II. PÄIVÄ VERONASSA.
Muukalainen, joka viipyy päivän Veronassa, ei läheskään saa kaikenpuolista käsitystä tämän pohjois-italialaisen kaupungin kauneudesta eikä ennätä tutustua sen mahtaviin muistomerkkeihin. Siitäpä syystä näitten rivien kirjoittaja pystyykin vain piirtämään pintapuolisen pikakuvan siitä vaikutuksesta, minkä ensimmäinen italialainen kaupunki jätti ohikulkijan mieleen. Veronan nimi on ehdottomasti yhdistynyt Italian historiaan, ja tämän nimen ympärille on runouskin valanut lumoavaa loistettaan. Täällä asui kansainvaellusten levottomana aikana itägoottien suuri kuningas Theodorik, jonka muinaissaksalainen runous tuntee "Dietrich von Bernin" (Veronan Theodorikin) nimellä. Täällä longobardien hurja hallitsija Alboin juopuneena pakotti puolisonsa Rosamundan juomaan juhlamaljan oman isänsä pääkallosta, ja Rosamunda siitä katkeroittuneena murhautti Alboinin. Täällä maanpakoon ajettu Dante sai turvapaikan, täällä ovat jo pakanuuden aikana asuneet useat suuret miehet, joille kiitollinen kotikaupunki on pystyttänyt muistopatsaita. Tutuimpia ovat runoilija Catullus, elämäkerran kirjoittaja Cornelius Nepos ja arkkitehti Vitruvius. Muuan renesansiajan loistavimpia mestareita, Paolo Veronese, kantaa taiteilijana kotikaupunkinsa nimeä.
Mutta Veronan nimen on kauimmas kantanut, syvimmälle sydämiin syövyttänyt Shakespearen kuolematon murhenäytelmä Romeo ja Julia. Tuhannet muukalaiset vielä tänäkin päivänä hartaudella katselevat erästä Veronan vanhaa taloa, jota sanotaan Julia Capulettin kotitaloksi, ja vuodattavat kyyneleitä "Julian ruumis-arkun" ääressä, jossa, kuten taru kertoo, armaansa ruumiin viereen vaipuneen Romeonkin luut ovat levänneet. Tätä vanhaa marmoriarkkua on ajan hammas armottomasti kuluttanut: kansi siitä on vuosisatoja sitten kadonnut, laita on haljennut. Kauan sitten sitä käytettiin vesisäiliönä, kunnes se vihdoin pelastettiin erään entisen fransiskaani-luostarin kappeliin. Ei ole aika Julian kotitaloakaan säästänyt. Katto vuotaa, seinät ovat tahratut ja rakennuksen alakertaan on sijoitettu huonoon maineeseen joutunut kapakka.
Toverillani ja minulla ei ollut aikaa käydä kaikkia Veronan merkkipaikkoja katsomassa, sillä meitä ajoi kiihkeä kaipaus Venetsiaan ja Roomaan. Tahdoimme vain nähdä pari mahtavaa muistomerkkiä ja nousta jollekin korkealle paikalle, josta näkisimme viehättävän Veronan ympäristöineen.
Ensimmäiseksi suuntasimme kiireisen kulkumme amfiteatteriin, joka on Veronan mahtavin muinaisaikainen rakennus. Luullaan että se on rakennettu keisari Gallienuksen aikana (260—268) tahi jo varhemmin, ja tutkijat ovat todistaneet, että se on kalliimmasta aineesta kuin yksikään amfiteatteri koko maailmassa; se on näet melkein kokonaan punaista marmoria. Muut antiikkiset rakennukset Italiassa ovat tavallisesti tiiltä tai jotakin halvempaa kivilajia ja marmorilevyillä verhotut.
Mutta marmorin kiilto on aikoja sitten vanhojen rakennusten seiniltä kulunut. Harmaana kuin kallio kohoaa Veronan amfiteatterikin kaupungin keskuksessa olevan suunnattoman suuren Viktor Emanuelin torin varrelta. Se on vuosisatojen kuluessa ollut hävityksen alaisena, sen kivistä on rakennettu linnoituksia, käsityöläiset ovat sijoittaneet sen holveihin työpajojaan ja rosvot ja muut huonotapaiset ihmiset ovat pitäneet sen luolamaisia komeroita piilopaikkoinaan, joista yön kamalina hetkinä ovat kaupungin rauhaa häirinneet.
