V. DOGIEN PALATSI
Dogien palatsista on sanottu, että jos sitä estetiikan sääntöjen mukaan arvostelee, niin sen pitäisi oikeastaan olla ruma — se on ikäänkuin "kilpikonna jolle on kasvanut sata jalkaa" — ja kuitenkin se on ihanimpia rakennuksia koko maailmassa.
Kun on matkustanut monessa maassa ja nähnyt paljon kaunista, tapahtuu helposti, että eri esineet muistissa sekaantuvat, niin ettei esim. aina muista erottaa toista rakennusta toisesta. Mutta jos Dogien palatsin kerran on nähnyt, niin sitä ei koskaan unohda. Sen kuvan tuntee aina tuhansien joukosta, sillä sen näköistä rakennusta ei kuulu olevan missään koko maanpallon pinnalla.
Mikä tekee Dogien palatsin niin viehättäväksi? Sen ruhtinaallinen asemako San Marcon vieressä, mailman kauneimman torin varrella ja Adrianmeren rannalla? Vaiko muotojen rikkaus?
Monet väittävät tämän ihmeellisen palatsin tenhon johtuvan siitä, että tässä rakennustaiteen ihmeessä, samaten kuin San Marcossakin, eri aikakausien rakennustavat, eri sukupolvien kauneuden ihanteet yhtyvät. Jo toista tuhatta vuotta takaperin laskettiin nykyiselle paikalle Venetsian ensimmäisen dogien linnan perustukset. Mutta tästä linnasta ei enää ole mitään jälellä. Nykyinen Dogien palatsi juontaa alkunsa vasta 1300-luvulta, jolloin sen merenpuoleisen fasaadin itäinen osa rakennettiin. 1400-luvun alussa jatkettiin palatsin rakennusta, ja vuonna 1443 oli sen ulkopuoli täysin valmis. Tulipalot ovat sitä tuhonneet, mutta se on aina entiselleen korjattu ja samalla sitä on yhä laajennettu, yhä kaunistettu.
Mikä on se omituisuus, joka tekee dogien palatsin niin helposti tunnettavaksi?
Tuo kummallinen fasaadi se on. Sen ylä- ja alaosa näyttävät ikäänkuin kuuluvan eri rakennuksiin. Ylikerroksen seinä on yksitoikkoinen ja sileä, ainoana koristuksena kumpaisessakin fasaadissa yksi pieni parveke ja vaalean keltaisista ja punaisista marmorilevyistä tehty ruudukas seinän verhous. Ikkunat ovat pienenlaiset ja niitä on siellä täällä, harvassa ja varsin säännöttömästi sovitettuina. Ja tämä yksitoikkoinen yläseinä lepää ihanimmalla pylväs-alustalla mitä ikinä ajatella saattaa. Pylväitä on kaksi riviä päällekkäin. Alempi pylväskerros on jykevistä muuratuista tukipylväistä, jotka muodostavat avoimen arkaadin eli kaarikäytävän. Pylväiden päät ovat runsailla lehtikoristuksilla ja arvokkailla marmoriveistoksilla kaunistetut. Kuuluisimmat ovat nurkkapilarit, jotka kuvaavat Noakin häpeätä, Aatamia ja Eevaa sekä Salomonin tuomiota. Ihmeellinen on myöskin muuan v. 1312—1328 veistetty pylvään pää, joka esittää avioelämän iloja ja suruja: Rakastavaiset kohtaavat toisensa, viettävät kihlajaisia, häitä, iloitsevat lapsensa syntymisestä ja itkevät esikoisensa kuolemaa.
Alimman pylväsrivin päällä on rivi siromuotoisia taajaan asetettuja pylväitä ja niiden yläpuolella kauniita goottilaisia nelilehti-aukkoja. Tämä pylväsrivi muodostaa loistavan kauniin loggian eli kaarisuojaman, josta on kaunis ja kuuluisa näköala Piazzettalle, merelle ja Canale granden suulle. Sieltä näkee m.m. sadoittain somia gondooleja ja vasemmalla valkokupoolisen kirkon, kuuluisan Santa Maria della Salutan.
