennerin aseman kello kilahti kolmannen kerran, sillä se oli merkkinä, että nyt juna alkaa kiitää alaspäin.
Matkustajat hyökkäsivät vaunuihin, ja nyt hurjaa vauhtia äkkijyrkkien kuilujen rinteitä alas, viljavia laaksoja, lehteviä viinitarhoja kohden! Joskus juna kulki rautatiesiltaa pohjattoman rotkon poikki, joskus se kierteli kuilun reunaa, joka oli niin kapea, että rautatien tukeeksi oli täytynyt rakentaa muuri. Oikealla, juuri vaunun ikkunan edessä, jyrkkä kallioseinä, vasemmalla, toisen ikkunan alla, pohjaton syvyys. Joskus luulit junan ilmassa lentävän, mutta juuri kun outoa tietä tutkia aijoit, hävisi vaunu mustaan tunneliin.
Vuorten huipuilla oli linnoja. Siitä arvasimme, että Italian raja oli lähellä. Aloimme etsiä tuota kuuluisata Hardenburgin vuorilinnaa, jonka Kaarlo XII:n uhkarohkea esi-isä Otto von Wittelsbach keskiaikana valloitti Saksan keisarille Fredrik Barbarossalle. Tuolla se olikin, Bozenin aseman luona. Sen harmaat rauniot seistä törröttävät solatien ahtaimman paikan kohdalla, jyrkänteellä, jonne ei luulisi kenenkään kuolevaisen pääsevän muuten kuin lentämällä.
Alppivuoriston purot ja virrat olivat kaiken päivää matkustavaisten huviksi leikkiä lyöneet. Koko aamupäivän oli Inn-virta vastaamme juossut. Baijerin viljavilla alangoilla se oli hiljaisena juhlallisena jokena vesiään vieritellyt, mutta vuoristoon tultuamme hyppinyt vaahtoisena, vallattomana. Keskipäivällä se oli pienenemistään pienennyt ja vihdoin pienoisena purona hävinnyt vuoristoon. Vesijaon kohdalle tultuamme meidän oli Inniä ikävä: oli kuin iloinen tuttava olisi hyvästi heittänyt. Mutta pian ilmestyi uusi puro. Se ei Innin lailla vastaamme juossut, vaan seurasi mukana, juoksi junan kanssa kilpaa tien syrjässä. Kartta tiesi kertoa, että se oli Eisack, Etsch-virran lisäjoki.
Vallattoman poikaviikarin lailla se hyppeli kiveltä kivelle, juoksi vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla, pistäysi piiloon kallion kuiluun tahi sillan alle, mutta syöksähti äkkiä esille ikäänkuin meitä säikähdyttääkseen.
Lumihuipuilta hyppeli alas muitakin puroja. Hopealankoina ne heiluivat ilmassa, säteilivät, säihkyivät päivänpaisteessa, ja yhtyivät vihdoin meidän puroon. Meistä oli hauska nähdä kuinka Eisack kasvoi. Teki mieli ilmoittaa iloaan joka kerta kun uusi puro yhtyi päävirtaan.
Vihdoin Eisack tuli niin mahtavaksi, että alkoi junan kanssa kilpaa kohista ja väänsi vimmatulla voimalla myllynrattaita. Olipa se ollut pahanteossakin. Muutamissa paikoin olivat rannat rikkiuurretut, sillat särjetyt ja myllyt kallellaan. Olipa vesi vahingoittanut ihmisten peltojakin ja vienyt huoneita muassaan. Eisack oli riehunut kuin huonosti kasvatettu poikanulikka. Sellaista tuhoa alppivirrat kuuluvat tekevän helmi- ja maaliskuulla, silloin kuin lumi sulaa laaksoista ja kevät tekee tuloaan vuoristoon. Mutta nyt oltiin jo huhtikuun puolivälissä, ja siihen aikaan ei virtojen enää ole lupa hurjistella.
Vihdoin, Tyrolin etelä-osassa, Eisack yhtyi tuohon historiassa kuuluisaan Etsch-virtaan, joka aikoinaan oli cisalppisen tasavallan rajana Itävallan Venetsiaa vastaan, ja nyt molemmat virrat samassa uomassa arvokkaalla uljuudella riensivät eteenpäin, kasvoivat, laajenivat, milloin alppikoskena kohisivat, milloin vihaisena virtana vyöryivät kohden Lombardian viljavaa tasankoa.
Virran vaihtelevaa juoksua tarkastellessamme oli aurinko alkanut aleta. Laaksoissa oli jo hämärä, mutta vielä sittenkin, kun kirkkojen kultaristit olivat lakanneet loistamasta, viipyi lumihuipuilla häikäisevä hohde.
Vihdoin aurinko katosi Alppien taa. Silloin heti huomasimme, että olimme etelämaassa: kello vasta vähän yli 7, ja jo melkein pimeä. Neljän päivän matkan päähän oli meiltä jäänyt kotoisen kevät-illan suloisen pitkä hämärä. Äkkiä yö meidät yllätti. Alpit näyttivät uhkaavilta aaveilta ja virta vuorikoskissa kummasti kohisi. Ymmärsin, miksi vuoriseuduissa syntyy peikkosatuja.
