VI. VAELLUS VENETSIASSA
Kun on viettänyt aamupäivän San Marcossa Dogien palatsissa, kun on lukemattomia loistosaleja katsellessaan johtanut mieleensä kokonaisen vuosituhannen tapaukset, silloin on mieli vähäksi aikaa väsynyt saleihin ja pylvästöihin ja silmä alkaa ikävöidä Jumalan vapaata luontoa ja meren siintävää selkää. Niin kävi meidänkin. Siitä syystä päivällisen syötyämme läksimme keväisiä nurmikkoja etsimään ja nykyajan Venetsian arkiaskareita katselemaan.
Ensin istahdimme San Marcon edustalle, sillä siinä on Venetsian kyyhkysten kokoontumispaikka. Kyyhkyset ovat pyhiä eläviä Venetsiassa, samaten kuin hanhet olivat pyhiä muinaisessa Roomassa. Rooman hanhien kerrotaan tasavallan alkuaikoina pelastaneen Rooman Capitoliumin. Samaten kuuluvat kyyhkyset kerran — neljännen ristiretken aikana — pelastaneen Venetsian suuruuden. Niistä on aikakirjoissa tällainen tarina:
Itämaitten kansoilla oli ikimuistoisista ajoista tapana käyttää kirjekyyhkysiä. Kun Venetsian laivasto yhdessä Genuan laivaston kanssa Dandolon johdolla piiritti Kreetan saarta, huomasivat Venetsian upseerit, että saarelta vähä väliä lensi kyyhkysiä, jotka kiiruhtivat taistelutantereen poikki genualaisten luokse. Dandolo, joka ei luottanut genualaisiin liittolaisiinsa, käski sotamiehiään ampumaan muutamia kyyhkysistä. Nuolisade tähdättiin lintuja kohden, 7—8 putosi kuoliaana maahan ja jokaisen siiven alta löydettiin kirje. Nämät luettuaan Dandolo tiesi, että viekkaat genualaiset olivat Venetsian vihollisten liitossa. Seuraavana aamuna venetsialaiset hyökkäsivät Kreettaan, saarsivat genualaiset ja valloittivat saaren. Vihollisten kuvernöörin palatsista valloittajat löysivät suuren joukon harjoitettuja kirjekyyhkysiä. Dandolon käskystä vietiin arvokkaat linnut voiton merkiksi Venetsiaan, ja niistä polveutuu pyhän Markuksen kyyhkysten kaunis sukukunta.
Näitä siroja lintuja on Venetsian kansa kaikkina aikoina hellästi holhonnut. San Marcon edustalle, lähelle niitä suunnattoman suuria seetripuisia lipputankoja, joista suurina juhlapäivinä liput liehuvat, on rakennettu marmorinen kaivon arkku, josta nuo pyhät elävät saavat juoda. Muinais-aikoina valtio kustansi kyyhkysille ruuan, mutta nyt niiden ravinnosta pitävät huolen kaiken maailman matkustajat. Kaivon lähellä istuu vanha kauppiasukko, syli täynnä valkoisia paperitötteröitä, joissa on maissijyviä. Mekin hauskuuden vuoksi ostamme yhden tötterön ja viettelemme luoksemme parven noita suosittuja lintuja, jotka vähääkään ujostelematta nokkivat jyviä muukalaisten kädestä, jopa hyppäävät olkapäällekin. Somaa on nähdä, kuinka ne istuskelevat San Marcon katolla ja rakentelevat pesiään pylvästen päihin, joiden lehtikoristukset ovat täynnä pehmeitä kiiltäviä höyheniä. Nuo omituiset asukkaat luovat vanhan kirkon kunnianarvoiseen fasaadiin vaihtelevaa eloisuutta ja lisäävät sen väririkkautta, mutta ne myöskin tahraavat kapiteelien lehtikoristuksia ja kirkon kallisarvoisia mosaikkeja. Tästä syystä on kaupungin hallitus joskus päättänyt ryhtyä tuota siivekästä joukkoa hävittämään, mutta kansa, saatuansa tiedon hallitusmiesten pahoista aikeista, on niin voimakkaalla tavalla ilmaissut suosiotansa pyhiä lintuja kohtaan, että korkeitten herrain on ollut pakko jättää Venetsian kyyhkyset rauhaan.
