IV. SAN MARCO
Yö kului. Päivä koitti — ihana ja kirkas.
Me tietysti ensi työksemme kiiruhdimme San Marcoon eli Pyhän Markuksen kirkkoon.
Sinne ei tarvinnut kulkea pitkää tietä, sillä meidän asuntomme oli aivan kirkon seinän vieressä, ei tarvinnut etsiä avainta etäällä asuvalta kirkon vartialta, kuten protestanttisissa maissa: katolisten kirkkojen avarat ovet ovat arkipäivinäkin aamusta iltaan auki sekä hartaille uskovaisille että uteliaille muukalaisille. San Marcoon mennessä ei tarvitse edes nousta korkeita portaita, sillä kirkon kynnys on melkein torin tasalla ja sen fasaadi eli julkipuoli muodostaa ikäänkuin tuon valtavan torin peräseinän.
Se vasta on ihmeellinen fasaadi! On kuin näkisi edessään matalan pyramiidin, johon on koottuna kaikki maailman aarteet: siinä loistaa kulta, perlemot, opaalit. Seinä on täynnä mosaikkia, alabasterista leikeltyjä palmunlehtiä, liljoja, viinirypäleitä, granaattiomenoita, kukkia, köynnöksiä, valkoiseen kaapuun puettuja enkeleitä valtikat kädessä. Ylhäällä katolla neljä roomalaista pronssihevosta, veistokuvia, pieniä marmoritorneja, Markuksen jalopeura sinisellä pohjalla kultatähtien keskellä, ja vihdoin ylimpänä valtavat valkoiset kupoolit.
Ja alhaalla tuo ihmeellinen fasaadi avaa torille päin viisi avaraa pyörökaarista porttaalia eli oven aukkoa, ikäänkuin jalo temppeli tahtoisi sulkea syliinsä kaiken kansan, tutut ja tuntemattomat.
Ja mitkä ihmeelliset porttaalit! Jokaista kaunistaa kokonainen sarja pylväitä kalliista kivestä: siinä on jaspista, siinä porfyyriä, tummanviheriää valkeanpilkullista serpentiiniä ja marmoria. Ja pylvästen päät eli kapiteelit, ne ovat täynnä kukkakimppuja, liehuvia lehtiä, ristinkuvia ja raamatunlauseita. Tiedämme, että nuo pylväät, porttaalit ja kapiteelit ovat enimmältä osalta ostettua, ryöstettyä ja varastettua tavaraa. Niitä on koottu kaikkialta Välimeren maista, onpa pari kallisarvoista pylvästä tuotu Jerusalemin temppelistä asti.
Astumme porttaalien kautta kirkon etusuojamaan, joka on mosaikeilla ja kuvapatsailla kaunistettu. Siitä avautuu taas 3 ovea itse kirkkoon. Keskimmäinen, hopeakoristeilla kaunistettu, äärettömän komea pronssiovi on aikoinaan tuotu Konstantinopolista. Se avataan ainoastaan suurina juhlapäivinä.
Ensimmäinen vaikutus San Marcoon astuessa on juhlallinen hämäryys. On kuin tulisi suureen ristin muotoon hakattuun luolaan, johon valoa virtaa ylhäältä tähdenmuotoisista kallion halkeamista, ja kynttilät ja soihdut luolan rotkoista loimottavat, vastaan tulee omituinen vienosti huumaava pyhän savun tuoksu, ja korkealta kuuluu urkujen juhlallinen hyminä.
Mutta kun silmä on vähän tottunut hämäryyteen, silloin ensiksi huomaa, miten kulta ja kalliit kivet kimaltelevat kynttilöiden valossa. Katto on kullattu, seinät kiillotettua marmoria, täynnä alabasteriveistoksia, sädekehät pyhimysten päiden ympärillä säteilevät, ja päämme päällä ja kaikkialla seinissä ja pilareissa on ihmeellisiä kuvia: satumaisia olentoja, lohikäärmeitä, petoeläimiä, kauniita lintuja paheiden ja hyveiden vertauskuvina, mutta ensimmäisenä ja viimeisenä joka paikassa ristinkuva.
