I.

Oli pimeä, syksyinen ilta, tuuli riipi irti puiden kuivia oksia ja kellastuneita lehtiä, lunta ja räntää satoi.

Pieneen mökkiin, joka on kyläkunnan laidassa, sopivat hyvin tuulen puuskat ja sen nurkissa soi myrskyn surullinen sävel terävämmin ja vinhemmin, kuin muualla. Myrsky kiertää sen ympäri pyörteissä, raataa sammaltunutta kattoa, rysähyttelee, repii.

Mökissä oli kaksi vanhusta, aviopari.

Mies istuu pankolla, huojuttelee punniten jalkaansa ja katselee isoa, pahkulaista varvastaan. Vaimo rukin ääressä on heittänyt sikseen kehruun ja alkanut hänkin tähystellä yhteen ja samaan paikkaan. Katossa riippuva lamppu heiluu säännöllisesti ja sen pieni tuikuttava liekki ponnistaa voimiaan valaistukseen harmaata huonetta huoneen harmaille asukkaille. —

Vaari kyllästyi varpaansa katselemiseen. Taskustaan kaivoi hän mustan visapääpiipun ja alkoi sitä laitella. Hän oli perinyt piipun isältään ja se jälleen isoisältä, joka oli mainio visapiippujen laittaja. Mutta siihen aikaan olikin vielä visoja, mitä nyt enään. —

Hän vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Pieniä, kuivia haikuja kohoaa ilmaan. Ne nousevat kattoon, muodostuvat ohueksi pilveksi ja haihtuvat. Kotitekosen tupakan haju sulaantuu savustuneiden seinien ja kiukaalla kuivavien puiden ja saappaiden tuoksuun.

Muori on unta estääkseen jälleen alkanut kehrätä. Taajaan ja tasasesti suristen pyörii rukki, tottuneesti, suu lujasti yhteen supistettuna ohjaa muori lankaa kuontalosta rullalle.

— Onpa siellä ilma, vaari äännähti piippuaan kopistaen.

— Ho, hoo!

Muori työnsi rukin syrjään. Emäntänsä äänen kuultuaan loikahti kiukaalta alas suuri, harmaa kissa ja alkoi karkeasti naukua.

— Tahtooko Mirri maitoa? Ai Mirriä, ai!

Maidosta puhuttaessa kissa hyppäsi nurkkahyllyn luo, missä punaseksi maalattu lypsinkiulu oli kumollaan. Muori pudisti tappurat pois sylistään, sytytti kynttilän lyhtyyn ja otti kiulun.

— Nyt mennään, Mirri.

Mutta ovea avatessa löi sisälle tuulta ja tuiskua.

— Ei Mirri saakaan tulla! Ulkona on kylmä, hui, kylmä!

Vaarikin vilkastui. Hän tavotti kissaa syliinsä. Muori hypähti ulos, ettei kissa vain pääsisi isäntänsä kankeista käsistä. —

Ulkona tuuli oli kasannut kosteaa lunta hyhmäksi teille. Purevana ja märkänä tunkeutui ilma vaatteisiin. Helmat kastuivat, kenkiin meni vettä. Vaivoin pysyi muori pystyssä. Navetan ovi oli kovissa telkeissä.

— Mustikkani, piikani, onko lehmälläni ikävä? Täällä tuulee ja pyryää. Minä annan Mustikka-rievulleni jumalanviljaa, ettei ruma pääse ytimiin.

Ei mustikka mitään tiennyt pahasta säästä. Pieni navetta oli kuuma ja tiivis, umpea ilma oli täynnä tuoreiden hakojen tuoksua.

— Tääll' on nurkan vakkasessa Mustikka-poloselle! Syö nyt, että aika kuluisi. Yö on pitkä ja pimiä, ho, hoo!

Muori toi jauhoja ja heiniä, kouhi lehmän alustan ja lypsi maidon.

— Kas niin. Vähä lähti poloseltani, mutta eihän se sinun syysi ole.
Syksy vie maidon lehmäni utareista.

Hän telkesi oven ja kantoi olkilyhteitä eteen, ettei pieninkään ilman henki sisälle pääsisi.

— Vähän antoi Mustikka tänään maitoa, hän tupaan tultuaan sanoi,
Mirri jäi jo ihan ilman! Voi Mirriä, voi!

— Älä usko sitä valehtelijaa, kyllä sillä aina Mirrin osa on, lohdutti vaari.

Pöydän alle kivikuppiin kaadettiin Mirrin osa. Kaapista otti muori pöydälle leipää ja suolavettä ja niin vanhukset alkoivat aterioida ryypäten vuoron jälkeen maitoa tuopista.

Hiljaista ja rauhallista oli Leena-muorin ja Erkki-vaarin elämä ollut omassa mökissä. Tapauksia sattui ylen harvoin, vaiheet eivät ollenkaan vaihdelleet. Kaiken hellyyden ja hoidon esineinä olivat Leenalla lehmä ja kissa, sillä Jumala oli häneltä kieltänyt hänen kohtunsa hedelmän. Elukoiden kuolema taasen oli ainoana surunakin.