Kun olemme kylläksemme kyyhkysiä syötelleet, astelemme Piazzettan poikki Dogien palatsin ja Kirjastotalon ohitse rantaan, jossa on nuo usein mainitut kaksi korkeata graniittipylvästä. Pylväät kuuluvat olevan kotoisin Syyriasta tahi Egyptistä. Toinen on tuhkanharmaa; sen päässä on ennen mainittu Markuksen siivekäs jalopeura, jonka jalokivisilmät nyt ovat Parisissa, ja toinen, punertava pylväs, kannattaa miestä, joka seisoo krokotiilin selässä; mies on Venetsian entinen suojeluspyhimys, krokotiilin tappaja P. Teodoros.
Noita pylväitä pitäisi oikeastaan kammoksua, sillä niiden välillä on muinaisaikana ollut teloituspaikka, jossa pyövelit musta naamari kasvoilla suorittivat verisen velvollisuutensa. Mutta etelän huoleton sukukunta näkyy helposti unohtavan kamalat muistot. Iloisena kaupungin kansa noiden pylväiden ympärillä temmeltää: joutilaat miehet nukkuvat päivänpaisteessa pää pylvään jalustalla, lapset leikkivät, katukauppiaat tarjoilevat postikortteja, hedelmiä, virvoitusjuomia, mosaikkeja, koralleja ja kaikellaista pientä rihkamaa, ja laskiaistiistaisin karnevaalikulkue pysähtyy vanhalle mestauspaikalle ja polttaa siellä — kirjavan nuken.
Pylväiden ohi päästyämme olemme Riva degli Schiavoni nimisellä avaralla rantatorilla. Se on kauttaaltaan neliskulmaisilla laakakivillä laskettu, ja veden rajaan johtaa valkoiset leveät marmoriportaat, joita pitkin laskeudutaan venheisiin ja gondooleihin.
Täällä onkin venetsialaisten kulkuneuvojen kokouspaikka. Veneitä ja gondooleja on täällä sadoittain, täällä joutilaat miehet, opastajat ja kantajat, kerjäläiset ja tyhjäntoimittajat huolettomina lojuvat päivänpaisteessa, ja gondolieerit lakki kädessä ja kohteliaasti kumarrellen koettavat houkutella matkustajia aluksiinsa.
Me kuljimme rantaa pitkin Piazzettasta vasemmalle kädelle kaakkoista kohden, sillä kartta ilmaisi, että siellä Venetsian äärimmäisen niemen nenässä ("kalan" pyrstön alakulmassa [Venetsian asemakartta on kalan muotoinen]) on suuri puutarha.
Dogin palatsi jäi vasemmalle, kulkiessamme Ponte della Pagliaa ("Olkisiltaa") Rio dei Palazzo nimisen kapean kanavan yli, joka juoksee palatsin itäpuolelta mereen. Olkisillalla seisoessamme luomme silmäyksen ylös vasemmalle Huokausten siltaan, joka kauniina kaarena kohoaa Dogien palatsin 3:nen kerroksen kohdalla. Huokausten sillasta oikealla, Markuksen kanavan ja meren välillä, on Giorgioesaari kirkkoineen. Edessämme vähän matkan päässä istuu Italian yhdistäjä Viktor Emanuel pronssisen ratsun selässä, jalkain juuressa kaksi jalopeuraa, toinen kahleissa ja toinen vapautettuna.
Vasemmalle meistä jää kuuluisa Arsenaali eli Venetsian laivanvarustuspaikka, jonka edustalla on suuri suojattu satama. Arsenaalin pihalla näkee matkustaja neljä kaunista marmorijalopeuraa. Jalot eläimet ovat kotoisin Ateenasta. Yhden kylkiin ja selkään on hakattu skandinaavialaista riimukirjoitusta, joka kuuluu olevan viikinkiajalta, jolloin Skandinaavian miehet kulkivat Kreikan keisarin palveluksessa.
Me silmällemme uteliaina satamaa Arsenaalin edustalla. Siinä seisoi aikoinaan ankkurissa Bucentouros, Venetsian tasavallan kuuluisa laiva, jolla vasta valittu dogi purjehti selvälle meren selälle ja viskasi jalokivisormuksen syvyyteen, merkiksi siitä, että Venetsian tasavalta ja Adrian meri muka olivat keskenään kihloissa. Kerran meri hylkäsi dogin kihlat ja lähetti suuren kalan mukana sormuksen takaisin, ja se tiesi onnettomuutta Venetsialle. Tämän tapauksen on Tizianin oppilas Paris Bordone esittänyt kuuluisimmassa maalauksessaan.