Jos astumme sisälle komeasta portista, joka on aivan San Marcon vieressä, joudumme siihen avonaiseen käytävään, jonka seinällä kaikki tärkeät ilmoitukset tasavallan aikana olivat kansan luettavina. Nyt riippuu seinällä yksi ainoa julistus, mutta se on vaskeen valettu; se tietää että Venetsia v. 1866, sen jälkeen kuin Itävalta, sen entinen sortaja, sodassa Preussia vastaan oli joutunut tappiolle, oli kansan äänestyksellä yhtynyt Italian kuningaskuntaan.
Kun tämän julistuksen olemme lukeneet, avautuu eteemme Dogien palatsin suuri suljettu piha. Me hämmästymme, sillä rakennustapa siinä on aivan toisellainen kuin ulkopuolella. Ainoastaan länsisivussa on vielä vanha goottilainen tiilifasaadi, mutta muuten näemme fasaadeissa, ikkunoissa, pylväsriveissä ja porraskäytävissä enimmäkseen vain loistavaa renessansityyliä 1500-luvun vaiheilta.
Täällä kuten ulkoseinälläkin on pylväsrivin takana ihanat "loggiat", jotka ympäröivät koko pihan ja joissa on marmorisia kuvapatsaita Italian suurmiehistä.
Tällä paikalla saamme ensi kerran huomata, että marmoriset veistokuvat ovat Italiassa ylellisyystavaraa, jota on niin runsaasti, ettei sille ole sijaa saleissa eikä museoissa. Dogien palatsin pihalla eräässä kaarikäytävän osastossa on monia kymmeniä antiikkisia kuvapatsaita ja kuvapatsaan osia — jalomuotoisia jumalia ja jumalattaria, runottaria, sankareita, katkenneita käsiä ja jalkoja, jotka on kannettu ulos saleista ja tilan puutteessa viskattu pihalle ikäänkuin romuläjään.
Saisimmepa me tuosta edes yhden katkenneen käsivarren, niin lasikaappiin sen kätkisimme ja kotimme kauneimpaan huoneeseen kunniasijalle asettaisimme ja kaikille ystävillemme hartaalla mielellä kertoisimme, että meillä on hallussamme murunen muinaisen taiteen aartehistosta!
Mutta meillä ei ole kauan aikaa tarkastella viehättävää romuläjää, sillä aivan sen vierestä kohoavat korkeat marmoriportaat, jalomuotoiset ja juhlalliset. Portaitten yläpäässä seisoo oven vartioina Sansovinon veistämät marmorijättiläiset Mars ja Neptunus, joista jättiläisportaat ovat nimensä saaneet. Jättiläisportaiden rakentaja oli Antonio Rizzo 15. vuosisadan lopulla.
Näiden portaiden yläosassa muinaisen Venetsian vasta valittu dogi kaiken kansan nähdessä pani päähänsä punaisen dogin myssyn, ja täältä hän lähti sitten San Marcoon ja nousi saarnastuolin tapaiselle estraadille näyttäymään kansalle.
Komean koridoorin läpi käytyämme nousemme "kultaisille portaille" — stukatuurilla ja kullalla koristettuun komeaan porraskäytävään, jota entisaikoina saivat astella ainoastaan ne, joiden nimet oli merkitty "kultaiseen kirjaan" — sen ajan aateliston ja etuoikeutettujen sukujen nimiluetteloon. Nyt kultaisia portaita kävelevät kuninkaat ja kerjäläiset ja kaiken maailman tuntemattomat matkustajat, kunhan vaan ovat lunastaneet itselleen muutamalla pennillä pääsylipun.