Kerran vain oli kissa häneltä kuollut, — sen köyhän vuoden edellä, mutta monen monta kertaa oli Erkin täytynyt lopettaa lehmä särpimiksi. Silloin oli Leenan sydän aina ollut pakahtua ja teurastuksen jälkeen hän viikkokausia oli rauhaton ja näki pahoja unia. Kerrankin, — sitä tapausta hän ei koskaan voinut unohtaa, kun hän keitti erään Omena vainajan sorkista, maksasta ja mahakerroksesta hylsyjä ja työstä väsyneenä pani maata ja nukkui, oli hän olevinaan viheriäisellä kentällä, vaikka oli syksy, niinkuin nytkin. Aurinko paistaa helotti, lintuset lauloivat ja koko keto oli täynnä marjoja ja ihania kukkia. Kun hän siinä katseli, imehteli ja marjoja tuokkoseensa noukki, niin ilmestyipä yht'äkkiä Omena hänen eteensä. Se katsoi niin oudosti suurilla, viisailla silmillään. Soo, Omenani, soo, muori sanoi ja aikoi taputtaa sitä lanteille. Mutta silloinpa lyyhistyy lehmä maahan ja kun hän katsoo, ei sillä olekaan sorkkia, eikä vatsaa. Leena säikähti kuollakseen, heräsi ja kylmä hiki juoksi pitkin selkää. Erkki vain nauroi, kun hän unensa kertoi ja samoin tekivät kaikki muutkin. Eihän elukoilla ole sielua, he sanoivat. Mutta niin se uni sentään vaikutti Erkkiinkin, että jos tappopäivänä siitä hänelle muistutti, alkoi hän kirota, ärjyä ja olla kuin hullu. Siksipä tottuikin Leena vähitellen kätkemään asian sydämeensä. Ei hän siitä sen koomin kenellekään virkkanut. Koetti vain itse puolestaan olla hyvä elukoille sen ajan kuin elivät, ehkäpä Jumala lopusta huolen pitäisi. Siitä oli syntynyt jonkunlainen yhteisyys muorin ja lehmien välille. Kun kesä loppui ja pitkä, pimeä talvi lähestyi, niin yhdessä hän lehmänsä kanssa alkoi uutta kesää odottaa.

Leenan silmiin nousivat vedet. Suolavesi-kuppiinkin tipahti pari kyyneltä. Vaari söi hiljasesti ja meni maata. Muori korjasi pöydän, sammutti lampun ja pyörähti hänkin nukkumaan.

Mökissä syntyi häiritsemätön hiljaisuus. Ulkona vain tuulet ulvoivat.

Kauan eivät vanhukset kuitenkaan saaneet nukkua, kun ovelta alkoi kuulua kiivasta kolkutusta. Leena, joka oli herkempi, kuin hänen miehensä, heräsi heti. Kukahan mahtoikaan olla ovella?

— Erkki, Erkki, siell' on joku ulkona! Erkki, kuuletko sinä!

— Mitä siinä nyt, mörisi Erkki ja nukkui edelleen.

— Herran takia sinua, Erkki, etkö sinä kuule, kun joku jyskyttää ovea?

— Tuulihan siellä käy, — siinä!

— Vai tuuli! Enkö minä ennen ole tuulen jyskettä kuullut? Kuulehan nyt itsekin.

— Sekö siellä nyt tällaisella ilmalla ja tähän aikaan yöstä — —

Kello oli yhdeksän illalla.

— Mene aukasemaan, sittehän näet! Etkö nouse siitä, vaikk' olisi tulen hakija, niin — —

Erkki nousi, otti tulen lamppuun ja meni aukasemaan.

— Aliinahan se vain on. Erkki meni maata, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tulija oli Leenan sisaren tytär, joka kaksi vuotta sitten oli mennyt kaupunkiin palvelemaan. Hän istahti oven suuhun penkille.

Vieras oli puettu ohkoseen, herraskaiseen kesäpukuun, joka märkyyttään oli likistynyt kiini ruumiiseen. Hän värisi vilusta.

— Aliinako se on, ihastui Leena. Miten sinä, hyvä lapsi, olet tällaiseen ilmaan joutunut? Voi, voi toki! Ja ihan märkänä sitten! Minä panen takkaan valkean ja laitan kuumaa kahvia, muuten sinä saat taudin. Mutta mikä sinua vaivaa, Aliina? Taidat jo olla kipeä. Hyvänen aika, miten sinä olet pahan näköinen. Mikä sinulla on?

— Minua palelee, vastasi nainen äänellä, joka ilmasi sellaista vilua, kuin olisivat koko maailman vihurituulet tunkeutuneet hänen ruumiiseensa.

— Menisit kiukaalle, ärähti Erkki puoli-unisena…

— Tottakin! Niin, kiukaalle, siellähän on lämmin.

Mene sinne, lapseni. Tässä on tyyny ja peitto, että on parempi ollaksesi. Minä tuon sinne kahvia.

Nainen meni kiukaalle. Leena puhalsi kytevästä hiilloksesta tulen päretikkuihin.

— Kuinka sinä, Aliina näin myöhään syksyllä olet lähtenyt kaupungista tänne meitä tervehtimään, kyseli muori kahvia touhutessaan. — Täällä on niin ikävää ja pimeää, että olipa hauskaa, kun tulit, että saan puhetoverin. Tuo Erkki ei enään juuri puhele. Usein minä olenkin ajatellut, että mitenkähän se Aliina-riepu siellä suuressa kaupungissa. — — Vaikka mikäpä siellä on ollessa. Toista se on täällä. Tiet tukkoo talvella lumi ja näin syksyisin on rapakkoa vyötäisiin asti. Nyt en laskekaan sinua pois ennenkuin keväällä. Tottahan olet?

Kiukaalta alkoi kuulua valitusta.

— Aliina mikä sinulla on?

— Mene katsomaan, sitäkö siinä tutieraat, vastasi Erkki, joka naisen voihkeesta oli herännyt.

— Sinulla on aina se ärjyminen, mutisi Leena kömpiessään kiukaalle
— — —. Erkki, Erkki, täällä tapahtuu kummia. Lennä heti Melanderin
Heta tänne.