Bucentouroksen vertaista laivaa ei maailma ole nähnyt: se oli melkein kauttaaltaan kullan ja punaisen sametin peitossa, pohja oli päällystettynä perlemolla ja ebenholtsilla, ja airoja oli 84 paria, kaikki kullatut.
Poissa on Bucentouros. Sen paikalla näkee nyt tavallisia gondooleja ja vanhoja kalastajavenheitä, ja rääsyiset lapset leikkivät rannalla.
Vihdoin pääsemme pitkälle kadulle, joka kantaa Garibaldin kuuluisaa nimeä, ja sitten avautuu eteemme suuri ja komea puutarha palmuineen, laakereineen ja kukkapenkereineen. Se on Giardini pubblici eli kansan puutarha.
Tämän ihanan puutarhan valmisti venetsialaisille Napoleon Bonaparte, joka huomasi, ettei Venetsiassa ollut kivipalatsien ja kanavien keskellä ainoatakaan viheriää nurmikkoa, jolla kansa olisi saanut istua puiden siimeksessä. Hän toimitti sinne tänne kaupunkiin pieniä istutuksia sekä tämän laajan puutarhan. Tilaa ja varoja saatiin siten, että useita luostareita revittiin ja muurit hajotettiin maan tasalle.
Mutta Venetsian kansa ei puutarhassaan nostattanut muistopatsasta
Napoleon Bonapartelle, sillä hän oli vieras valloittaja. Giuseppe
Garibaldin ja Cavourin muistopatsaat täällä tulijaa tervehtivät, sillä
he yhdessä Viktor Emanuelin kanssa kukistivat vierasten vallan.
Kunniasijalla on Garibaldin patsas. Me seisomme sen juurella hartaina ja kauan. Ei koskaan ollut Italian vapaudensankarin kuva näyttänyt meistä niin kauniilta. Patsas on aivan yksinkertainen: korkealla kiviröykkiöllä seisoo sankari, yllänsä väljä pusero, tunnettu "punainen paita", ja päässä pehmeä huopalakki. Asento vapaa, kasvot sanomattoman kauniit, ne tuntuvat ikäänkuin säteilevän vapauden tuntoa, värähtelevän myötätuntoisuudesta. Tuo myötätuntoisuus, ääretön inhimillinen hyväntahtoisuus, se varsinkin sydäntä lämmittää. Patsaan jalustaan nojautuu nuori sotilas, pusero yllä, lakki kallellaan. Hän ei ole mikään preussilainen jäykkäselkäinen vahtisotilaan tyyppi, hän seisoo vapaasti, nojaa kallioon ja painetti on kädessä ikäänkuin leikkikalu. Pienenläntä mies, mutta mikä miehekäs voima vartalossa ja mikä tuli silmissä! Ja samalla kasvoista ja koko olennosta loistaa liikuttava hyväntahtoisuus.
Tällainen on siis italialaisten vapaudensankarin ihanne, ei tyly eikä kerskaileva, vaan tulinen, innostunut, ritarillinen mies, ja ennen kaikkea hyvä ihminen!
Oli kuin ensimmäisen kerran olisimme katsoneet Italian kansan sydämeen ja saaneet aavistuksen siitä, että tätä kansaa täytyy rakastaa.
Täällä opimme myös rakastamaan Venetsian luontoa. Suuren puutarhan rannalla on korkea kukkula ja siellä näkötorni, josta näkee koko suuren laguunimaiseman, jonka keskuudesta Venetsia kohoaa.
Omituinen ilmiö on laguuni. Se on ikäänkuin kapea rautajärvi, jonka kaitaiset hiekkasärkät erottavat Adrianmerestä. Laguuni on niin matala, että pakoveden aikana näkyy pohjasta tummat meriruohot, ja gondoolit kyntävät pohjaan syviä vakoja, joista nousee sinertävä savi.