Ihana on Dogien palatsi ulkoa, mutta onpa se myös loistava sisältä! Sadoittain on siellä saleja ja tuhansittain taideteoksia. Me kuljemme aivan kuin huumaantuneina huoneesta huoneeseen. Tapahtumat, joista aikoinaan olemme ulkoläksynä lukeneet, tulevat täällä vastaamme, kulkevat ohitsemme elävinä kirjavina kuvina. — Tässä salissa valittiin dogi… tässä hän puki päälleen purppuraviitan… tässä nukkui… tässä söi… tuossa rukoili… täällä piti kokousta senaatin kanssa… tuossa otettiin vastaan ulkovaltain lähettiläät… tuossa oleskeli henkivartiasto… tuossa suuressa salissa piti istuntojaan suuri neuvosto…
Siihen saliin me pysähdymme, sillä niin loistavaa salia tuskin lienee koko maailmassa, ellemme lukuun ota Palazzo Vecchion suurta salia Firentsessä.
Suuren neuvoston sali on lähes 53 metrin pituinen, lähes 26 m levyinen ja yli 15 m korkuinen, sillä se kohoaa läpi kahden kerroksen. Salin toisessa päässä on korotettu lava ja kahden puolen salia kohoovat kaaressa korkeilla selkänojilla varustetut ja kauniilla puuleikkauksilla kaunistetut penkit. Me istahdamme väsyneinä kallisarvoisesta puusta tehdylle penkille, laskemme käsivartemme käsinojalle, katselemme loistavilla maalauksilla kaunistettua kattoa sekä seiniä, ja kuvittelemme mielessämme niitä aikoja, jolloin purppuraviittoihin puetut "kultaisen kirjan" miehet tekivät täällä päätöksiä, jotka saivat keisarit ja kuninkaat vapisemaan.
Sen ajan tapauksia juuri kuvaavatkin salin seinä- ja kattomaalaukset. Komeileva kuvasarja kertoo täällä keisari Fredrik Barbarossan nöyryytyksestä, tuosta samasta tapauksesta, jota kivilaatat San Marcon etusuojamassa muistuttavat. Nämä kuvat ovatkin omiansa Dogien palatsin suurta salia kaunistamaan, sillä paavi oli tuon tapauksen aikana Venetsian vieraana ja dogi oli sovinnon välittäjänä keisarin ja paavin välillä.
Eräässä toisessa kuvasarjassa esitetään Ranskan kuninkaan Henrik III:n vastaanottoa Venetsiassa, tuota kuuluisaa vastaanottoa, jossa 200 valkoisiin vaatteisiin puettua naista, hohtohelmillä ja jalokivillä kaunistettuina muodostivat kunniakujan, ja ihastunut kuningas luuli joutuneensa jumalattarien keskelle.
Sellaiset kohtaukset innostuttivat tasavallan taiteilijoita ja kuvaukset niistä tyydyttivät Venetsian ylpeätä ja loistonhimoista ylimyssäätyä.
Mutta onpa toinenkin aine, joka näyttää olevan venetsialaisille mieluinen: "Venetsia Adrian meren kuningattarena ". Melkein kaikissa saleissa näemme kuvattuna Venetsian nuorena naisena, jolle meren ja maan jumalat jakavat aarteitaan, jota valloitetut maat ja kaupungit kumartavat ja jota "Vanhurskaus" ja "Rauha" ja kaikki hyveet seuraavat.
Se muistuttaa niitä aikoja, jolloin Venetsia oli Tyron ja Sidonin vertainen loistossa. Sen laivat purjehtivat kaikilla vesillä. Kotona venetsialaiset tekivät ahkeraan työtä lasi- ja värjäystehtaissa, vierailla rannoilla he perustivat kukoistavia siirtokuntia. Heidän mukanaan Italian kielen taito levisi Dalmatsiaan, Istriaan, Kreikan saarille, Bosporon rannoille, Mustan meren ympäristölle ja Tonavan laaksoon. Heidän laivoillaan tuotiin rikkaan Levantin tuotteet Europpaan. He laskivat valtansa alle koko koillisen Italian, tulivat Pisan ja Genuan voittajiksi, taistelivat saraseeneja vastaan, kukistivat muinaisen Konstantinopolin keisarikunnan ja hallitsivat 3/8 mahtavasta Rooman valtakunnasta.