Vasta 100 vuotta sitten julistettiin amfiteatteri rauhoitetuksi alueeksi, jota kukaan ei saanut rikkoa. Sen komerot puhdistettiin, sen portaita korjattiin ja pääoven yläpuolelle hakattiin kultakirjaimin nimi "Napoleon Bonaparte", sillä hän oli v. 1805 käynyt tätä vanhaa rakennusta ihailemassa ja ottanut sen suojelukseensa.
Kunnioituksen ja kammon tunne mielessä me ostimme sisäänpääsyliput ja kiipesimme jykeviä portaita ylös teatteriin. Eteemme avautui soikean pyöreä areena, jonka joka puolelta kohoavat porrasmaiset istumasijat. Rakennus vaikuttaa valtavasti vielä raunioinakin. Koko amfiteatteri on yli 435 metriä ympärimitattuna ja sen läpileikkaus 152 metriä. Istumasijat kohoavat 45 pengermäisenä portaana 32 metrin korkeuteen. Niillä kuuluu aikoinaan olleen tilaa 20,000 katsojalle, jotka tulivat sisään 72 eri ovesta. Jotta yleisö mukavasti saattoi muutamassa silmänräpäyksessä hajota ympäri koko teatterin, oli istuinrivien välille rakennettu kapeita käytäviä, jotka ympyrän säteitten lailla kohosivat areenalta ylimpiin kerroksiin.
Kaikkialla ulkomuurin ja areenan välillä oli korkeita holvikäytäviä, suuria saleja ja lukematon joukko ahtaita komeroita. Niistä on aikoinaan kuulunut kahleitten kalinaa ja petoeläinten kiljuntaa.
Se aika on jo mennyt. Tiikerien, jalopeurain sekä miekkailu-orjain ja marttyyrien veri on lähes kaksi vuosituhatta sitten kuivunut ruohottuneella areenalla, nuo sadat tuhannet roomalaiset, jotka voimansa päivinä suu vaahdossa vaativat "leipää ja huvituksia", ovat sukupolvi toisensa perään muuttaneet haudan hiljaisuuteen. Mutta pienet punaiset kukkaset, jotka nyt vihertävällä areenalla kasvavat, näyttävät muukalaisen silmissä hyytyneeltä vereltä, ja ilma tuntuu vieläkin värähtelevän kuolevien tuskanhuudoista ja kansanjoukon kiljunnasta.
Äänettöminä me kiipesimme rakennuksen ylintä kerrosta kohden, josta nyt on jälellä ainoastaan muutamia holvikaaria.
Sieltä avautui eteemme ihana näky. Pohjoisessa taivaan rannalla kohosivat Alpit, joiden lumihuippuja edellisenä päivänä olimme ihailleet. Lounaispuolella siinsi toisia vuoria; ne arvasimme Apenniineiksi. Ja jalkaimme juuressa yltympäri oli Verona.
Ensikertalaisen silmä tavallisesti kiintyy kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin, jotka ovat katselijalle outoja. Niinpä mekin ensimmäiseksi huomasimme punaiset, puoleksi mustuneet ja sammaltuneet tiilikatot, jotka antoivat kaupungille omituisen vanhuuden leiman. Talot eivät olleet tasaisen korkeita, kuten uudenaikaisissa kaupungeissa. Korkean talon vieressä saattoi seistä matala hökkeli, jonka ikkunat olivat pienet ja seinät haljenneet. Jopa oli samassa talossakin eri korkuisia rakennuksen osia, ja melkein joka rakennuksen katolla oli joku tasainen parveke eli "terassi", jolla kasvoi kukkasia, kukkasten suojassa näkyi iloisia ihmisiä.
Kaikkialla, talojen pihoillakin, oli puutarhoja, jotka punakattoisten rakennuksien välissä näyttivät viehättäviltä. Sieltä täältä kohosivat korkeat tummat sypressit, ja niiden välillä oli matalampia puita: kuvittelimme tietysti näkevämme palmuja, laakereita ja oranssi-puita.