Olin lukenut laajoja etevästi kirjoitettuja esityksiä San Marcosta, mutta kaunopuheisimmatkin kuvaukset tuntuivat mielestäni köyhiltä ja värittömiltä, kun vertasin niiden avulla muodostamaani mielikuvaa ihmeellisen temppelin loistoon.
Ja kukapa kuolevainen pystyisikään kynällä ja sanalla kuvaamaan neron luomaa, joka jo yli kahdeksan sataa vuotta sitten oli ihailun esineenä, ja jota kaikki sukupolvet vielä sen jälkeen ovat hartautensa innolla, neronsa voimalla ja isänmaallisen ylpeytensä kannustamina kaunistaneet!
Sanotaan, että San Marcossa on yli 500 pylvästä, useat itämaalaisia, kalliista kivilajeista tehtyjä, kirjavia ja runsaasti koristettuja, ja että mosaikkimaalaukset täyttävät 4,240 neliömetrin pinta-alan!
Muukalainen näkee tässä ihmeellisessä kirkossa sellaisen loiston, sellaisen muotojen rikkauden, ettei hänellä ensi kertaa San Marcossa käydessään ole halua eikä voimaa ryhtyä pylväitä laskemaan eikä rakennuksen eri osia tutkistelemaan: hän vain heittäytyy kokonaisvaikutuksen valtaan, kuuntelee laulua, ihailee urkujen ääntä ja tuntee itsensä mitättömän pieneksi tässä kauneuden pohjattomassa meressä.
Mutta kun hän on vähän aikaa vaeltanut San Marcossa, sen kuorissa ja kappeleissa, hän luulee tuntevansa, että lattia hänen allansa aaltoilee. Hän tarkastelee tuota lattiaa ja huomaa, että se on erivärisistä kallisarvoisista kivilajeista muodostettu ja että kivet ovat paikoin painuneet alas ja kuluneet. Etenkin pyhäinkuvien ja alttarien ympärillä hän näkee lattiakivien alenneen, ikäänkuin tuhannen tuhansien ahdistettujen ihmisten polvet olisivat marmoria kuluttaneet, ja hänet valtaa värisyttävä tunne siitä, että tämä pyhitetty paikka on satojen sukupolvien yhtymäpaikka. Täällä itkivät, innostuivat, riemuitsivat ne, joiden luut ovat tuhannen vuotta tämän marmorilattian alla levänneet. Täällä astelivat aikoinaan Venetsian suuret dogit, täällä Fredrik Barbarossat, Tizianit, Napoleonit, täällä liikkuu tänä hetkenä kirjava joukko muukalaisia kaikista maista, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin meidän luumme ovat mullassa lahonneet, astelee näiden holvien varjossa uudet sukupolvet vuosisadasta vuosisatoihin…
Jokainen korkokuva, jokainen maalaus täällä kertoo muinaisia muistoja, ja täällä nousee sielun silmien eteen elävän voimakkaasti vaikuttavana kuvasarjana koko Venetsian ylpeä historia.
Johtuvat mieleen Venetsian perustamisen ajat: Attila, hunnien hurja kuningas, hävitti Lombardian väkirikkaita kaupunkeja. Punaiset liekit loimottivat taivaan rannalla, ja aaltojen keskeltä kuului sydäntä särkevät hätähuudot. Joukko Lombardian asujamia oli jättänyt hävitetyt kotinsa ja paennut rämeitten poikki Adrian meren matalille saarille, jotka olivat syntyneet Po-joen liejusta ja Adrianmeren hiekasta. Tänne kolkkoon kosteaan kotiin ei vihollinen voinut heitä seurata. Vahvoille paaluille he rakensivat kalastajamajansa, kalastajamajan sijalle syntyi varakkaan porvarin avara asunto, porvarit muuttuivat ruhtinaiksi, talot laajenivat palatseiksi, ja Venetsia kohosi uljahan kauniina kuin Venus jumalatar Adrianmeren viileästä kylvystä.
Siihen aikaan itägootit, longobardit ja frankit vuoron perään olivat Italian herroina, mutta Venetsia tunnusti Konstantinopolin keisarin valtaa, ollen Idän ja Lännen yhtymäpaikkana.
Mutta heikko oli Konstantinopolin keisarin käsivarsi. Venetsia tunsi itsensä saarivaltakunnassaan vapaaksi. Se kasvoi, voimistui, kokosi rikkautta, ja sen porvari-ruhtinaat saivat oikeuden valita omasta keskuudestaan itselleen herttuan, jota heidän kielellään sanottiin dogiksi.