Venetsian asujamet ovat vahvistaneet meren muodostamat hiekkasärkät vahvoilla muureilla, jotka suojelevat laguunikaupunkia meren myrskyiltä. Tällaista särkkää sanotaan lidoksi. Mutta hiekkasärkissä on aukkoja. Niissä meri myrskyisenä kuohuu ja kohisee, ja niistä kulkevat sisälle suuret laivat, ja lukemattomat valkoiset purjeet loistavat sillä suurella laguunilla, joka huuhtelee Giardini pubblicin rantaa. Suuri laguuni on aivan kuin aava meren selkä, siellä täällä näkyy pieniä saaria ja niiden rannoilla aallot vaahtopäisinä tyrskyävät. Mereltä huokuu raitis, suolainen ilma, joka tekee mielen rauhalliseksi ja voimakkaaksi.
Meitäkin halutti keinua laguunin laineilla. Päätimme tehdä paluumatkan gondoolilla. Menimme rantaan, mutta huomasimme, ettei siellä olekaan gondoolivalkamaa. Jonkun matkaa käveltyämme löysimme kuitenkin erään aluksen. Teimme sopimuksen, että meidät vietäisiin Markuksen kanavaa pitkin Canale granden suulle ja siitä vielä eteenpäin läpitse koko kaupungin, kanavan toiseen päähän asti. Silloin olisimme kulkeneet halki koko Venetsian ja nähneet kaiken, mikä Venetsian suurimman kanavan varrella on tärkeintä.
Vasta kun jo istuimme gondoolissa, huomasimme, että meillä oli edessämme ylen pitkä matka: 1 kilometri Markuksen kanavaa ja 3 kilometriä Canale grandea, joka kiemurtelee kaupungin läpi nurin käännetyn S-kirjaimen muotoisena.
Ja pahinta oli se, ettemme huomanneet minkälaisen aluksen olimme saaneet: ei se ollut oikea nopeakulkuinen gondooli, vaan oli ikäänkuin joku kalastajavenhe, vanha ja harmaa, eikä siinä ollut tuollaista teräksistä pykäleihin leikattua, kiiltävän kaunista keulaa, joka on oikean gondoolin tunnusmerkki. Eniten meitä säikähdytti se, että alus ei ollut numeroitu, ja numeroimattomista gondooleista meitä oli ankarasti varotettu. Ne voivat viedä muukalaisen perikadon kuiluun!
Mies ei näyttänyt vaaralliselta. Vartalo oli sorea, kasvot kauniit ja hyväntahtoiset. Hän oli hieman saman näköinen kuin sotilas Garibaldin patsaan jalustassa. Eikö vaan liene sama mies seissyt mallina silloin kuin taiteilija patsaan loi?
Olipa kuin Garibaldin patsaan kauneus olisi avannut silmämme näkemään italialaisten miesten kauneutta. Me aloimme tarkastella muitakin gondolieerejä ja huomasimme, että kaikilla oli sorea vartalo ja erinomaisen sulavat liikkeet. Ei ollut puvusta paljon haittaa: sininen merimiespaita oli auki, joten ruskea rinta näkyi, ja hihat olivat usealla ylös käärittyinä, kasvot ahavoittuneet ja avomieliset, käytös kohtelias ja hieno.
Näitä havaintoja tehdessämme Markuksen kanava loppui ja oikealla kädellä näimme taas Dogien palatsin tutut seinät ja rannalla vilkkaan liikkeen. Canale grande alkoi. Vasemmalle kädelle jäi Giorgioe-saari kirkkoineen, sitten näkyi kolmikärkisen niemen nenässä muhkea barokkityyliin rakennettu kirkko, jonka valtava valkoinen kupooli näkyy Venetsiaan ja sen ympäristöön.
Santa Maria della Salute! — sanoi gondolieeri opastaen. Tiesimme ennestään, että tuo uhkea rakennus Canale granden suussa on Venetsian kuuluisa "terveyden kirkko", joka rakennettiin 17. vuosisadalla, sen johdosta, että rutto oli kauan raivonnut Venetsiassa ja tappanut 40 tuhatta ihmistä. Kaupungin asukkaat kun lupasivat rakentaa Jumalan äidille kirkon, silloin heti rutto taukosi. Tämä legenda on tehnyt syvän vaikutuksen ihmisiin: vielä tänäkin päivänä menevät kaikellaiset sairaat tähän kirkkoon siinä toivossa, että he ihmeen kautta saisivat takaisin terveytensä.