— Hittoko sen nyt tänne poikimaan, tuskitteli Erkki saappaita jalkaan pannessaan.

Kului hetken aikaa.

Kun Erkki vihdoin palasi Hetan kanssa, oli Leena paraillaan käärimässä vasta syntynyttä lasta kapaloihin. Suuret vesihelmet putoilivat muorin silmistä pienokaisen rievuille.

— No, Leena! Vai Saaran esimerkkiä se Leena matkii, ilkkui veitikkamainen kylänkätilö.

— Mene kiukaalle, niin näet. — Leena oli kovin totinen.

Heta meni.

— Herra Jumala sentään, onkohan tämä ihminen kuollut, vai mikä sitä vaivaa.

— Kuoli se, vastasi Leena ja purskahti itkuun.

Erkki säpsähti ja meni kiukaalle.

— Kuollut se on, hänkin todisti.

— Niin se kuoli käsiini, kuin torakka, jatkoi Leena. Ei se monta sanaa ennättänyt sanoa. Katsoi vain niin ihanasti minuun. Väsynyt se oli, polonen, ja rasittunut. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, miten sitten hänen asiansa lienevät eläessään olleetkin. Tuokaa se alas sieltä.

Erkki ja Mari toivat ruumiin alas kiukaalta, Erkki pani vettä kuumiamaan ja Leena haki paraan paitansa ruumista varten.

— Mitenkähän se on siellä maailmalla elänyt, puheli Heta alkaen pestä ruumista. — Ei kait Leena tiedä, olisiko se ollut oikeissa naimisissa, vai — —

— Missä naimisissa se on ollut, vastasi Leena. Ei kai kukaan naitua vaimoa tuossa tilassa, tuollaisiin hepaleisiin puettuna laske syksyräntään kulkemaan. Eihän Jumalakaan sellaista anteeksi antaisi. Yksin kai se on lapsen tehnyt ja jäänyt sitten heittiömeksi. Voi, miten maailma sentään on paha ja kamala. Kunnon tyttö oli Aliina ja kunnon äidin lapsi. Maailmaa minä tästä syytän.

— Muistiko Leena kysyä sen sielun tilaa?

— En.

— Voi, hyvä Jumala, sentään, kun laskeekin syntisen sielun käsistään aivan kuin tahallansa kadotukseen.

— Enhän minä hädissäni ennättänyt sitä ajatella, puolusteli Leena. — Ja kukapa sen tietää, jos kuinkakin oli valmistunut. Ei kai se lystiä tai syntiä mahtanut miettiä, kun puoli-alastomana tällaisessa myrskyssä lasta kantaen tänne tuli.

— Mitä siitä, jos ajatteli tai ei. Mutta entä jos oli syntitaakka niin suuri, ettei voinut nähdä armon ovea sen ylitse. Olisi pitänyt siitä ottaa selvä. Aliinan äidin, Eliisapetti-vainajan sielun autuutta minä myöskin jäin epäilemään.

— Älä nyt! Sisareni oli kovin uskovainen ja vielä viimeisillä hetkillään kuulin hänen kuiskaavan: ilman Jeesust' joudun hukkaan, ilman armoo Jumalan. Minä tohdin antaa vaikka pääni siitä, että Eliisapetti on taivaassa.

— En minä sitä oikein usko, intti Heta, vaikka en minä tuomita tahdo, tuomitkoon Jumala, jos haluaa. Mutta sen vaan sanon sanoakseni, että kuoleman virren veisuuta se ei sietänyt.

— Kai, kun toistakymmentä akkaa kuolevaisen korvan juurella yhteen ääneen vinkuu, niin — — —

— Sanotko sinä kuolemanvirren veisuuta vinkumiseksi, Leena.

— En niin, mutta eihän Eliisapetti teitä veisaamasta kieltänyt.

— Ei se juuri kieltänyt, mutta vähää ennen hengen lähtöä se kieltävästi rypisti ohimoitaan ja huitasi kädellään vaikenemaan.

— Se tahtoi kuolla rauhassa, sanoi Leena.

— Olkoon miten oli, mutta kyllä minä jäin Eliisapetin sielun autuutta epäilemään.

Nyt puuttui jo Erkkikin puheeseen.

— Olkaa jorisematta akat, hän sanoi. Jos Jumala olisi akkojen tapainen sisultaan, niin mikä sitten ihmistä auttaisi. Jumala nyt muka panee h—tiin siitäkin, ettei heikko kuoleva kärsi vanhojen akkojen pillitystä. Se naisten järki on kuin lahonut sian sanko.

— Ja miesten muka sitten on parempi, kinasi Heta. — Enkä minä ole Eliisapettiä tuominnut enempää, kuin hänen tytärtänsäkään, jota tässä pesen. — — — Jaa, jaa! Muistanpa niin hyvin molemmatkin. Eliisapetti suri aina, että mikähän sen Aliinan perii, kun hän kuolee. Kuolema sen peri, Aliinankin, niinkuin se perii meidät kaikki kerran. Tämä elämä on kerrassaan turhanaikaista.

— Niin on, niin se on, säesti Leena. — Kun ajattelen elettyä elämääni, tuntuu, kuin olisin nähnyt unta. Tämä yö on nyt kädessäni, eilistä päivää ei ole missään ja missä lie huominen.

Heta oli vähitellen pessyt ruumiin. Yhdessä Erkin kanssa nostivat he sen laudalle.

Nyt kääntyi kaikkien huomio lapseen.