Ja vielä lisäksi olimme saapuneet Itävallan rajan ylitse Italiaan, tuohon toivottuun, pelättyyn unelmiemme maahan.
Vaunuun astui mustapintaisia miehiä, jotka raoittivat vähän matkalaukkujamme, koettelivat keveästi päällimmäisiä vaatteita, vetivät liituristit laukun hihnoihin, puhuivat vierasta kieltä ja poistuivat. Ne olivat Italian tullimiehiä.
Tavarat kannettiin uusiin vaunuihin, sisälle astui uusi konduktööri, mustapartainen mies, jonka puheesta emme ymmärtäneet muuta kuin kaksi sanaa: "Signorina" ja "biglietti". Siitä tiesimme, että hän oli tullut "neitien" "pilettejä" leimaamaan.
Kun konduktööri oli mennyt ulos, olimme, nuori matkatoverini ja minä, kahden kesken umpinaisessa vaunu-osastossa. Sivulta avattavan oven lukko oli ulkoa kierretty kiinni, ja lukon kohdalle oli posliinilevyyn painettu sana chiuso.
Me aloimme miettiä mitä se merkitsee. Se muistutti latinalaista sanaa claudere, ranskalaista clos ja englantilaista close, jotka kaikki merkitsevät sulkemista tahi suljettua paikkaa, ja meidän vaunu-osastomme ovi oli todellakin suljettu. Nyt siis olimme oppineet yhden italialaisen sanan ja kätkimme sen visusti mieleemme.
Olipa vaunussa muitakin sanoja seinillä. Lämpöjohdon kohdalla oli vaskeen valettu caldo ja freddo. Caldo varmaankin merkitsee kylmää; muistuttaahan se ruotsalaista sanaa "kallt", arvelin minä. Mutta toverini, joka oli lukenut latinaa, rupesi nauramaan ja selitti, että caldo merkitsee lämmintä ja freddo kylmää — "friskiä", kuten ruotsinvoittoisesti sanotaan. Ja minä taoin tarkasti päähäni, mitä kylmä ja lämmin ovat italiaksi.
Ei ole näettekös leikin asia tulla tupsahtaa sellaiseen maahan, jossa ei ymmärrä ihmisten puhetta. Täytyy käyttää joka tilaisuutta oppiakseen jotakin, ja jos pitää silmänsä auki, niin saapi seinistäkin jonkun verran viisautta.
Seuraavalla asemalla meidän vaunu-osastoomme astui mustaverinen vieras herra. Sitten ovi työnnettiin taas kiinni, juna lähti liikkeelle, ja meillä ei ollut millään puolella pakoreikää. Mieleemme johtui kaikki kotiväen kovat varotukset, ettei millään muotoa saa jättäytyä tuntemattoman miehen seuraan noissa Italian sivulta avattavissa rautatievaunuissa. Vieras herra lienee aavistanut ajatuksemme, koska hiljaisesti lyyhistyi penkinnurkkaansa ja koetti nukkua.
Hetkisen kuluttua kaduimme epäluuloisia ajatuksiamme, sillä tuo vieras herra oli varsin hyväntahtoinen ja koetti kaikin tavoin kielitaidollaan auttaa meitä, joiden hän heti huomasi olevan ensi kertaa Italiassa. Enpä tiedä, kuinka meidän olisi käynyt Veronan asemalla, ellei tuo herra olisi ollut turvanamme.
Veronaa lähestyttäessä me olimme aika jännityksessä, sillä olimme päättäneet jäädä sinne yöksi ja olimme tilanneet huoneen kaupungin parhaimmasta hotellista. Tiesimme että juna seisoo Veronassa vain minuutin, ja pelkäsimme, ettemme oikeissa ajoin saisi tavaroitamme ulos vaunusta. Me matkustimme näet kiertomatkapiletillä, joten kaikki tavarat täytyi kuljettaa mukanaan vaunussa. Siitä syystä kantaja oli aina välttämätön.
Otimme kielikirjan esille ja etsimme kuumeentapaisella kiireellä, mitä kantaja merkitsee italiaksi, sillä olimme sen sanan unohtaneet. Kirjassa oli facchino. Syntyi hiljainen väittely siitä, miten tuo vieras sana lausutaan. Se meistä, joka väitti sen lausuttavan fatsjiino, sai voiton, ja me junan pysähtyessä kaikin voimin huusimme "fatsjiino — fatsjiino — o —oo!" Vieras herra riensi meille avuksi ja huusi kaikuvalla äänellä "fakiino"! Mutta vaikka mekin yhdyimme hänen kanssaan "fakiinoa" huutamaan, eivät Veronan kantajat olleet tietääkseenkään.