Vene luistaa hiljaa eteenpäin. Oikealle puolelle jää pieni puutarha Giardino Reale (Hovipuutarha), joka on Markuksen torin lähellä Prokuratsia Nuovan takana. Marmoripalatsit kohoavat molemmin puolin kanavaa vedestä, ja palatsien edustalla näemme paaluja, joihin on kiinnitettynä gondooleja. Kullakin palatsilla näkyy olevan oma gondoolinsa ja paaluissa sukujen vaakunavärit.
Nyt kiinnitimme koko huomiomme Venetsian marmoripalatseihin.
Useat tunsimme jo kuvista ja koetimme uteliaina aina verrata todellisuuden palatsia mielikuvaan. Yleensä teimme sen havainnon, että nämä vanhat rakennukset kuvissa näyttävät valkeammilta kuin todellisuudessa. Niiden seinät ja sirot pilarit ja pylväät ovat kyllä aikoinaan olleet hohtavan valkeita, mutta vuosisatojen kuluessa on sade ja suolainen ilma ikäänkuin heittänyt harmaan harson niiden ympärille. Monessa paikassa on marmori aivan mustunut ja käynyt sammaleiseksi. Etenkin ovat rakennusten alaosat varsin likaiset, sillä Venetsiassa on hyvin suuri ero nousu- ja pakoveden välillä. Saattaapa tapahtua, että vesi öisin nousee lähes 1 metrin. Tämä korkea nousuvesi on yksi niitä maantieteellisiä syitä, jotka ovat määränneet Venetsian rakennustavan. Jos ei vuoksi olisi niin korkea, niin kanavat olisivat umpinaisina epäterveellisinä lätäkköinä, ja ihmiset olisivat aikoja sitten ne täyttäneet. Mutta nyt ne ovat aivan kuin vilkkaana elävänä virtana, johon joka vuorokauden vaihteessa tulee uutta puhdasta vettä, ja virta on joskus kanavassa niin vuolas, että se voisi myllynkiviä pyörittää.
Yhden ainoan kerran ovat kanavat olleet kuivina: V. 1348 tapahtui maanjäristys, joka nieli kanavain veden, mutta 14 päivää kestäneen kuivuuden jälkeen vesi alkoi uudestaan virrata Venetsian elämän valtasuoniin, ja sen jälkeen on vesi Venetsian kanavissa noussut ja laskenut säännöllisesti.
Nousu- ja pakoveden erotus ei kuitenkaan ole niin suuri, että se aivan turmelisi rakennukset ja tekisi palatsien portaat kauttaaltaan limaisiksi. Mutta se haitta siitä tietysti on, että rakennusten alaosat ovat öisin veden sisällä ja päivin märkinä sekä viheriäisen liman peitossa. Tämä seikka ensimmäiseksi pistää muukalaisen silmään ja saattaa hänet luulemaan Venetsiaa paljoa likaisemmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan.
Mutta kaikesta huolimatta on todellisuus sittenkin kuvaa kauniimpi, sillä kuvassa näkee vain jonkun yksityisen rakennuksen, mutta gondoolissa keinuessaan matkustaja näkee molemmin puolin kanavaa palatsien pitkät rivit — kilometrien pituudelta kahden puolen pelkkää marmoriseinää!
Tämä tekee valtavan vaikutuksen muukalaiseen, joka tietää, että kaikki tuo ihanuus on sanan täydessä merkityksessä merestä noussut. Perustus Venetsiassa on näet niin heikko, että kaikki rakennukset lepäävät paaluilla. Edesmenneet sukupolvet ovat laivoilla kuljettaneet kallisarvoisia puita kaukaisista maista ja upottaneet ne meren syvyyteen. Niinpä eräät vanhat rakennukset lepäävät Libanonin seetripuilla. Kerrotaan, että muuan vanha suku 17. vuosisadalla velkaantui ja aikoi epätoivossa repiä palatsinsa saadakseen sen alta syvyydestä kallisarvoiset hirret, joiden raha-arvo oli niin suuri, että sillä olisi perheen aineellinen toimeentulo ollut turvattu. Tasavalta kuitenkin esti tuon toivottoman teon.
Venetsian palatsit ovat eri aikoina rakennettuja: vanhimmat ovat 700 vuoden ikäisiä, useimmat ovat 1700-luvun lopulta. Tyylikin on erilainen; toiset ovat bysantilaista ja roomalaista, toiset goottilaista, jotkut, kuten esim. ihana Vendramin Calergi, renessansityyliä, onpa eräs, Palazzo Pesaro, pöyhkeätä barokkityyliä. Mutta kaikki Venetsian palatsit sittenkin näyttävät pintapuolisen katselijan silmissä melkein samallaisilta, sillä ne noudattavat n.s. Venetsian palatsityyliä, joka on laguunikaupungin omituisissa oloissa syntynyt ja sen historiallisten tapausten kanssa sopusoinnussa.