Kuningasten kaltainen oli dogi purppuraviitassaan, mutta Venetsian henkinen hallitsija oli kaupungin suojeluspyhimys Pyhä Markus; hänen eteensä lankesivat polvilleen ylpeät dogit ja rikkaat ruhtinaat, hänen apuansa etsimään tulivat hätääntyneet kansat kaukaisista maista, hänelle uhrattiin kultaa, kalliita kiviä ja pyhää savua, hän oli johtaja sodassa, suojelija rauhan töissä ja Ihmeitätekevä auttaja kaikissa ahdistuksissa. Hänen kunniakseen loivat neron tuotteita arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit, ja hänen siivekäs jalopeurankuvansa korkealta pylväältä katseli kaupunkia jalokivisillä silmillään.
Keskiajan ihmiset intohimoisella kiihkolla kokoilivat pyhien ihmisten ruumiillisia jäännöksiä ja muita muistomerkkejä, sillä uskottiin varmasti, että sellaisilla esineillä oli ihmeitä tekevä vaikutus. Mitä etevämpi pyhä henkilö eläissänsä oli ollut, sitä valtavampi oli hänen luittensa tahi hänen käyttämänsä esineen vaikutus. Hartaimmin haluttua tavaraa olivat ne esineet, jotka muistuttivat Kristusta, neitsyt Mariaa tahi apostoleja. Kaupunki, joka oli onnistunut saamaan esim. jonkun apostolin luut huostaansa, tuli varmasti rikkaaksi ja suureksi. Sellainen onni oli tapahtunut Venetsialle 9. vuosisadan alulla. Rohkeiden Venetsian kauppiasten oli onnistunut viekkaudella anastaa haltuunsa evankelista Markuksen ruumiilliset jäännökset eräästä Aleksandrian kirkosta sekä muhamettilaisia tullimiehiä pettämällä kuljettaa ne kotikaupunkiinsa.
Siitä hetkestä (828), jolloin pyhimyksen luut tuotiin Venetsiaan, alkoi saarikaupungin suuruus, sillä silloin Venetsiasta tuli mahtava kauppavalta, pyhiinvaeltajain, kauppiasten ja kristittyjen kansojen kokoontumispaikka. Siitäpä syystä onkin Venetsia upeilla taideteoksilla ylistänyt niitä uhkarohkeita varkaita, jotka löysivät pyhän apostolin luut ja siankinkkujen sekä suolaisen lihan sisälle kätkettyinä kuljettivat ne laivassa Venetsiaan. Kirkon ulkoseinässä näemme tämän rohkean ryöstön esitettynä. Siellä on m.m. mosaikkikuva muhamettilaisista tullimiehistä, jotka kauhistuneina peittävät kasvonsa ja pakenevat nähtyänsä venetsialaisten varkaiden kuormassa sianlihaa, joka on hurskaan muhamettilaisen kauhistus. Eräs toinen kuva esittää pyhäinjäännösten juhlallista vastaanottoa Venetsiassa.
Heti kun pyhä aarre oli tuotu Venetsiaan, alettiin vuoden 830 vaiheilla rakentaa kirkkoa, sillä saarikaupungin asukkaat tahtoivat valmistaa apostolin maallisille jäännöksille arvokkaan säilytyspaikan. Tuo alkuperäinen Markuksen kirkko oli rakenteeltaan yksinkertainen muinaiskristillinen tiilibasilika, suorakaiteen muotoinen rakennus, jonka kaksi pylväsriviä jakoi kolmeen osaan eli laivaan.