Kaupungin ympäristö näkyi olevan täynnä kukkuloita, joiden rinteillä runollisen näköisiä huviloita puutarhoineen, kukkulain välillä viljeltyjä laaksoja, ja kaiken tuon kauneuden keskellä kierteli välkkyvä virta, eilinen tuttavamme Etsch (italiaksi Adige). Tästä virrasta sanoo muuan kirjailija, että "satu on sen aateloinut ja kansan rakkaus pyhittänyt, sen rantoja vartioivat sankarien haamut ja sen aalloissa piilevät kultaisten muistojen aarteet". Sankareiden veri on vuosisatojen kuluessa kostuttanut maissivainioita ja viinitarhoja Adigen laaksossa. Veronan ympäristöllä on monta tunnettua taistelutannerta. Mainittakoon vain Custozza, Solferino, Novara, Montebello ja Arcole, sekä vähän etäämpänä Villafranca ja Mantova!
Kesken vakavia muistoja kiintyy huomio erääseen pikkuseikkaan: amfiteatterin läheisyydessä olevan talon ikkunasta liehui valkoisia lippuja. Samallaisia lippuja liehui miltei joka talossa: niitä oli puutarhan pensas-aidoissa, terasseilla, talojen seinillä, mutta eniten niitä riippui ikkunoista. Olipa erään kapean kadun poikki jännitetty nuora ja siitä liput liehuivat tuulessa ihmisten päitten päällä.
Minä kaivoin kiikarini esille. Silloin huomasin, että nuo "liput" olivat pestyjä vaatteita, joita oli ripustettu kuivamaan. Ihan ujostelematta heiluivat paidat, aamuröijyt ja kaiken nimiset valkoiset vaatteet kadullakävijöitten katseltavina. Tuo oli meistä pohjoismaalaisista hyvin hassunkurista, mutta muutamia päiviä Italiassa oltuamme totuimme siihen, että kadun varrella liehuvat pesuvaatteet välttämättömästi kuuluvat italialaiseen näköalaan, yksinpä Roomassakin.
Tämä arkipäiväinen piirre siirsi ajatuksemme entisyydestä nykyisyyteen, ja meissä heräsi äkkiä halu tutustua Italian ihmisiin ja päivän pikkuharrastuksiin. Lähdimme katuja kiertelemään. Elämä siellä oli meistä hyvin hauskaa. Kaikki oli toisellaista kuin meillä, yksinpä katujen kivityskin. Kadut olivat neliskulmaisilla laakakivillä laskettuja. Katukäytäviä ei kaikin paikoin ollut, vaan ihmiset kulkivat vilkkaasti puhellen, laulaen ja viheltäen keskellä katua hevosten ja aasien joukossa. Aasit olivat hyvin huvittavan näköisiä; korviaan luimoillen ne juosta hölköttivät kirjavilla tupsuilla koristetuissa valjaissaan, niin että rattaat hyppivät kuopikkaalla kadulla. Ajajia katsellessa vain pyrki sisu kuohahtamaan, sillä heissä ei näkynyt olevan sääliväisyyttä eläinparkoja kohtaan, huolettoman näköisinä ne läimähyttelivät piiskojaan ilmassa ja istua retkottivat kuormalla, vaikka se jo muutenkin oli liian raskas.
Kurkistimme kauppapuoteihin. Niiden avarat ovet olivat kadulle avoimina; oli kuin kauppaa olisi käyty katukäytävällä. Olivatpa ravintolainkin ovet aamusta iltaan auki ja muutamien ravintoloitten vieraat söivät ja joivat kadulla. Eipä ollut ihme, jos tyhjät lasit ja kahvikupit olivat paksun pölyn peitossa!
Vilkkahin oli liike Piazza d'Erbe-nimisellä torilla. Rooman maailmanvallan aikana se oli ollut kaupungin foorumi, paikka, jossa kansankokoukset pidettiin ja johon keskittyi julkinen toiminta. Nykyään se on hedelmä- ja vihannestorina, kuten nimikin osoittaa.