Venetsian palatsityylin tunnusmerkit ovat seuraavat:
1. Kanavan vedestä johtaa leveät marmoriportaat avonaiseen pylvässuojamaan, jonka takana joskus näkee kauppapuoteja ja varastohuoneita.
2. Etusuojaman yläpuolella toisen ja kolmannen kerroksen fasaadissa tiheät pylväsrivit, jotka päättyvät sirosti veistettyyn ruusustoon, ja pylväsrivin takana loggia, jossa palatsin asukkaat kävelevät, seurustelevat, hengittävät raitista ilmaa, kuuntelevat musiikkia ja katselevat liikettä kanavalla. Jos ei rakennuksessa ole pylväsriviä ruusustoineen, silloin on fasaadi täynnä siroilla pikku pylväillä jaettuja suuria ikkunoita, jotta kaukaa katsoja luulee näkevänsä pylväsrivin. Sellainen on esim. Vendramin Calergissa.
Canale grandelta katsellessa näyttää kuin miltei jokaisessa talossa olisi pieni palanen Dogien palatsin fasaadia, sillä nuo ihanat loggiat lienevät oikeastaan Dogien palatsin esikuvan mukaan rakennettuja, ja ne ovatkin Venetsian rakennustyylin erikoisena tunnusmerkkinä. Dogien palatsin majesteetillinen kauneus on vaikuttanut niin syvästi Venetsian arkkitehteihin, että se on aivan kuin vuosisadoiksi ottanut vangiksi heidän mielikuvituksensa ja pakottanut sukupolven toisensa perään kunnioittamaan vanhaa tyyliä.
Fasaadin, rakennuksen näkyväisen osan, kaunistamiseen ovat venetsialaiset kaikkina aikoina panneet pääpainon; sivuseinät ovatkin useasti aivan sileitä ja koruttomia. Onpa palatseja, joissa fasaadi on aivan kuin kaunis marmorikulissi rakennuksen edessä. Tämä omituisuus on perintönä tasavallan mahtavuuden päiviltä, jolloin Venetsian porvariruhtinaat ottivat vastaan ylhäisiä vieraita, joille tuli näyttää kaupungin kauneutta.
Kaikki Venetsian palatsit ovat melkein tasakorkeita, samaten kuin kaikki "Kultaiseen kirjaan" kirjoitetut suvut olivat keskenään tasa-arvoisia. Talot ovat lujasti toinen toisessaan kiinni, aivan kuten omistajatkin lujassa liitossa suojelivat yhteisiä etujaan. Johtuu mieleen muinaiset ajat, jolloin yhteistunne Venetsian ylimyssuvuissa oli niin luja, että kaikki ylhäiset nuorukaiset ja neitoset viettivät häitänsä yhtaikaa, ja tämä yhteinen hääpäivä kerran vuodessa oli koko kaupungin yhteinen juhla. Avioliitot vahvistettiin koko kansan läsnäollessa Markuksen torilla ja Dogien palatsin pihalla.
Vasta kun saapuu Firentseen, tuohon puolueriitojen, kansanvaltaisuuden ja alituisten vallankumousten temmellyspaikkaan, silloin selvään huomaa Venetsian palatsityylin omituisuuden, sillä Firentsen palatseilla on hyvin sotainen leima: ne ovat aivan kuin vihollista vastaan varustettuja vartijalinnoja.
"Kultainen kirja" poltettiin silloin kuin Napoleon valloitti Venetsian, ja etuoikeudet huuhtoi Ranskan vallankumous tasa-arvoisuuden avaraan mereen. Suurten sukujen jälkeläiset ovat köyhtyneet, monet palatsit ovat myödyt, ja niitä käytetään kaikellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin: Palazzo Giustinianissa on Hotel de l'Europe, Pal. Tiepolossa Hotel Britannia, Pal. Foscariin, jossa useat Europan ruhtinaat aikoinaan ovat majailleet, on sijoitettu kauppakoulu, eräs palatsi on näyttelijättären Eleonore Dusen hallussa, Pal. Corner della Regina, entisen Kypron kuningattaren Catarina Cornaron asunnon paikalle rakennettu palatsi, on nykyään vuokratalona. Suuren dogin Enrico Dandolon palatsin paikalla on kahvila j.n.e.