V. 976, jolloin tulipalo oli kirkkoa hävittänyt, saivat Venetsian rikkaat porvarit mieluisan aiheen rakentaa temppelinsä paljoa komeammaksi. Silloin kutsuttiin suuret joukot taiteilijoita ja työmiehiä Konstantinopolista, jossa kirkollinen taide siihen aikaan käytti runsaasti kultaa ja kalliita kiviä. Nyt kirkko rakennettiin bysantilaiseen tyyliin, jonka tunnusmerkkeinä on keskusrakennus ynnä kupoolit. Keskikohdalle rakennettiin poikkilaiva, joka on yhtä pitkä kuin päälaivakin. Täten kirkon pohjapiirros sai kreikkalaisen ristin muodon. [Kreikkalainen risti on tasahaarakkeinen +; latinalaisen ristin jalka on muita haarakkeita pitempi.] Kunkin ristinhaarakkeen kohdalle rakennettiin katolle iso kupooli, ja kirkon keskelle, siihen missä ristinhaarakkeet leikkaavat toisiaan, rakennettiin viides, kaikkia muita suurempi kupooli. Kupooleja kannattamassa on kirkon sisällä paksut muuratut tukipilarit, joiden sivut kaunistettiin kullasta loistavilla mosaikeilla.
Katto, seinät sisältä ja osaksi ulkoakin kirjailtiin mosaikeilla, ja seinien sekä pilarien alaosat päällystettiin erivärisillä marmorilevyillä.
Noitten vanhojen bysantilaisten mestarien mosaikit tuntee helposti toisten joukosta: Pyhimykset ovat jäykkäsäärisiä, vakavan juhlallisia, suuret kultakehät pään ympärillä; pyhä neitsyt on majesteetillisen arvokas, purppuraviitta yllä ja jalokivinen kruunu päässä. Sellaista taidetta Venetsian kauppiasruhtinaat rakastivat siihen aikaan, jolloin kauppalaivat toivat runsaasti rikkautta ja heidän uljas saarivaltakuntansa pyrki meren kuningattareksi.
Nykyaika itsetyytyväisyydessään tavallisesti leimaa tällaisen taiteen barbariseksi. Ja totta onkin, ettei se muotojen taiteellisessa sulavuudessa vedä vertoja myöhempien aikojen tuotteille, mutta noilla juhlallisen jäykkäpiirteisillä kuvilla on sittenkin mainio koristeellinen vaikutus ja niillä on ollut paljon suurempi uskonnollinen merkitys kuin useimmilla nykyaikaisen taiteen tuotteilla. Nuo kuvat näet valmistettiin siihen aikaan, jolloin ei ollut kirjoja ja ihmiset eivät osanneet lukea. Kirkon kuvista he saivat miltei ainoat raamatunhistorialliset tietonsa, ja niistä he saivat myös varotusta, opetusta ja uskon lohdutusta.
Markuksen kirkon eli San Marcon vanhat mosaikit ovatkin niin järjestetyt, että seurakunnan jäsen niiden avulla oppi kaiken, mikä oli hänen autuutensa asialle tarpeellista. Ruskinin vertausta käyttääksemme San Marco oli ikäänkuin venetsialaisten raamattu tahi rukouskirja. Siitä saamme käsityksen luomalla silmäyksen noihin mosaikkeihin: Kirkon etusuojamassa on kuvattuna vanhan testamentin tapahtumia, viimeisenä järjestyksessä kuva siitä, miten Israelin lapsille satoi mannaa korvessa. Tämä nähtävästi tahtoi johtaa katsojien mieleen lauseen: "Teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat."
Kirkon sisään astuessa näkee ensimmäiseksi pääoven päällä suuren mosaikin, joka esittää Kristusta valtaistuimella, ja kahden puolen Kristusta ovat pyhä neitsyt ja evankelista Markus. Kristuksen kädessä on avattu kirja ja siinä sanat: "Minä olen ovi, joka minun kauttani käypi sisälle, tulee autuaaksi." Ja mosaikin punaisessa kehyksessä on sanat: "Minä olen elämän portti, antakaat niiden, jotka minun omani ovat, astua sisälle minun kauttani." Kirkon länsiosassa näemme punaisella marmoritaululla Kristusta tarkoittavan kirjoituksen, joka kuuluu näin: "Kuka Hän oli, kenen luota Hän tuli ja millä hinnalla Hän sinut lunasti ja miksi Hän sinut loi ja antoi sinulle kaikki, sitä sinun tulee visusti ajatella."