Tori on täynnä pyöreitä liinaisia telttakattoja, jotka näyttävät valkoisilta sateenvarjoilta. Niiden alla on mahdottoman suuret läjät hedelmiä ja vihanneksia, ja ympärillä häärää kirjava joukko vilkasta väkeä. Telttojen välissä tunkeilevat katukauppiaat, jotka kantavat tavaroitaan raskaissa vasuissa päälaellaan ja huutamalla houkuttelevat ostajia luokseen.— "Herneitä, papuja, kukkakaalia!" huutaa yksi, "oransseja, sitrooneja, omenia!" vastaa toinen, ja kolmas säestää kimakalla äänellä: "ruusuja, kauniita ruusuja, rouvat ja neidit — ostakaa ruusuja!"
Kauppiaat näyttivät hauskoilta. Etelämaalaisten iloinen mieli tarttuu meihinkin, me nauramme kuin lapset kaikellaisille pikkuseikoille ja elämä tuntuu vapaalta ja onnelliselta. Vihdoin lähenemme erästä appelsiini-kauppiasta ja olemme hyvin riemuissamme, kun saamme tingityksi puolet pyydetystä hinnasta.
Mutta samassa kuulemme vieressämme kohinaa. Se kiinnittää huomiomme hyvin kauniiseen vanhaan marmoriseen suihkukaivoon, jonka huipulla on naisen kuva. Matkakirja tietää, että tuo kuva on antiikkinen, ja esittää kaupungin haltiahengetärtä Veronaa. Kuva on vanha, muinaisten Rooman keisarien ajoilta. Kaivon läheisyydessä on yhdestä ainoasta marmorilohkareesta hakattu pylväs, jonka päässä on jalopeuran kuva. Jalopeura on uusi, mutta pylväs on vanha. Se on muistona Venetsian suurvallan ajoilta, jolloin koko Koillis-Italia oli "Adrian meren kuningattaren" alaisena. Siihen aikaan oli Veronassakin, juuri tämän pylvään päässä, Markuksen jalopeura Venetsian sortovallan merkkinä. Suuren vallankumouksen päivinä (1797) jalopeura syöstiin alas jalustaltaan ja pilari oli lähes 100 vuotta tyhjänä.
Siihen aikaan kaikkien italialaisten mieltä kuohutti sama tunne: viha vierasta sortoa vastaan. Ja tähän tunteeseen vastasi toinen tunne, yhtä voimakas ja syvä: rakkaus yhteistä kauan kärsinyttä isänmaata kohtaan. Ja vihdoin nämä kaksi tunnetta kokosivat hajanaisen Italian lapset Alppien juurilta, Adrian meren rannoilta, Arnon ja Tiberin laaksoista ja Etnan hehkuvilta rinteiltä…
Nyt Italia on vapaa.
Toinen kunta ei sorra toistaan, kaupungit eivät keskenään kamppaile vallasta. Viktor Emanuelin ja Garibaldin kuvat ovat kaikkialla Italiassa kunniapaikalla. Kauneimmat kadut, suurimmat torit nimitetään heidän nimillään. Niinpä Veronassakin. Katkerat muistot pakenevat yhteistunnon tieltä. Siksipä on nykyinen sukupolvi nostanut tuon vanhan marmoripylvään päähän uuden jalopeuran — ei enää Venetsian sortovallan merkiksi, vaan yhteisten kärsimysten muistoksi.
Veronan kaduilla ja toreilla matkustajassa jo herää eräs tunne, joka sitten Venetsiassa kasvaa, Firentsessä vahvistuu ja Roomassa valtaa mielen: se tunne että hän on tullut maahan, jossa kivet puhuvat. Joka ainoalle seinälle, joka portin pieleen, joka pilariin on piirrettynä palanen Italian historiaa.
Näissä vanhoissa kaupungeissa vanha-, keski- ja uusi-aika antavat kättä toisilleen. Piazza d'Erben rakennuksia hallitsevat keskiajan muistot. Samaten on laita viereisen torin, jonka nimenä on Piazza dei Signori. Siellä on jykevän kauniiden keskiaikaisten rakennusten joukossa vanha raatihuone Palazzo del Consiglio, jonka loggiassa eli kaarikäytävässä on suuri joukko uudenaikuisia kuuluisien veronalaisten kuvapatsaita. Keskellä toria on Danden synkän kaunis marmorikuva.