Palatsien nimet johtavat mieleen loistavia muistoja mahtavista miehistä ja Venetsian muinaisesta komeudesta.
Palazzo Foscarissa pidettiin entisaikaan Venetsian ylellisimmät juhlat ja siellä asui Foscarien mahtava suku — "Venetsian Stuartit", jonka suvun jäseniä on ollut kuninkaina Sisiliassa. Foscari-suvun viimeisinä jälkeläisinä eli kaksi vanhaa naista, äiti ja tytär, 1900-luvun alkaessa, suurta köyhyyttä kärsien eräässä Venetsian ullakkokamarissa. Niin katoavaista on inhimillinen suuruus!
Pal. Loredanissa on asunut suuri dogi Enrico Dandolo, Konstantinopolin valloittaja. Hänen mahtavasta suvustaan on lähtenyt 4 dogia.
Pal. Mocenigossa asusti 16. vuosisadalla nerokas Giordano Bruno, joka tieteellisen vakaumuksensa vuoksi kärsi marttyyrikuoleman, ja sitten englantilainen runoilija lordi Byron, joka Venetsian kauneuden lumoamana asui kauan saarikaupungissa.
Pal. Vendramin Calergissa kuoli Richard Wagner.
Pal. Manin'ista Venetsian viimeinen dogi v. 1796 katseli Venetsian tasavallan kukistumista, ja siellä hän omin käsin poltti "Kultaisen kirjan".
Voimakkaasti vaikuttaa mielikuvitukseen myös Pal. Corner della Reginan nimi, sillä se johtaa mieleen erään tarujen ylistämän tapahtuman saarivaltakunnan muinaisuudesta.
Oli vuosi 1468. Kypron kuningas tahtoi valita puolisonsa Venetsian tyttäristä. Dogien palatsiin oli tuotu näytteille 72 Venetsian kauneinta nuorta neitsyttä ylimyssäädystä. Neuvoston suuressa salissa istui sadoittain ylimyksiä, prokuraattoreja, senaattoreja ja hengellisiä herroja loistopuvuissaan, ja nuo nuoret neitoset olivat valkoisissa morsiusvaatteissa. Kypron kuninkaan lähettilään katse kiintyi 15-vuotiaaseen Catarina Cornaroon. Hän oli tuotu tähän loistavaan seuraan suorastaan luostarista, jossa ylimysten tyttäret tavallisesti saivat kasvatuksensa. Catarina kihlattiin Kypron kuninkaalle ja nuori morsian sai myötäjäisikseen tuhat puntaa Venetsian valtiolta, sillä hän oli tämän kunniakkaan vaalin kautta julistettu Venetsian kasvatustyttäreksi.
Nuoren ruhtinattaren asema oli loistava, mutta hänellä ei ollut vapautta omintakeiseen toimintaan, sillä kotikaupunki piti häntä tahdottomana käskyläisenään, jonka ainoa tehtävä oli Venetsian etujen valvominen Kyprossa. Monien nöyryytysten jälkeen Catarina Cornaro syöstiin valtaistuimen korkeudesta ja Venetsia otti vastaan kasvatustyttärensä ruhtinaallisen komeasti sekä lahjoitti hänelle palatsin Canale granden varrella. Tuon palatsin paikalle on myöhempi aika rakentanut sen talon, joka nykyänsä kantaa Kypron kuningattaren nimeä, ja kaunis marmorinen hautamerkki San Salvatore kirkossa kertoo nykyiselle sukupolvelle niistä ajoista, jolloin Venetsian poikia haettiin kaukaisten saarivaltakuntien kuninkaiksi ja sen tyttäriä kuningattariksi.