— Voi toki sentään, puheli Heta, voi toki, miten onkin pirteä lapsi, vaikka äitinsä tullessaan tappoi. Jeesus siunatkoon pientä ihmistä ja johtakoon hänen askeleitaan täällä synnin ja murheen laaksossa. Kyllä osasit tulla pimeään aikaan ja pahalla ilmalla. Mutta Leena ja Erkki! Nähkää, — Herra siunaa ja varjele, — sillä on sininen risti otsassa, ei se kauan elä. Nyt ei meitä muu auta kuin että lapsi pitää kiireesti säätämän Herran pyhään kasteeseen, ettemme vain jäisi senkin sielusta epäröivälle kannalle. Hyi, kuinka selkääni karmii, kun on ruumis ja ristimätön lapsi samassa huoneessa tällaisella ilmalla. Jumala olkoon meille armias! Hyi!

— Mitä tuossa nyt puistuttelet, sanoi Leena. — Parasta on, että jos sen kuolevaksi katsot, niin laitamme sen kiireesti hätäkasteeseen ja teemme vainajalle ristinmerkin.

— Niin, myönsi Hetakin, lapsi on saatava hätäkasteeseen ja pian.
Missä on virsikirja, Leena?

Leena toi virsikirjansa. Heta alkoi kiireesti hakea tarvittavaa paikkaa ja lopulta hän löysikin "hätäkasteen vahvistamisen." Kiireissään eivät vaimot sitä huomanneet. Erkki taasen oli vaipunut syviin mietteisiin.

Leena asetti lapsen Hetan syliin, otti vettä lautaselle, pirahutti sitä lapsen päähän ja kastoi:

— Minä Erkin Leena kastan sinut nimeen isän, pojan ja pyhän hengen.

Senjälkeen hän virsikirjasta katsoen kysyi:

— Onko lapsi kastettu?

— On, vastasi Heta.

— Millä lapsi on kastettu, kysyi Leena ja ojensi kirjaa Hetalle.

— Yhteisellä ja sekottamattomalla vedellä, luki Heta.

— Millä sanoilla lapsi on kastettu?

— Niillä sanoilla, joilla Herramme Jeesus käski kastaa, nimeen isän, pojan, pyhän hengen amen.

— Kuka lapsen kastoi?

— Leena Erkin vaimo, Tuohi-Anania-vainajan tytär.

— Oletko pitänyt ristillisiä rukouksia?

— Me olemme lukeneet isämeidän ja herransiunauksen, luki Heta jälleen kirjasta.

— Kutka siinä läsnä olivat?

— Ei siinä muita ollut läsnä, vastasi Heta, kuin Leena, Erkki, minä ja lapsi ja kuollut ihmisen ruumis, jota ei voi ottaa lukuun, mutta sanonpahan senkin sanoakseni.

— Mikä lapsen nimi on?

— Voi hyvänen aika Leena, meidän olisi pitänyt antaa kasteessa sille niini!

— Mitähän nyt tehdään, hätäili Leena. — Entä jos kastamme uudestaan.

— Asia voi tulla pilkatuksi, esteli Heta, ja Lastaahan pappi sen kuitenkin paremmin, niin pankoon se nimen. Siunaushan nyt olikin kysymyksessä, eikä nimi ja tokko tuo nimeä tarvitseekaan, ristiotsa?

Leena jatkoi:

— Tiedätkö vahvasti, että niin on tehty, kuin sanotaan?

— Tiedän, vakuutti Heta.

— Ja koska pappi ymmärtää, että niin on tehty, niin sanokoon niiden tykö, jotka läsnäolivat: rakkaat ystävät. — — —

— No nyt on lapsi turvassa, laverteli Heta, kun Leena oli saanut loppuun kaikki pitkät luvut. — Voi pientä miestä, kun jäi ilman nimeä. Näes, pikku mies, me akat olemme niin kovin tottumattomia pyhiin toimituksiin.

— Ei se mikään mies ole, se on tyttö, huomautti Leena.

— Tyttökö se onkin ja minä kun olen pitänyt sitä miehen alkuna. Mikähän siitä tuleekaan maailmaan, kun se on tyttö, vaikka minä pidin sitä poikana. Se on varmaa, ettei se kuole, koska minä sitä mieheksi katsoin.

— Muijat, viedäänpäs tuo ruumis aittaan, ettei se saa mätänemisen siementä täällä kuumuudessa, ehdotti Erkki.

Leena ja Erkki kävivät kiini laudan päihin ja alkoivat kantaa. Heta kulki perässä ja veisasi kuolemanvirttä.

Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Aamurusko valaisi itäistä taivaan rantaa. Maa oli valkoinen ja viimeiset keltalehdet olivat lähteneet koivuista ja pihlajista.

Ruumis asetettiin aittaan ja saattajat palasivat jälleen tupaan.

— Pyysin vainajata jäämään täksi talveksi itselleni puhetoveriksi, mutta tuskin ennätti sanaa kanssani vaihtaa, kun jo lähti, valitti Leena.

— Jättihän se teille hauskuuden, lohdutti Heta, toi teille lapsen vanhojen päivienne ratoksi ja iloksi.

— Niinhän se teki. Kun nyt Jumala vain antaisi elinpäiviä, että sen ennättäisin saada ihmiseksi.

— Saitte nyt tekin oikean hoidettavan, puhui Heta ettei enään tarvitse kissoja, eikä lehmiä jumaloida. Mutta tuskin täällä minua enää tarvitaankaan. Jospa jo lähtisin kotiakin katsomaan. Päiväkin jo kohta alkaa.

— Niin, mitäpä sinulla täällä enää tehdään, vastasi Leena. —
Vaivasi maksan toisten.

— Mitäpä niistä puhutaan. En minä tähänkään asti ole rikastuakseni ruumista pessyt tai orpoa auttanut. Jumala varjelkoon vastedeskin kukkaroani sellaisesta.