Tämän ajan muistoja käsitellessään Venetsian taiteilijat liikkuvat loistavissa ilmapiireissä. Tavallisten kuolevaisten arkiharrastukset eivät heitä viehätä. Kuningasten ja jumalattarien joukosta he liitävät suorastaan Paratiisiin. Suuren neuvoston salissa on maailman suurin öljymaalaus. Se on 25,40 m pitkä ja 10,20 m korkea. Aiheena on Paratiisi, ja tekijä on Jacopo Tintoretto, tuo sama renessansimaalari, joka mosaikeilla kaunisti San Marcoa ja joka tahtoi olla aikansa suurimpien mestarien vertainen.
Hänen suurta tauluansa korjattiin paraillaan, silloin kuin me kävimme Dogien palatsissa, sillä ajan hammas on sitä pahasti kuluttanut. Meistä näytti kuin tuli olisi kärventänyt muutamilta enkeleiltä siivet. Tuo jättiläistaulu oli nostettu seinältä keskelle lattiaa, jossa se pimitti puolen salia. Tintoretton taulua on paljon ylistetty, mutta me emme päässeet sen kauneuden perille. Näimme vaan rajattoman määrän sekavia joukkoja, enkeleitä ja pyhimyksiä, jotka kirjavien pilvien näköisinä peittivät taulun avaran pinnan. Luultavasti meillä, väsyneillä matkustajilla, ei ollut sitä mielenrauhaa eikä sitä nöyrää kärsivällisyyttä, joka on suurten nerontuotteiden käsittämisen ensimmäinen ehto.
Meidän silmämme kohosi salin kuuluisaan friisiin, jossa on kaikkien Venetsian dogien kuvat. Me laskimme 76 kuvaa, ja niitä tarkastellessamme kulki ohitsemme nuo 1376 vuotta, jolloin Venetsia oli itsenäisenä valtiona ja jolloin se kehittyi kansanvaltaisesta anarkiasta dogin hallitsemaksi yksinvallaksi ja vihdoin ylpeän aateliston harvainvallaksi.
Silmämme sattuu salin kulmaan, jossa erään dogin kuvan kohdalla on musta vaate. Panemme kiikarin kuntoon ja luemme hämmästyneinä seuraavat sanat: "Hic est locus Marini Falieri decapitati pro criminibus". (Tässä on paikka Marino Falieron, joka on mestattu rikoksen tähden.)
Nämä sanat salaman lailla iskevät muiston kammioihin ja johtavat mieleen kaiken sen kovuuden, jolla muinaisen Venetsian ylimystö ylläpiti valtaansa. Tintoretton ja Paolo Veronesen kerskailevat kuvat, joissa Venetsia esiintyy muka "oikeuden" ja "rauhan" suojelijana, tuntuvat nyt ilkeältä ivalta.
Kuiva koristelematon totuus on se, että Venetsian ylimystö, joka ristiretkien aikana ylevällä uljuudella pani henkensä alttiiksi valtion tähden ja kotoisessa elämässään osoitti miehen kuntoa, vajosi myöhemmin itämaisen ylellisyyden orjaksi. Noina aikoina kehittyi aatelistosta tunnoton sortajaluokka, joka kokosi kaiken vallan määrättyjen sukujen haltuun ja tuskallisella valppaudella valvoi, ettei muu kansa saanut vähintäkään vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin. V. 1297 suljettiin "kultainen kirja", ja sen jälkeen ei etuoikeutettujen säätyjen riviin (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) päässyt ainoatakaan uutta miestä.
Säälimättömällä tyranniudella valvottiin aateliston vallan säilymistä. Erään salaliiton johdosta ylimystön suuri neuvosto v. 1423 perusti kymmenmiehistön, jonka tuli tutkia kaikkia rikoksia valtion turvallisuutta vastaan. Tämän neuvoston nimikin herätti kaupungin asukkaissa kauhua, jonka muisto voimakkaasti vaikuttaa Dogien palatsia tarkastelevan muukalaisen mielikuvitukseen. Hän luulee tämän komeuden keskellä näkevänsä tuomittujen kalpeita, kauhistuneita kasvoja.