Loiston ajat ovat ohitse. Ani harvoin keinuu kultakeulainen gondooli nyt enää Canale granden laineilla. Purppuraa, samettia ja jalokivillä koristettuja kruunuja emme nähneet palatsien parvekkeilla, mutta siellä täällä kuului sisältä mandoliinin pehmeitä säveliä ja värähtelevää laulua… ja silloin sävelten soinnun ja veden solinan keskellä muiston tytär kutoi unelmien kirjavaa kangasta…
Matkustajan herättää unelmista muuan perin arkipäiväinen näky: erään entisen palatsin nurkan takaa tulee repaleinen vaimo ja… kaataa likavettä kanavaan. Viereisen talon portailla on nuori tyttö, joka viruttaa vaatteita kanavan vedessä. Gondoolissa keinuvasta muukalaisesta tuntuu, kuin hän olisi saanut tuon likaveden omaan niskaansa Mutta kun hän on vähän pitemmän ajan oleskellut Italiassa, silloin hän kyllä tottuu siihen, että runollisuus ja proosa, kauneus ja likaisuus ovat tässä ihmeellisessä maassa mitä suloisimmassa sovussa.
Gondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on Ponte di Rialto eli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:
— Ecco, signorina, Palazzo Cà d'oro! (Tässä, neiti, on Kultapalatsi!)
Matkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään aluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin yksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena katsellut.
Kuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä, tummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi rakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä Venetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha kaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen nuoruuden.
Tuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin puhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin Kultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin arabialaisessa linnassa.
Kultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla ja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme, kuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan ainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan upotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että perustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin kerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että sillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi. Tämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että rakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto sillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista kauppakojuista.
Jätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle. Siellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen täynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita, leikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen saattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25 pennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi markkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat, miehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja koettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa levittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko niihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja esineitä.
— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen itsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja lasiastioiden välitse.
Mutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa, että matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä tiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!
Niin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan hevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy mennä Lidoon.
Venetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää eikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen tarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin gondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.
Niin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä on näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa, niitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat jakavat kaupungin 71 "saareen", mutta saarien välillä on siltoja — Venetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien välillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein tarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin paikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.
Me keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie Markuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle. Heti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin Aleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä leveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä on ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan niskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin kuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on kuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa tahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu mieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: "Venetsian taulukokoelmissa näkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää todellisuutta, jota luulisi kuvaksi."
Kun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä ja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja turvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman ihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt hiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.
Mutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse. Kaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet raksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran kalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna kadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat rautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät ennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria tyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä katsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä, kuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme harmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui kodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei lainkaan enää tuntunut pelottavalta.
Mutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan. Oli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä joku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet S. Giacomon, Venetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta vuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa "Marian ilmestys". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa jonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan kosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.
Ja senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa ikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.
Henkeä ahdisti. Ihmisten lasten täytyy kasvaa, kehittyä, tehdä työtä ikuisessa kosteudessa, köyhyydessä ja hämärässä. Ja keskellä kaupunkia, jossa marmoripalatseja on sadoittain ja jossa jalokivisormuksia on viskelty mereen!
Me hengitimme helpommin, kun olimme löytäneet ulos likaisesta solasta, mutta sen jälkeen emme enää suuttuneina puhuneet "Venetsian laiskureista". Ehkäpä nuo laiskurit lienevätkin varjossa kasvaneita lapsia, jotka aikaihmisinä tahtovat täysin siemauksin juoda päivänpaistetta siellä, missä aurinko paistaa täydeltä terältä.
Onhan hyvä, että Venetsia on rakentanut Markuksen torille ja Canale granden rannoille yltäkyllin leveitä marmoriportaita, joilla köyhtyneen kuningattaren rääsyiset lapset saavat mukavasti nukkua ja nähdä unta siitä kauneuden kuningaskunnasta, jonka perillisiksi he ovat syntyneet!
Näistä asioista puhellessamme huomasimme joutuneemme kadulle, jolla oli tavattoman vilkas liike ja joka tuntui tutulta. Se oli Merceria, Venetsian suurin kauppakatu, joka kulkee "maailmankello-tornin" alatse ja avautuu siinä Markuksen torille. Näimme kyyhkysparven lehahtavan lentoon, ja samassa oli Markuksen tori edessämme. Juoksujalassa riensimme asuntoomme tornin neljänteen kerrokseen, jossa iloinen illallisseura kertoi juuri palanneensa Lidosta ja söi hyvällä ruokahalulla tomaattikastekkeella maustettua makaroonia.
Englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset kilvan kuvailivat meren majesteettia, ja me suunvuoron saatuamme silloin tällöin pistimme joukkoon ihastuksen sanan Venetsian katuelämän kuvaisasta kauneudesta.