Nämät kuvat ja nämät merkilliset kirjoitukset eivät olleet aijotut ainoastaan vasta kääntyneille, vaan kaikille kristityille, jotka kirkossa kävivät. Ne harvat, jotka siihen aikaan olivat saavuttaneet lukutaidon, lukivat halukkaasti joka ainoan kirjoitetun sanan, minkä saivat nähdä, ja ken ei itse osannut lukea, pyysi lukutaitoista naapuriaan selittämään noitten salaperäisiltä näyttävien merkkien sisällyksen, ja niin Markuksen kirkon mosaikit kirjoituksineen painuivat syvälle venetsialaisten sydämiin.
Mutta raatajalla rahan alaisella, joka arkipäivänsä helteisinä hetkinä matalakattoisesta majastaan ainoastaan lyhyeksi aikaa ennätti työnsä kesken kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan, hänellä ei ollut aikaa kaikkia kirjoituksia tarkastella. Häntä varten oli kaksi tärkeintä totuutta kirkon keskikupoolissa, siinä paikassa, joka verrattomalla loistollaan ensimmäiseksi kiinnitti kirkkoon tulijan huomion:
"Kristus on ylösnoussut" ja
"Kristus on tuleva tuomiolle."
Nämä sanat tahdottiin kulumattomin kirjaimin piirtää joka ainoan venetsialaisen sydämeen. — Joka kerta, kun auringon säteet sattuivat San Marcon kupooleihin ja Venetsia nousi vuoteeltaan päivän työhön, julisti tuo valkoinen kupooli katoovaisuuden lapsille ijäisyyden ilosanomaa:
"Kristus on ylösnoussut."
Ja joka kerta, kun turhuuden markkinoilla temmeltävä kansa synnin ja nautinnon pyörteessä riehui Markuksen torilla, julisti tuo juhlallinen kupooli korkeudestaan langenneille lapsille varottavaa totuutta:
"Kristus on tuleva tuomiolle."
Näin San Marcon kullatut mosaikit opettivat Venetsialle kaiken sen, mikä oli ihmiselle tärkeintä, ja minkä tuli olla hänen elämänsä ensimmäisenä ja viimeisenä opetuksena.
Mutta bysantilaiset mosaikit eivät enää yksin hallitse San Marcoa. Myöhemmätkin sukupolvet tahtoivat kantaa uhrilahjansa pyhään temppeliin. Siihen antoi aihetta tulipalo 15. vuosisadalla.
Mutta siihen aikaan ihmiset olivat innostuneet uuteen, goottilaiseen rakennustapaan, joka pyrki kohottamaan kaaret, holvit ja tornit jyrkästi korkeutta kohden, jotta ne ikäänkuin kuvaisivat ihmishengen pyrkimystä ylöspäin, kohden valon ja autuuden maailmaa.
Tämän korkeuteen pyrkimyksen tietysti täytyi esiintyä länsimaiden ihanimmassa kirkossa. Jo ennestäänkin Venetsian arkkitehdit rakastivat siroja pylväitä ja kapeita kaaria. Nämä muodot he olivat perineet bysantilaisilta mestareilta, jotka vuorostaan olivat olleet arabialaisten vaikutuksen alaisina. Nyt tämä kauneuden suunta sai uutta vauhtia. San Marcon etufasaadiin rakennettiin suuri joukko suippokärkisiä torneja, jotka yhdessä valkoisten kupoolien kanssa tekevät meidän silmissämme tämän kirkon niin haaveellisen ihanaksi. Samalla kirkon pyörökaarisiin oviin ja ikkunoihin tehtiin ruusustoja ja muita goottilaisia koristuksia.
Samaan aikaan kuin San Marco sai goottilaiset koristuksensa, oli Italian taidemaailmassa alkanut suuri herätys: Renessansin mestarit vapauttivat taiteen keskiajan kahleista, ottivat antiikin mestarit esikuvikseen ja alkoivat ammentaa luonnon ehtymättömästä lähteestä.
Tämä herätys esiintyy valtavana Venetsiassa. Siellähän elää ja työskentelee renessansin suurmiehiä sellaisia kuin Verrocchio, Sansovino, Longhena, isä Jacopo Bellini kahden poikansa kanssa, Tintoretto, Giorgione, Palma Vecchio, sittemmin Paolo Veronese, ja ennen kaikkia Tizian, tuo "taiteilija Jumalan armosta", jolle luonto ja ihmis-elämä tuhlaamalla antoivat onnen aarteita — Tizian, jonka suosiosta maailman ruhtinaat kilpailivat ja joka vielä tänäkin päivänä on maalarien saavuttamattomana mestarina.