— Kyllähän minä sen jo tiesin kysyessänikin, että eihän se
Heta-tällaisesta, mutta kysyinpähän kysyäkseni.

— Eihän kysyjä eksy, kyllähän se tosi, sanoi Heta. — Ja sinäkin, pikku tyttönen, jää lepoon ja rauhaan.

Heta teki ristinmerkin lapsen ylitse ja poistui. —

Kun vanhukset jälleen olivat kahden, nousi Erkki ylös sängystä, johon hän oli aikonut käydä nukkumaan, kaivoi verkalleen hiilen piippuunsa tuhan alta ja kysyi:

— Luuletko sinä Leena että Aliina kuuli sen minun sanani?

Leena hoiteli par'aikaa lasta.

— Mitä sinä sitten sanoit erinomaista?

— Että sekö sen tänne poikimaan — — —

— Enhän minäkään semmoista kuullut ja tokko sinä — — —

— Kyllä minä sanoin, mutta mistä minä tiesin, että se kuolee ja kun väsytti, — taikka laiskistutti, mitäpä siitä koristelen, niin — — —. Kuolevalla on tarkat korvat, kyllä kai sen kuuli.

— Jos lie kuullut.

— Leena, jos Jumala meille ikää ja voimaa suo, niin pidetään Aliinan lasta, kuin silmäteräämme.

— Ja kasvattakaamme häntä kutituksessa ja herran nuhteessa, lisäsi
Leena.

Erkki istahti pankolle ja alkoi vakavan näköisenä poltella. Syntyi pitkä hiljaisuus.

— Nyt olisi jo aika mennä levolle ja olisi jo aika yläälläkin olla, alkoi vihdoin Erkki, jota hiljaisuus alkoi torkuttaa. — Pistän minä sentään vielä hetkeksi kyljelleni ja sitten pitää mennä pappilaan hautaa ja siunausta hommaamaan.

— Ja ehkä olisi paras viedä lapsikin kasteelle, ehdotti Leena.

— Mitä joutavia! Lapsi on kastettu ja sillä hyvä. Jääköön lämpösempään aikaan.

— Mutta nimi?

— Voihan sitä kutsua, vaikka Leenaksi, kunnes paremman nimen saa.

— Olkoon sitten niin, myönsi muori. — Nyt minä menen lypsämään kaimalle maitoa ja sitten minäkin nukun.

Kissa, joka yöllisten tapauksien aikana tuskin oli silmiään aukaissut, loikahti esiin ja alkoi vaatia maito-osaansa.

— Nyt on Mirri saanut tasaajan maidolle. Mitä nyt sanot, nauroi
Leena.

— Ole huoleta, lohdutti Erkki jälleen, kyllä ei sinun osaasi kosketa. — — —

* * * * *

Aamu on tullut. Aurinko paistaa kylmän kirkkaana ja valaisee autioita, valkeata maata. Mutta välinpitämättömänä ottaa maa vastaan kesäistä ystäväänsä. Jäähtynyt on elämän antajan ja luonnon väli.

Mökissä, missä kokonaisen ihmis-ijän on vallinnut hiljaisuus ja rauha, on yhtenä yönä tapahtunut paljon. On loppunut pettynyt elämä, — ken tietää mitä kärsimyksiä se oli itseensä kätkenyt. Syksyn myrskyistä on lepoon päässyt nuori, hylätty äiti ja uusi ihmissielu on alkanut maallisen vaelluksensa.

Päivän tullessa on mökissä kuitenkin yhtä hiljaista, kuin ennenkin. Aitassa nukkuu nuori äiti ikuista untaan. Tuvassa vanhukset öisen rasituksen jälkeen ovat uneen vaipuneet. Leenan vieressä nukkuu pieni vastasyntynyt.

Aartolahden kylä, jonka laidassa Erkin ja Leenan mökki sijaitsi, oli paljon jälellä muusta maailmasta. Syynä siihen oli se, että kylä on kaukana liike- ja kulkupaikoista, suurten, metsäisten vuorten keskellä.

Kaikestaan oli kylässä noin 50 asumusta, taloja ja tölliä. Ihmiset tunsivat hyvin toisensa ja olivat niin toisiinsa kiintyneet, että vaikea oli Kallea Matista erottaa. Liikanimiä ei käytetty. Talolliset kutsuttiin talon mukaan, piikoja ja renkejä sen talon nimellä, missä kulloinkin palvelivat. Naineen miehen ristimänimeen liitettiin vaimon nimi ja samoin vaimolle miehen nimi, joten Leenaa kutsuttiin Erkin Leenaksi ja Erkkiä Leenan Erkiksi.

Talot ja töllit eivät kuitenkaan olleet aivan lähetysten. Ihmiset, niin yhtäläisiä kuin olivatkin, pysyivät siitä syystä keskenään jonkun verran vieraina. Ja kun lasten suurin ansio oli ujous, livistivät he piiloon, jos naapurin isäntä sattui lähestymään.

Huomattavin tapaus, jota vieläkin mielihyvin kerrottiin, oli sekin jo sattunut lähemmäksi sata vuotta sitten, sodan aikana. Ryssä oli silloin houkutellut eräästä talosta nuoren, punaposkisen emännän ja vienyt hänet mukanaan kauas Venäjälle. Tapaus oli niin painunut siveiden ja uskollisuutta rakastavien ihmisten mieliin, ettei aikakaan voinut sitä unohdukseen saattaa.