Me lähenemme uteliaina palatsia, jonka oven vartija kohteliaasti avaa. Kukaan ei osaa elävämmin kertoa isänmaansa suurista muistoista kuin innostunut italialainen. Sellainen on meidän oppaamme.
Palatsien loistavien salien läpi kuljettaessa hän on usein ylpeydellä lausunut nimen della Scala.
Me katsomme kysyvästi.
Veronalainen näyttää hämmästyneeltä. Me luemme hänen silmistään halveksivan kysymyksen: "Ettekö Te tunne della Scalan nimeä? Jokainen lapsikin Veronassa Scalojen uhka-uljaan tarinan tuntee. Heidän mainettaan kertovat kirkot ja palatsit, heidän hautamerkkejään katsomassa käyvät kaikkien maiden taiteilijat."
Niin. Uhka-uljas on della Scala-suvun historia! Kanta-isä oli alhaissukuinen tikapuitten kauppias, ja hänen Veronaan muuttaneet jälkeläisensä olivat halpaa porvarisväkeä. Mutta heidän eläissään oli ristiretkien rohkea aika, jolloin porvarit saivat rikkautta ja ryhtyivät aateliston kanssa vallasta kilpailemaan. Aatelispuolue kukistui Veronassa ja kansa (v. 1260) valitsi kaupungin ylimmän hallitusmiehen (podestàn) omasta keskuudestaan. Valittu oli Mastino della Scala. Mastino sai surmansa, mutta hänen veljensä Alberto hankki itselleen rajattoman ruhtinasvallan Veronassa. Alberton vanhimman pojan Bartolomeon hallitessa kertoo taru Veronassa tapahtuneen sen surullisen rakkauden näytelmän, josta Shakespeare on saanut aiheen Romeoon ja Juliaan.
Alberton nuorin poika oli Cangrande, Hohenstaufien kannattaja, jonka aikana Verona levitti valtaansa naapurikaupunkeihin, jopa sai voiton Paduastakin. Mutta ymmärsipä Cangrande kirjallisuuden, tieteiden ja taiteenkin arvon. Anteliaalla kädellä hän kannatti taiteilijoita, runoilijat olivat tervetulleita vieraita della Scalan palatsissa. Niihin aikoihin sai Firentsestä karkoitettu Dantekin turvapaikan Veronassa.
Mutta Cangranden kuoltua päättyi Veronan lyhyt loistoaika. Hänen sukunsa kävi samaten kuin muittenkin Italian ruhtinassukujen: rikkaus vietteli nautintoihin, yksinvalta kiihotti tyranniuteen, kunnes murha ja nautinnot hävittivät koko suvun.
Tämän rohkean suvun korkealle pyrkivää voimaa ja samalla sen omituista taideaistia todistavat della Scalojen hautamerkit.
Muukalainen, joka odottaa, että hänet opastettaisiin hiljaiselle hautausmaalle tahi hautatemppelin hämäriin holveihin, joissa marmorilohkareet vainajien lepopaikkaa vartioivat — hämmästyy suuresti, kun rautaristikon kevyt ovi avautuu ja hän huomaa seisovansa avonaisella pihalla, keskellä katuelämän melskettä. Kauniin rautaristikon takana meluaa kansa, huutavat kauppiaat, pitävät iloa ilveilijät. Ja rautaristikon sisällä olevat hautamerkit, ne eivät ole kömpelöitä kivilohkareita, vaan keveitä monihuippuisia, sirosti koristettuja korkeita katoksia, suippoja, kuin goottilaisen kirkon tornit. Kaikkiin koristuksiin on omituisen kauniisti sovitettu suvun vaakuna: tikapuut (latinaksi scalae) ja niiden yläpäässä Scalojen liittolaisen, Saksan keisarin kotka. Ruumisarkut eivät ole maan povessa, vaan ylhäällä ilmassa, melkein kattojen tasalla, kaiken kansan nähtävinä. Korkein ja komein on Mastino II:n hautamerkki, jonka huipulla vainaja on pronssiin valettuna ratsastajana hurjan hevosen selässä. Sieltä hän uhkamielisenä katselee yli kaupungin.
Intohimoisesti tosiaan mahtoi tämä suku rakastaa elämää, koska ei se kuoltuaankaan ole tahtonut paeta haudan hiljaisuuteen!