Se kansalainen, joka joutui kymmenmiehistön tuomittavaksi, oli aivan turvaton. Salaa toimitettiin ilmianto. Joka paikassa Venetsian alueella oli kirjelippaita, joiden aukko oli jalopeuran kidan muotoinen. Sellaisen näkee Dogien palatsissakin esim. jättiläisportaitten läheisyydessä, ja meille näytettiin kymmenmiehistön kokoussalin seinässä olevaa neliskulmaista aukkoa, josta pronssinen jalopeurankita oli riistetty pois. Tästä aukosta oli ilmianto pudonnut suorastaan kymmenmiehistön kokoussaliin.
Ilmiannettu vietiin salaa tuomarin eteen, kuulustelu toimitettiin salaa, ja syytetyn omaiset eivät saaneet hankkia hänelle edes puolustajaa; ja salaa pantiin tuomiokin toimeen.
Jotta asian käsittely kävisi nopeasti, valitsi kymmenmiehistö keskuudestaan vielä 3 päämiestä eli valtioinkvisiittoria, joiden istuntosalia myöskin matkustajille näytetään. Näillä oli rajaton toimintavalta. Ei kukaan ulkopuolella oleva tietänyt, keitä he olivat ja missä he milloinkin liikkuivat. Kansalaisilla oli se tunne, että he olivat kaikkialla, he näkivät kaikki, he kuulivat kaikki ja heiltä ei voitu mitään salata.
Venetsiassa, Veronassa, Bolognassa, Paduassa, Dalmatiassa, Kreetassa, Kypron saarella ja kaikissa maakunnissa ja kaupungeissa, jotka Venetsian vallan alle kuuluivat, oli siihen aikaan seinillä korvat ja makuuhuoneiden ja rukouskappeleiden alla salakäytävät, joissa Venetsian hallituksen urkkijat hiiviskelivät, ja ken oli hiljaisina hetkinä uskaltanut lausua ystävälleen epäilevän sanan Venetsian hallitusmuodon oikeudenmukaisuudesta — hän oli kuoleman oma.
Siinä ei auttanut neron lahjat eikä ylhäinen syntyperä, ei korkea asema eikä ansiokkaiden tekojen muisto. Siitä juuri on todistuksena Marino Falieron synkkä kohtalo, hänen, jonka kuvan edessä riippuu tuo musta vaate.
Marino Faliero oli dogina 14. vuosisadalla, siis jo ennen kuin kymmenmiehistö ja valtioinkvisitioni perustettiin. Hän oli v. 1346 valloittanut Venetsialle mahtavan Zaran kaupungin Dalmatiassa. Hän oli 1354 pelastanut tasavallan varmasta perikadosta. Kerran kun tasavallan hallitus hänen mielestään loukkasi oikeutta, hän liittyi kansaan aikoen kukistaa aateliston vallan. Mutta eräänä päivänä ilmestyi jalopeuran kitaan marmoriliuska, jossa dogin aije annettiin ilmi — ja kahden päivän päästä Marino Faliero mestattiin suurilla portailla Dogien palatsin pihalla. (Ei jättiläisportailla, sillä niitä ei silloin vielä ollut.)
Miltei yhtä surullinen on kohtalo Francesco Foscarin, joka oli dogina 100 vuotta myöhemmin, silloin kun aateliston harvainvalta oli kehittynyt huippuunsa. Hän oli Venetsian parhaita sankareita. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista taistelua isänmaan onneksi. Hän oli kukistanut viholliset idässä ja lännessä, hän oli Italiassa laajentanut Venetsian alaa Adda virtaan asti ja neljä poikaansa hän oli uhrannut tasavallalle. Mutta kilpailijain kateus keksi perättömän syytöksen ja Francesco Foscari erotettiin dogin virasta. Kuolemaan asti väsyneenä vaivan nähnyt vanhus astui alas jättiläisportaita vaipuen niiden juureen. Muutaman päivän kuluttua oli suru hänet surmannut.
Sattuvasti sanotaan Venetsian dogista: "hän oli purppurassaan kuningas, senaatissa neuvosherra, kaupungissa vanki ja kaupungin ulkopuolella yksityinen henkilö".
Koska ihminen ylhäisyyden huipulla oli näin turvaton, mitä sitten alhaalla laaksossa!