Harva kyläläisistä oli käynyt oman pitäjän kirkon tuolla puolen ja joka maailmalle lähti, se sinne myöskin jäi. Maailman kulkijan maine ei ketään viehättänyt, sillä se oli samaa, kuin portto tai varas. Se tuli siitä, että harva enää maailmalla pysyi samana vaatimattomana, yksinkertaisena ja siveänä ihmisenä, jollaisena omaisten kesken oli pakko pysyä. Yleinen usko olikin, että oman kylän ulkopuolella olivat viettelykset ja kadotuksen paulat.

Aartolahti oli jälellä ei ainoastaan suuresta maailmasta vaan vieläpä omasta, vilkkaasta kirkon kylästäänkin, jossa edistysriennot jo tekivät tavatonta alaa. Kirkonkylässä oli seurahuone, soitto- ja laulu-seura ja kirjalainasto. Edistyksen ja valistuksen etunenässä oli siellä Severolan isäntä, pitäjän rikkain mies, jonka isä oli tukkimetsillä rikastunut. Aartolahdella kuiskailtiin edesmenneen, vanhan Severolan joutuneen kadotukseen, kun hän oli tehnyt paljon suuria syntejä. Kunnon aartolahtelaiset eivät lainkaan käsittäneet nykyaikaista afäärioikeutta, vaan pitivät vääryytenä sitä, että Severola oli metsäkylistä parilla kohuilla tuhansilla ostellut puita ja sitten myynyt niitä monien satojen tuhansien arvosta. Luulivat moisesta joutuvan kadotukseen.

Kirkonkylän asukkaat pitivät aartolahtelaisia auttamattomina pöllöinä, joihin ei mikään pystynyt. Olivat joskus koettaneet valistaa heitä. Kerrankin oli Severola sisarineen, veljineen ja muun valistuneen väen kanssa pitäneet sivistyttävän iltaman kylässä. Olivat kertoneet, minkälaisia esi-isät olivat olleet. Kertoilivat edesmenneen Suomen kansan suurista urostöistä ja mahtavista sodista, joissa peloton talonpoika oli taistellut vihollisia vastaan. Puhe kummastutti suuresti metsäkylän asukkaita, sillä he pelkäsivät äärettömästi sotaa. Jo poikina he kaikessa toveruudessaan saman ikäisten tyttöjen kanssa olivat suunnitelleet, mihin olisi paras piiloutua, jos vihollinen sattuisi tulemaan. Vanhat olivat kertoneet kuulleensa vanhemmiltaan, miten sota-aikana joukottani piilouduttiin vuorten luoliin, ettei vihollinen löytäisi. Nyt kertoivat kirkonkyläläiset, etteivät esi-isät ollenkaan pelänneet, vaan uljaina taistelivat edestä rakkaan synnyinmaan. Pelottomuuteen kehottivat heitäkin. Sitten lauloivat omituisilla kurkku-äänillä. Kun toinen lauloi kimeästi, veti toinen romeaan ja kolmas vikisi. Tanssivatkin keskenään ja lupasivat toistekin tulla. —

Yhdessä suhteessa kirkonkyläläiset sentään erehtyivät. He pitivät metsäkylän asukkaita tyhmempinä, kuin ne todellisesti olivat. Joskaan eivät kyläläiset suurta huomiota panneet toistensa omituisuuksille, oli heillä sitä tarkempi silmä vieraan heikkouksille. Ja usein he nauroivat vieraittensa tyhmälle herruudelle. —

Jumalaan he uskoivat vahvasti. Ilman hänen sallimustaan ei mitään voinut tapahtua. Kuitenkin tehtiin paljon taikoja ehkäisemään pahoja sallimuksia. Varsinkin keväisin, kun lehmät laitumille laskettiin ja syksyisin, jolloin ne jälleen suljettiin navettaan, olivat pahat vallat voimakkaita. Samoin suurten juhlien aikoina. Siksipä olikin taikojen teko silloin ylen tarpeellinen. Sauna ja riihi olivat pyhiä paikkoja. Kuitenkin asuskeli pahahenki mielellään kummassakin. Rohkeana pidettiin sitä, joka lauantai-iltana uskalsi yksinään saunaan jäädä. Silloin oli aina nyletyksi tulemisen vaara lähellä tai joku muu hirmu. Riihi oli vielä vaarallisempi ja siellä pidettiin tavallisesti ruumiitakin ennen hautaamista. Jumala kyllä suojeli ja varjeli ihmistä kaikesta pahasta ja häneen kyllä uskottiin ja luotettiin, mutta haltijoita, tonttuja ja paholaisia täytyi kuitenkin pelätä. Niin olikin Aartolahden asukkaiden uskonto pakanuuden ja kristinuskon sekotusta, jossa pakanuus kuitenkin oli silmiin pistävintä.

Kylän huomattavimmat henkilöt olivat Puusniekka-Juonas laiskuutensa takia ja Puhjun-Suutari, joka alituiseen pureskeli peukaloansa. Melanderin Heta ja Sauna-Tihta kilpailivat kätilö-toimestaan, — Heta oli yleensä voiton puolella vilkkaan kielensä takia. Muutto-Jussi oli maailman paras lusikoiden tekijä. Vierun Nikki ajatteli ääneensä. Nyyperin Liisa oli hullu kerjuu-akka, josta lapset paljon pitivät, hän kun osasi puhua ihmeellisiä asioita. Hän oli nuorena ollut maailmalla, kulkenut hattu päässä, käynyt Pietarissa ja nähnyt keisarin.

Sellaisia olivat Leenan ja Erkin merkittävin ystäväpiiri.

Kun kuolemantapaus sattui, otti koko kylä osaa suruun. Olihan jälleen yksi, jonka jokainen tunsi ja jonka ominaisuudet olivat käyneet rakkaiksi, ainaisesti poistunut. Ja kun uusi ihminen syntyi, iloitsivat jälleen kaikki, eikä kukaan saanut rauhaa ennen, kuin oli nähnyt uuden tulokkaan ja saanut sanoa, kenenkä näköinen hän oli.