Tizianin maalauksia emme kuitenkaan näe San Marcossa. Niitä on muutamissa muissa kirkoissa sekä Venetsian Taideakatemiassa Canale Granden varrella. San Marcoa ovat kaunistaneet useat muut renessansimiehet. Massegne veljekset esim. ovat jo v. 1393 veistäneet kokonaista 14 kuvapatsasta sille kauniille marmoriaidakkeelle, jonka takana on pääalttari. Kuvapatsaat esittävät apostoleja sekä Markusta ja neitsyt Mariaa.
Kirkossa työskennelleistä taiteilijoista mainittakoon myös Jacopo Sansovino ja Tizianin oppilas, levoton ja tuottelias Jacopo Tintoretto, joka on kaunistanut kuorin yli kaareutuvaa "voittokaarta" mosaikkikuvilla. Nämä mosaikit ovat aivan toisellaisia kuin bysantilaisten mestarien. Niissä ei ole kullan loistetta, mutta liikkeet ovat vapaat ja kuvat kokonaisuudessaan luonnollisempia kuin vanhat mosaikit.
Merkillisimpiä renessansiajan teoksia Markuksen kirkossa on "Neitsyt Marian sukupuu". Abraham on runkona ja Marian esi-isät ja -äidit istuvat valtavan puun oksilla. Se ei ole tuollainen kömpelö sukupuu, jommoisia me joskus näemme Suomen vanhoissa kirkoissa. Tavallista aihetta on San Marcossa käsitelty niin, että siitä on syntynyt mieltäkiinnittävä taideteos.
Alttareita on Markuksen kirkossa useitakin, mutta loistavin on pääalttari, joka on ainoastaan keskipäivällä avoinna niille, jotka ovat lunastaneet erityisen pääsylipun. Tämän alttarin alla hautakirkossa säilytetään Venetsian kalleinta aarretta: Pyhän Markuksen luita. Tämän pyhän paikan kaunistukseksi Venetsia on koonnut merkillisimmät arvoesineensä. Alttaria varjostaa jalomuotoinen baldakiini, joka on veistetty Verde Anticoksi nimitetystä tumman viheriäisestä kivestä. Tätä kiveä, jota meidän aikanamme ei enää ole saatavissa, löydettiin muinoin Peloponneson eteläosasta, ja siitä vanhat kreikkalaiset leikkasivat ornamentteja.
Alttaripöydän kaunistuksena on kuuluisa Pala d'oro, kullasta ja hopeasta taottu levy, johon on koristukseksi juotettu — jalokiviä! Pala d'oro on kristikunnan kuuluisimpia kalleuksia ja on 1105 tienoilla valmistettu alttariverhoksi Konstantinopolissa, mutta on sieltä ryöstetty ja tuotu Venetsiaan, jossa sitä on vielä myöhempinä aikoina kuvilla koristettu.
Pääalttarin takana kirkon puolipyöreässä apsiidissa on vielä eräs toinen alttari, ja siellä näemme neljä kierrettyä alabasteripilaria, jotka kuuluvat olevan Salomonin temppelistä anastetut.
Tämän alttarin läheisyydessä nähdään sakariston pronssiovet, joita Jacopo Sansovinon sanotaan valmistaneen 30 vuotta. Niiden ihanat korkokuvat esittävät Kristuksen hautaanlaskemista ja ylösnousemusta. Hautaanlaskemista esittävässä kuvassa on Kristusta surevien ystävien joukossa Sansovinon omia aikalaisia, m.m. Tizian, jonka tutut kasvot helposti tuntee toisten joukosta.
Mutta onpa San Marcossa vielä muitakin aarteita. Lukuunottamatta alttariastioita, kultaisia ja hopeisia kirjankansia, kynttiläjalkoja ja alttarilevyjä, jotka matkustajalle näytetään kirkon aarrekammiossa, on tässä vanhassa pyhäkössä m.m. pullo, jossa on pisara Kristuksen verta. Meille näytetään myös pieni palanen oikeata Kristuksen ristiä ja Johannes Kastajan pääkallo sekä se kivi, jolla Johannes Kastaja mestattiin. Tämä kivi on muurattu alttarin viereiseen seinään, Johannes Kastajan muistolle pyhitettyyn kauniiseen kastekappeliin.