Venetsia, turhaan sinun historiankirjoittajasi koettavat esi-isiensä tekoja kaunistella: sinun kauppias-ruhtinaasi ovat olleet yhtä arkoja vallastaan kuin muinaisen Spartan ylimykset, jotka antoivat nuorukaisilleen oikeuden metsästää niitä helootteja, joiden käsivarren voimaa he pelkäsivät!
Muinaista sortoa muistellessamme meiltä katoaa halu katsella Dogien palatsin loistavia saleja, jotka katosta lattiaan ovat taideteoksien peitossa. Äsken niiden loisto meitä lumosi, — nyt tuntuu kuin jokaisen kuvan takaa kurkistaisi syyttömästi surmatun pääkallo.
Yksinpä ihanien pylväsrivienkin katseleminen karvastelee sydäntä. Alakerran kauniit pylväät, joiden nojassa Venetsian hallituspalatsin yläkerran loistosalit lepäävät, ovat meidän mielestämme nyt ikäänkuin sorrettua rahvasta, jonka hartioilla ylimykset nousevat ylellisyyteen ja valtaan. Rasitettujen raatajien ylle on vedetty kaunis kaapu ylhäisten iloksi, ja sorrettujen silmäin lumeeksi on Markuksen torille koottu taideteoksia, jotta kapinan henki kätkeytyisi heidän sielunsa syvyyteen!
Nämä mietteet mielessämme lähdemme ulos suuren neuvoston salista, astelemme edestakaisin toisen kerroksen ihanassa kaarisuojamassa sekä katselemme verratonta näköalaa kolmannen kerroksen avoparvekkeelta.
Vihdoin kysymme kiihkeästi oppaalta: — missä lyijykamarit? Missä maanalaiset vankilat?
Meille vastataan, että lyijykamarit, nuo kuuluisat ahtaat vankikomerot Dogien palatsin lyijykaton alla, ovat 100 vuotta sitten hävitetyt, ja venetsialaisen kirjoittama matkakirja väittää kaunistellen, ettei maanalaisia vankiloita muka ole ollutkaan, ja ettei Venetsian ylimysten harjoittama sorto ole ollut kummempaa kuin se kovuus, jota raakuuden aikoina kaikkialla maailmassa harjoitettiin. Ne vanhat vankihuoneet, joista romaaninkirjoittajat puhuvat, ovat muka olleet paljon inhimillisempiä kuin miksi Venetsian viholliset ovat niitä kuvailleet.
Tämä puolustus ei oikein pidä yhtä tunnettujen tosiseikkojen kanssa. Näytetäänhän sitä ikkunaa, jonka takana tunnettu Silvio Pellico vielä 1820-luvulla istui Itävallan hallituksen vankina, ja se on korkealla Dogien palatsin katonrajassa, jossa etelän kesäaurinko paahtaa ilman tukahuttavan kuumaksi.
Ja ne kammottavat Dogien palatsin kellarikerroksessa olevat vankiluolat, joihin opastaja johti meidät pimeätä ahdasta käytävää pitkin — ne tosiaankin täyttävät mielen kammolla. Siellä näimme m.m. erään vankilan, jonka ovi on ahdas kuin uunin suu. Siitä on syntynyt huhu, että se muka oli oikea uuni, jossa uhrit elävinä paistettiin. Kidutuskammiossa näimme sen penkin, jolla tutkintovankien ruumiita venytettiin, koettelimme käsin sitä koukkua, johon onnettomat nuoralla vedettiin ylös ja josta ne taas äkkiä pudotettiin alas. Huoneessa oli lattia laakakivistä, jotta veri helposti voisi virrata kanavan veteen. Katselimme ulos kellarivankiloiden ahtaista akkunareijistä: kanavan musta, likainen vesi oli aivan ikkunan tasalla — ja nyt oli päivä, laskuveden aika. Miltä mahtoi vangeista tuntua öiseen aikaan, jolloin vesi Venetsian kanavissa nousee usein lähes metrin korkeuteen? Kauhuamme lisäsi vielä opastajan vilkkaat väritetyt kertomukset siitä, mikä tunnettu syytön henkilö missäkin komerossa oli istunut ja millä tavalla kutakin oli rääkätty. Mikä näissä kertomuksissa on tarua, mikä totta, sitä ei opastaja itsekään tietänyt ja tuskinpa sitä historian tutkimuskaan osaa selvittää, sillä Venetsian valtio-inkvisitsionin toimet olivat salassa pidettäviä pimeyden töitä.