Konduktööri antoi lähtömerkin ja paiskasi oven kiinni. Me kauhistuimme, mutta herra hyppäsi sohvaltaan, riuhtaisi oven auki, huusi kiivaita italialaisia sanoja konduktöörille, joka silmänräpäyksessä nosti kaikki tavaramme ulos vaunusta. Samassa oli juna jo liikkeellä.
Herra kohotti hattuaan junan ikkunassa ja me kiitimme kaikesta sydämestämme.
Nyt ymmärsimme, miksi konduktööri niin vähän meistä välitti: emme huomanneet antaa hänelle juomarahaa. Juomaraha on tärkeä menestymisen ehto Italiassa.
Asemasillalla oli uusi pula edessä: ei ollut ainoatakaan kantajaa eikä ajuria näkyvissä, ja kaupunkiin kuului olevan pitkä matka. Me puhuimme kaikin voimin saksaa, mutta sitä ei ymmärretty. Vihdoin latelimme kaikki italialaiset sanat, jotka olimme kielikirjasta oppineet, mutta sekään ei auttanut. Mikä muu neuvoksi kuin kantaa kapineet säilytyskonttoriin ja kävellä kaupunkiin — kävellä pitkä tie pilkkopimeässä!
Aloimme raahata tavaroitamme säilytyskonttoria kohden, jota juuri aijottiin sulkea. Neljä joutilasta miestä katseli, kuinka me ponnistelimme, mutta yhdenkään ei pistänyt päähän meitä auttaa.
Mutta juuri kun epätoivoisina ja mieli kuohuksissa koetimme selittää asiatamme tylylle tavarain tallettajalle, kuului huuto: "Albergo d'Accademia!"
Me säpsähdimme ilosta, sillä sen nimisestä hotellista olimme huoneen tilanneet.
Samassa oli vieressämme mustasilmäinen, kiiltonappinen solakka herrasmies, joka kohteliaasti kumartaen lausui nimeni ja ilmoitti saksankielellä, että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Nyt ei enää ollut tavaroista huolta. Ne sijoitettiin hotellin tilavaan vaunuun, mustasilmäinen herra kunnioittavasti auttoi meidät samettipeittoiselle penkille istumaan, paiskasi vaunun oven kiinni ja hyppäsi itse ajajan viereen. Suuri vaunu lähti jyristen liikkeelle.
Me siunasimme itsemme, laskimme tavaramme ja olimme taas hyvällä tuulella.
Siellä vaunussa istuessamme meistä tuntui, kuin meidät olisi viety säkissä Veronaan. Vaunu oli umpinainen, ovi takana, ja seinissä kahden puolen pienet ikkunat. Niistä ei nähnyt mitään, sillä tie oli pilkkosen pimeä. Vihdoin alkoivat katulyhdyt välkähdellä. Siitä huomasimme tulleemme kaupunkiin. Kerta ajettiin korkean, harmaan holvikaaren alatse (jonka sittemmin huomasimme kaupungin muurissa olevaksi portiksi), ja katuvierillä oli oudonnäköisiä rakennuksia. Hotelliin mentiin pihan poikki, jossa oli paljon palvelusväkeä vastassa, ja leveälehtisten puitten keskeltä tunkeutui väkevä ruusujen tuoksu. Luulimme lamppujen valossa näkevämme suuren palmupuunkin, joka kasvoi keskellä pihaa.
Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa — tavattoman matala ja vanhannäköinen huone, mutta laaja, omituinen ja mukavasti sisustettu. Sängyt olivat korkeat kuin kameelit, ikkunat isot ja lähellä lattiaa. Huoneen eteisessä huomasimme kummallisia komeroita ja salaperäisen näköisiä sokkeloja, jotka varsin voimakkaasti vaikuttivat mielikuvitukseen.
Ulkoa kuului huutoa.
— Tappelevatkohan ne siellä? kysyi toverini ikkunan ääressä, ja minä kiireesti avasin ikkunan ja katsahdin kadulle.
Katu oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei näkynyt tappelevan — kaikki kulkivat rauhallisesti tietään, mutta huusivat, lauloivat ja vihelsivät.
— Huutaminen taitaa olla tämän maan tapoja, arvelimme me vähän ylenkatseellisesti ja kävimme hilpeällä mielellä illalliselle.
Ennen maata menoa sentään, kotoa saatujen ohjeitten mukaan, otimme kynttilän käteemme ja katsoimme oliko sänkyjen alla rosvoja. Viimeiseksi tarkastimme kaikki lukot. Kaksi lukkoa oli hyvässä kunnossa, mutta kolmatta epäilimme. Sen oven eteen, jossa tämä epäiltävä lukko oli, kannoimme raskaan tuolin ja kiipesimme sitten vuoteihimme.
Näin vietimme ensimmäisen yömme Italiassa. Ei lukkoja särjetty, ei sänkyjen alta noussut rosvoja. Iltakävelijäin vihellys ja huudot hälvenivät ihmeellisen ihaniin unikuviin, joissa Alppien huiput hohtivat, kirkkojen ristit kiilsivät ja virrat iloisesti tanssivat vuoristossa.