Nyt oli Leenan ja Erkin mökillä sattunut kuolema ja syntyminen yht'aikaa. Eliisapetin Aliina oli maailmalta tullut synnyttämään ja kuolemaan. Siinä oli paljon puheen aihetta. Olihan jälleen saatu todistus maailman kavaluudesta.

— Oli se siunattu asia yhtä kaikki, että se toi sen tänne hyvien ihmisten liuostaan, arveli Heta ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin.

Mutta senkin oli Jumala niin sallinut. Ilman taivaan isän tahtoa ei hiuskarvakaan päästämme putoa, todisti Jumalan sanakin.

Kummalliseen, salaperäiseen hämärään jäi Aliinan muisto. Hän oli ollut miltei lapsi lähtiessään kotiseuduiltaan. Toisilla ihmisillä on jo syntymästään asti into ja halu surman suuhun. Niin oli hänelläkin ollut. Jo pienenä oli hän pelannut herrasväkeä, puhunut ruotsia muka ja hokenut kaupungeista ja kaduista. Tuskin sitten oli korvan taus kuivunut kun jo lähti — — —.

Olisi ollut syytä soimata mokomaa, mutta levätköön rauhassa, kun kerran rauhassa oli kuollutkin. — —

Syksy on loppunut ja talvi tullut, sellainen pitkä, valkoinen, valoton ja eloton talvi, joka sydänmailla synnyttää aavemaisia utukuvia valoa kaipaaviin ihmissieluihin, — joka luo omintakeista hengen elämää, suurta, korkeaa, syvää ja kummaa, — joka tuntee tuntemattomia salaisuuksia. Mitä tietääkään sähkövalossa kasvatettu ihminen siitä elämästä, joka piilee tähtien kasvattaman povessa! Kun tuhannet tähdet peittävät tai vaan, kun revontulet loimuavat ja lumiset puiden oksat säteilevät, tai kun kuolema kulkee hirmumyrskynä ja tempaa salaperäiseen olemassa-oloon rakkaimman, silloin syntyy ihmissielussa taidetta ja tietoa, niin sanomatonta ja pulppuavaa, ettei se mahdu muotoihin, eikä rajoihin. Mutta se elämä on kätketty viisailta.

Tähän ympäristöön oli Aliina tuonut siemenen suuresta maailmasta.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Eliisapetin Aliina syksyisenä yönä synnytti tyttären Erkin ja Leenan mökissä.

Kylä on samanlainen, kuin silloinkin, samanlaisia ovat ihmiset ja tavat.

Leena ja Erkki ovat käyneet kymmentä vuotta vanhemmiksi, samoin pieni Leena. Kissa on ikäloppu ja mukailee enimmäkseen kiukaalla. Lehmä ei enään ole elossa, vaan on tämä nykyinen silloisen tyttären tytär.

Pikku-Leena, joksi Aliinan tytärtä kutsutaan on hiukan erilainen, kuin kylän muut lapset.

Tuo tumma ihon väri, lieneekö se tullut siitä, että jäi niin huonolle kasteelle, tunnustelevat kyläläiset. Pappi näet, piti Hetan ja Leenamuorin kastetta täysin pätevänä, eikä ottanut sitä uudistaakseen. Merkitsi vain kirjaan nimen Leena, Aliinan tytär, äpärä.

Vai olisikohan Aliina-vainaja maailmalla yhtynyt mustaan, kukapa sen tietää.

Muorilla oli kuitenkin se usko, että hätiköimiskaste oli syynä lapsen mustuuteen. Usein hän siitä puhui, enemmän vain ollakseen varma lapsen sielun tilasta, kuin muuten.

— Vaikka oletkin noin musta, sanoi hän, ei se mitään tekisi, jos vaan voisit pitää sielusi valkosena.

Sieluni valkosena, ihmetteli lapsi. Mitenkähän se käy päinsä, sillä entisten puheitten mukaan pitäisi sielun olla näkymätön. Kun pikku-Leena oli harvapuheinen ja vaitelias, jäivät asiat tavallisesti hänen omien mielikuvitustensa haltuun.

Hän oli syntynyt myrskyisenä, pimeänä yönä, oli muori kertonut. Hänen äitinsä oli tullut kaukaa, suuresta maailmasta häntä tänne mummon luokse synnyttämään. Mitähän varten äiti sen oli tehnyt? Miksi ei se voinut synnyttää häntä siellä? — Ja Leena kuvitteli suuren maailman hyvin suureksi. Puut ulottuivat siellä taivaaseen asti, kivet olivat vuoria, mättäät äyräitä, järvet rajattomia ja rannattomia, kuu ja aurinko täyttivät koko taivaan. Äiti oli tullut tänne, koska suuri maailma oli niin hirveän paha ja vaarallinen. Ehkä olivat käärmeet, sudet ja sisiliskot siellä suunnattoman suuria. Ehk'ei äiti uskaltanut jättää häntä sinne, olisivat syöneet. Ehkä oli suuri käärme äitiäkin purrut. — Tuolla taivaan reunan alla, mihin aurinko iltasin punasena laskeutuu, siellä kai se on, se pelottava, kummallinen seutu.