— Mutta ovatko nämä pyhäinjäännökset oikeita? kysyy epäilevä protestantti, joka kaikkialla katolisen kirkon pyhissä paikoissa luulee huomaavansa hurskasta petosta.
Tähän epäilevään kysymykseen oikeauskoinen katolilainen vastaa pyhällä kiivastuksella:
— Totisesti ne ovat oikeita, sillä nämät kalliit aarteet ovat itse todistaneet todenperäisyytensä: eräässä suuressa tulipalossa, jossa kaikki vähäarvoisemmat pyhäinjäännökset tulessa kuluivat— nämä yksin säilyivät vahingoittumattomina, ja sen jälkeen paavi juhlallisesti vahvisti niiden todenperäisyyden, ja ne ovat itse lukemattomilla ihmeillä todistaneet korkean alkuperänsä: sairaita ne ovat parantaneet, hukkuvia pelastaneet, ruton ovat häätäneet kaupungista ja kaikenmoisissa ahdistuksissa uskovaisia auttaneet.
Tämmöiset todistukset syvästi vaikuttavat oikeauskoiseen katolilaiseen, mutta me käännämme pois kasvomme, ettemme tulisi teeskennelleeksi hartautta emmekä myöskään epäilevällä hymyllä loukkaisi toisten uskonnollisia tunteita.
Me etsimme tästä vanhasta pyhäköstä maallisia muistomerkkejä, joiden todenperäisyyttä me paremmin uskomme. Kirkon esisuojan lattiassa me löydämmekin erään punaisen laakakiven, jolle Fredrik Barbarossa 1177 lankesi polvilleen paavin eteen, jolloin paavi, tarun mukaan, hevosen selässä istuen laski jalkansa mahtavan keisarin olkapäälle.
— Ei sinulle, vaan Pyhälle Pietarille, sanotaan keisarin polvistuessaan lausuneen.
— Minulle sekä Pyhälle Pietarille, oli paavin vakaa vastaus.
Tämä oli paavi Aleksanteri III, sama kirkkoruhtinas, joka innokkaasti kehotti ruotsalaisia lähettämään kristinuskon saarnaajia pakanalliseen Suomeen.
Tosiaankin mieltä järisyttävä muistomerkki siltä ajalta, jolloin Pohjois-Italian porvarit laativat lakeja maailman mahtavimmalle valtiolle ja jolloin Rooman paavi oli ankara isä, jota koko kristikunnan täytyi totella!
Lopuksi kiipeämme ylös portaita katon rajassa olevalle parvelle. Sieltä katselemme kattomosaikkeja läheltä ja luomme silmäyksen alas kirkkoon, jossa liikkuu sakeat joukot kaikellaista kansaa. Parvelta astumme ulos eräästä ovesta ja huomaamme seisovamme kirkon katolla. Lähellä meitä ovat nuo historiassa kuulut kullatut pronssihevoset, joita olimme jo torilta katselleet.
Mikä kaunis nelivaljakko, ja mikä loistava lehti Venetsian historiaa niihin on piirrettynä!
Niiden alkuperästä on eri mielipiteitä. Toiset arvelevat niiden olevan kreikkalaista työtä Chios saarelta, josta Theodosius keisari olisi vienyt ne Konstantinopoliin kilparadan kaunistukseksi. Toiset taas luulevat tietävänsä, että ne ovat aikanaan olleet Neron, sitten Trajanon voittokaaren kaunistuksena Roomassa ja Konstantino Suuri olisi vienyt ne Konstantinopoliin. Siellä ne olivat vielä v. 1202, jolloin venetsialaiset kuljettivat laivoillaan länsimaiden ristiretkeläiset Konstantinopoliin keisaria vastaan taistelemaan ja saivat apunsa palkaksi kolmannen osan kukistuneen keisarikunnan maista. Venetsian lähes 100-vuotias sankarillinen sokea dogi Enrico Dandolo toi "Neron kultaiset hevoset" voiton merkiksi Venetsiaan ja ne asetettiin San Marcon katolle. Sieltä Napoleon Bonaparte ne viidensadan vuoden päästä 1797 ryösti ja vei Parisiin, merkiksi siitä, että Venetsian vanha tasavalta oli viskattu kumoon ja tehty Ranskasta riippuvaiseksi. Mutta 17 vuoden kuluttua Napoleon oli kukistunut ja Europan hallitsijat jakoivat hänen valtakuntansa. Itävallan keisarin osaksi tuli Venetsia, ja hän vei voittosaaliinaan pronssihevoset takasin Venetsiaan.
