VIII. KUUTAMO-ILTA JA KONSERTTI CANALE GRANDELLA
Eräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät kirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja läksimme kaupunkia katsomaan.
Kellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan, jota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun pää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee kellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo: katulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi kymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä. Pitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko hieno maailma oli ostoksia tekemässä.
Tunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan ikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria, pieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja helmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä, kaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista korvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.
Toiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia. Suuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja, nappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä erivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten ja kyyhkysten kuvia.
Suurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta varsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut peilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa Venetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit, joiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu Venetsian loistorakennus.
Matkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain Venetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen edustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen, jossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen, joka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli mustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka hänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen alustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis kirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa… on oikea taideteos.
Mutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja sievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.
— Katso, katso, kuinka kauniita helmiä! huutaa nuori neitonen toverilleen.
Totta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä, hohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.
Kultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja venetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja silmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady ja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.
Vaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen kuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita miehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen lasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa lasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta menee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset ostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja, kukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.
Me lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana pitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät johtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja päivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita puoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa vieressä… koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.
Eniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät, joissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien kuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo Veronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien tauluista.
Siellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla yleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin aijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa konsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana olekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.
Konsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä Venetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän ehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.
Me läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa. Nyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla ei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt koko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli pehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan valkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi salaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.
Etäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja, kaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi kirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä ilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä, keltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta, gondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät, säihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus palatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja sitten taas kuun hopeisessa hohteessa.
Mikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja hämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän valossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt näkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.
Palatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä täällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka mielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki, sekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa keinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien sametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä silkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto vielä kokonansa mennyt!
Jo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla lyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme noin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä ja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla gondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää, kasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat vuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa… ja soololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän autuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä korkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät…
Meistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi sillä lailla laulaa… yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa yhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää…
Laulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea ihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin orava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin, kun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka nöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.
Sellaisesta musiikista… sellaisille taiteilijoille… kuparikolikko hattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta kertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi kertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti tekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa antaneet.
Silloin opimme me "köyhän Pohjolan" asujamet ensi kerran huomaamaan, kuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti taiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman kuparikolikon.
Hiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi raketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että laulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän toisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä ainoana suurena konserttisalina.
Hetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun. Ne olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka omituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa kotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen "Sydämeni laulun", jossa puhutaan "Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta hiekkakehdosta"… Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon kauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi huolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä… Nyt kajahti "Santa Lucia"!
"Sul mare luccica l'astro d'argento, placida è l'onda, prospeio è il vento. Venite all'agile barchetta mia. Santa Lucia!"
(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on tuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)
Sovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri pani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme tiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet käärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme seurasi meitä vielä kauan "Santa Lucian" keveät säveleet…
Kotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle. Avasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä kauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori valon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien välistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden rinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri kultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina loistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä kertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja "lyijykamarien" kauhuista…
* * * * *
Kun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen sammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme lamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje kotoa.
Kirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta ja vinhat vihurit… että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista synkeät… ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja kylmää kevättä…
Mitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä huhtikuuta… Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet…
Tuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten kesken… täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.
Tuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä antautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona isät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää…
Ja sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin, niin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi Suomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran saanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.
Silloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää kotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla säästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta perintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa on kaikki nuorta… kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa. Hallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä… mutta siellä nuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se muuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen…
Ja sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä, että talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään jälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa "Maamme"-laulajan profeetallinen ennustus:
"Viel' lempemme saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa
korkeemman kaiun saa!"