Tuo vanha vankila Dogien palatsin kellarikerroksessa ei toki enää ole käytännössä, mutta palatsin takaa kulkevan kanavan toisella puolella on uudempi, 16. vuosisadalla rakennettu rikosvankila, jossa pahantekijöitä vieläkin säilytetään. Tämän vankilan seinien sisään meitä ei viety, me ainoastaan pääsimme Huokausten sillalle (Ponte del Sospiri), joka johtaa Dogien palatsista tuohon vankilaan.
"Huokausten silta!"
Ken ei olisi Venetsian kuvissa nähnyt tuota kaunista kaarisiltaa, joka korkealla ilmassa kulkee kanavan poikki, ollen ikäänkuin joku antiikkinen riemuportti! Siltaa jonka nimi niin oudosti tunnetta värisyttää ja täyttää mielen kummilla aavistuksilla ihmisten tuskasta ja vallassaolijain väärinteoista!
Kaukaa katsova muukalainen näkee ainoastaan tuon jalomuotoisen kaaren korkeudessa, mutta ken Huokausten siltaa läheltä tarkastelee, näkee kaaren koristeina kummallisia koukerolta ja irvisteleviä naamoja, jotka sattuvasti kuvaavat niiden ihmisten sisällistä tilaa, joiden asteltavaksi tämä silta on rakennettu.
Se että Huokausten silta on 16. vuosisadalta, todistaa jo, että monet mieltä järisyttävät romaanien kirjoittajain kuvaukset tästä sillasta ovat vailla historiallista pohjaa. Luetaan esim., miten se ja se tunnettu henkilö muka keski-aikana syyttömästi tuomittuna vietiin Huokausten siltaa pitkin lyijykamareihin, ja ilkeämielinen ilmiantaja, joka gondolissa kulki sillan alatse, tuomitun rikoksellisen puoliso rinnallaan, kuuli päänsä päältä sillalta syvän huokauksen j.n.e. — Siitä, mitä on sanottu, käy selville että Huokausten siltaa ei ollut keskiaikana, että sitä pitkin ei menty lyijykamareihin, ja että tätä siltaa on kuljetettu uudella ajalla rakennettuun rikosvankilaan ainoastaan pahantekijöitä, eikä syyttömiä valtiollisia vankeja.
Mutta sittenkin omituinen kammon tunne ahdisti henkeä, kun vartia avasi Dogien palatsin seinässä olevan oven ja me huomasimme seisovamme Huokausten sillalla. Tavallinen silta se ei ole, se on katettu, vahvoilla seinillä ja ristikko-ikkunoilla varustettu käytävä, jonka keskellä kulkee vahva väliseinä. Eteläpuolista käytävää kuljetetaan vangit Dogien palatsiin tutkittaviksi ja pohjoista laajempaa käytävää viedään tuomitut pahantekijät takaisin vankilaan.
Me seisomme kauan Huokausten sillalla, katselemme ihanaa näköalaa aavalle merelle ja ahtaaseen kanavaan, kuuntelemme kuinka gondooli soluu sillan alatse ja koetamme kuvailla mielessämme, miltä tuntuu siitä ihmisestä, joka viimeisen kerran täältä korkeudesta katselee Venetsian verratonta kauneutta.
Kun palasimme Huokausten sillalta takaisin Dogien palatsiin, olimme tuskastuneet komeuteen ja loistoon. Jalopeurankidat ja kellarivankilat olivat meissä herättäneet tuon katkeran kysymyksen: mitä varten Venetsian ylimystö niin tuskallisesti vartioi valtaansa? Ja mitä varten ylimystö yleensä tässä maailmassa niin suuresti pelkää antaa kansalle osaa vallastaan? Tähän kokemus antaa sen yksinkertaisen vastauksen, että se, jolla valta on, ei mielellään luovuta sitä toiselle siitä syystä, että hän ei pidä muita kyllin ansiokkaina tuota valtaa hänen kanssansa jakamaan.