San Marcon katolla siis taaskin seisovat "Neron kultahevoset", asennoltaan yhtä uljaina kuin ennenkin, valmiina voittoisaan ryntäykseen — mutta niiden kultaus on kulunut…
Ryöstetty on myöskin Markuksen siivekkään jalopeuran jalokivisilmät tuolta pylvään päästä rannalta. Kirkon katolta jos kiikarilla katsoo, niin selvään huomaa, että jalolla eläimellä nyt on silmät lasista.
Mutta loistava on näköala San Marcon katolta. Täältä näkyy Markuksen tori eli Piazza verrattomassa kauneudessaan. Se on aivan kuin kirkon esikartano ja muistuttaa foorumia muinaisroomalaisen temppelin edustalla. Koko tori on 176 metrin pituinen ja leveimmältä kohdalta 82, kapeimmalta 56 metriä leveä. Kolmelta puolelta sitä ympäröi kolmikerroksiset marmoripalatsit. Näyttää kuin nuo rakennukset olisivat kaikki samaa palatsia. Torin etelä- ja pohjoispuolella ovat n.s. Prokuratsiat, jotka tasavallan aikana olivat prokuraattorien eli hallinnon johtomiesten asuntoina. Eteläinen, Procuratsio nuova (nyk. Pat. Reale) on meidän päivinämme kuninkaan asuntona, silloin kun hän oleskelee Venetsiassa. Kirkkoa vastapäätä on n.s. Atrio eli Nuova Fabrica, jonka Napoleon Bonaparte rakennutti prokuratsioitten tyyliin. Kaikkien rakennusten alakerrat lepäävät komeilla pilareilla, joiden takana ovat avarat kaarikäytävät ympäri koko torin. Torin pohjoispuolella aivan kirkon kulmassa on vielä tuo jalotyylinen korkea torni, jossa on maailmankello "maureineen" — sama kellotorni, jossa me asuimme.
[Maailman kelloa vastapäätä Kirjastotalon nurkassa oli ennen Markuksen kellotorni eli Kampaniili. Sitä me emme nähneet, sillä se oli v. 1902 sortunut maahan, mutta sitä on jälleen ruvettu rakentamaan entiselle paikalleen. Matkustajat, jotka kesällä 1908 kävivät Venetsiassa, kertovat sen kohonneen jo Kirjastotalon räystään tasalle.]
Venetsian historia tietää, että kellotornin rakensi v. 1496—99 Moro Goducci. Maailmankellon merkillinen taulu on huoneen korkuinen, ja sen yläpuolella on avonainen parveke, jossa kullattu pyhä neitsyt istuu Jesus-lapsi sylissään. Parvekkeelle johtaa kaksi ovea. Loppiaisen ja paastonajan sekä helatorstain ja helluntain välisenä aikana toinen ovi avataan aina tunnin vaihtuessa. Kun "maurit" alkavat vasaroillaan takoa kellon laitaa, silloin ovesta astuu ulos kolme mustaa "itämaan kuningasta". Jumalan äidin ohi kulkiessaan he ottavat kruunut päästään, kumartavat syvään ja poistuvat toisesta ovesta. Tämä omituinen koneisto, joka jo vuosisatoja on ollut venetsialaisten ihastuksen esineenä, kuuluu etenkin helluntai-aikana houkuttelevan Markuksen torille suuret joukot maalaiskansaa.
Suurelta torilta haarautuu rantaan kapeampi pieni tori, Piazzetta, ja sen varrella, viistoon kirkosta, on tuo Sansovinon rakennuttama verrattoman ihana Kirjastotalo, jonka sanotaan olevan maailman kauneimpia rakennuksia. Piazzettan itäpuolella taas on se rakennus, jonka nimi aina mainitaan Markuksen kirkon yhteydessä: Dogien palatsi.