Silloin kuin vallanpitäjällä on joku jalo aate puolustettavana, saatamme joskus myötätuntoisuudella katsella sitä valppautta ja voimaa, jolla hän valtaansa vartioi, mutta Venetsian ylimykset myöhempinä aikoina eivät enään jaloja tarkoitusperiä ajatelleet; he rakastivat valtaa vallan itsensä vuoksi, ja sen vuoksi, että se antoi heille tilaisuutta viettää aikansa elämän nautinnoissa.
Venetsian ylimykset 14. ja 15. vuosisadoilla kilpailevat Lukullon aikalaisten kanssa ylellisyydessä ja loistossa. Muuan patriarkka, Grimani nimeltään, esim. pitää Venetsiassa pidot, joissa paavin sukulainen, eräs ruhtinas Farnese Roomasta, on vieraana. Pidot ovat Guideccan saarella, jossa ylhäisimmillä on kesäpalatsinsa. Vieraat viedään juhlaan kullatuissa aluksissa, joiden miehistönä on merimiehiksi ja turkkilaisiksi puettuja aatelismiehiä komeassa asussa. Loistavissa juhlapuvuissa he panevat toimeen leikkejä ja näytelmiä ylhäisten herrain ja naisten riemuksi. Katselijat keinuvat Guideccan kanaalin laineilla kullatuissa ja silkkikankailla päällystetyissä gondooleissaan. Muuan historioitsija väittää, että tässä tilaisuudessa olisi ollut koolla 3,000 juhlagondoolia.
Kaksisataa kutsuvierasta istuu pöydässä, syöden kultaisista astioista marmorisalissa. Ruokalajien lukumäärä on 90 (!) Vieraat ovat kultakankaisissa puvuissa, joiden koristuksina on pitsejä ja jalokiviä. Naisilla on kyyhkysen munan kokoisia turkooseja.
Aterian jälkeen orjat kantavat sisälle hopeaiset pesuvadit ja pesevät vierasten kädet Itämailta tuoduilla hajuvesillä.
Vieläkin kuuluisammaksi on tullut se juhla, jonka kaupunki vietti v. 1423 sen johdosta, että Venetsialle oli valittu uusi dogi, sillä tämä juhla kesti kokonaisen vuoden.
Ylellisyyden keskellä kasvoi siveettömyys ja kaikellaiset rikokset.
Kunnialliselta naiselta oli kielletty kaikki hyödyllinen toiminta kodin ulkopuolella. Hän ei saanut osoittaa mitään valtiollista harrastusta; hän sai näyttäytyä ainoastaan suurissa uskonnollisissa juhlissa, kävellä Markuksen torilla ja parissa muussa julkisessa paikassa tai viettää aikansa yksinäisillä gondoolimatkoilla. Mutta kevytmielisillä naisilla oli täysi toimintavapaus. He hallitsivat rikasten palatseissa, esiintyivät kallisarvoisissa puvuissa tasavallan suurissa saleissa, heitä palveltiin vieraspidoissa, ja heidän hyväkseen täytyi aviovaimojen luopua monista rakkaista toiveistaan.
Markuksen tori oli kaiken maailman hulluuden ja saastaisuuden markkinapaikka.
Näytti siltä, kuin Venetsia olisi aikoja sitten unohtanut bysantilaisten mestarien vakavat mosaikit San Marcon kupoolissa: "Kristus on ylösnoussut" — "Kristus on tuleva tuomiolle."
"Venetsia oli" — Ruskinin sanoja käyttääksemme — "tehnyt syntiä Raamattu kädessä, siitä syystä sen lankeemus oli syvempi kuin Tyron ja Sidonin. Ja rangaistus on ollut sen mukainen: Venetsia on nyt köyhä ja likainen — oman entisyytensä kalpea varjo."