Pikku-Leena oli tunteellinen ja haaveileva. Hän kuvitteli elämää kaikkialle. Porstuan ovi, joka ilkeästi narahteli, oli vanha ja sairas, hänen tuli sitä sääli, tuskin hennoi koskea siihen, Aidan seiväspari oli pariskunta ja yksinäisellä piha-pihlajalla oli ikävä metsään, laistensa seuraan. Vanha kissa odotteli kuolemaa, sitä samaa, joka äidinkin vei. —

Minkähänlainen oli kuolema? Kuolema vie ihmiset taivaaseen. Mummu toivoi pääsevänsä taivaaseen, mutta pelkäsi kuolemaa. Kuolema oli häjy ja ruma, joka varmaankin teki pahaa ja piiskasi taivaaseen viedessään. Äidinkin oli kuolema vienyt, mutta mummo ei tiennyt, oliko äiti taivaassa. Äiti oli tehnyt paljon syntiä ja Melanderin Heta sanoi hänenkin, pikku-Leenan, olevan synnin hedelmän. Ehkä olikin kuolema vienyt äidin kadotukseen, jossa oli pahoja henkiä ja tulta.

Mutta jahka minä kuolen, kuvitteli Leena, niin minä rukoilen oikein kovasti Jumalaa, että se ottaisi äidin ylös taivaaseen. Mutta entä jos Jumala ei huoli minustakaan, kun minä en ole valkea, enkä kaunis, vaan niin hirveän musta ja ruma, enkä edes oikein kastettukaan? Entä jos Jumala panee minutkin kadotukseen?

Jos hän sen tekee, niin ensin minä rukoilen hyvin kauniisti: ota rakas Jumala äiti ja minut täältä pois taivaaseen! Ja jos hän ei tee sitä, niin sitten minä suutun, näytän nyrkkiä ja kiroan. —

Omista ajatuksistaan Leena väliin niin vimmastui, että riehui, kirkui ja kiroili ääneensä. Jos muori sattui näkemään lapsen sellaisessa mielentilassa, säikähti hän pahanpäiväiseksi ja piti sitä kadotuksen merkkinä.

Enimmäkseen olivat pikku-Leenan kuvitelmat surullisia. Jos hän joskus sattui haaveilemaan olevansa valkosiipinen enkeli taivaan korkeasta talosta tahi metsän sinipiika, ei se kauan häntä viehättänyt. Rintaan nousi kummallinen pallo, joka vaati itkua särkyäkseen. Silloin täytyi olla olevinaan pieni, yksinäinen lapsi, jonka metsänhaltija on ryöstänyt, tai joka on eksynyt suureen metsään, missä pitää viettää pimeä yö.

Eniten pelkäsi pikku-Leena riihtä, saunaa ja rajaa. Niskalan riihi oli kauhun paikka kaikille lapsille, sillä kerran, sata vuotta sitten, oli paholainen siellä tappanut isännän. Isäntä oli ollut suuri juoppo, tuskin päivääkään oli ollut selvänä. Hän oli juovuspäissään mennyt kuumaan riiheen makaamaan ja toisena päivänä hänet löydettiin karreksi palaneena. Piru oli hänet polttanut, sillä jos se olisi ollut oikea tuli, olisivat kai vaatteetkin olleet tuhkana. Nyt olivat vaatteet ehjät, ruumis vain oli palanut. Riihi oli Erkin mökiltä kyläkuntaan vievän polun varrella. Väliin oli pikku-Leena sivu kulkiessaan kuullut riihestä omituista sähinää, aivan kuin olisi siellä ollut kissoja. Ne olivat varmaankin piruja, päätteli Leena ja pelastaakseen hätiköiden kastettua sieluaan hän juoksi, minkä ennätti.

Aartolahdella ei vielä ollut käsitystä sääty-erosta. Talollinen ei varakkaisuudessaan ollut paljoakaan mökkiläistä edellä. Tiedot, tavat, työ ja ruoka oli kaikilla yhtäläistä. Suuret herrat asuivat suuressa maailmassa, eikä heidän vaikutuksensa tänne ulettunut. Ainoastaan eräs rappeutunut insinööri oli osunut paikkakunnalle. Hän edusti säätyluokkaa ja koetti kykynsä mukaan tehdä selkoa puoliherrain elämästä. Tulos oli, että nuoret, siveät naiset pelkäsivät herroja enemmän, kuin vihasia elukoita. Mutta rovasti, joka asui kirkonkylässä, oli ankara herra ja kaikilla oli suuri kunnioitus häntä kohtaan. Hän oli luja mies, vaatelias saamisissaan ja sanassa. Voi sitä, joka kinkereillä ei ollut selvillä sakramenteista ja uskonkappaleista!

Tyyni ja vapaa oli aartolahtelaisten omatunto pitkin vuotta. Ulkoapäin tulevat murheet, taudit ja muut sellaiset eivät päässeet sinne tunnon sisimpään sopukkaan. Mutta kinkerien edellä tuppasi mieli rikollisen levottomaksi. Täytyi itse kunkin tunnustaa, että sana oli tullut laiminlyödyksi. Ei ollut tullut pidetyksi Jumalaa aina silmien edessä. Vaimot varsinkin olivat kovin huolissaan sielujen tilasta kinkerien edellä. Kirjat piti aina olla saatavilla, että tuon tuostakin, töiden lomassa sai niihin vilkaista. Tulipa pistäydyttyä rakasta rovastiakin tervehtimässä.

Pappila sijaitsi kirkon vieressä, ihanan koivumetsän keskellä. Päärakennukseen poikkesi maantieltä leveä santainen tie, jota tuuheat rivissä seisovat koivut varjostivat. Maantielle asti näkyi pappilan mahtava, lasinen porstua, moniväriset kukkaset ja suuret jättiläisruusut portin pielissä. Tämä teki metsäkyläläisiin juhlallisen vaikutuksen. Oikein pelotti lähestyä. Tiekin oli niin armottoman suora ja sileä ja pappilasta voivat koko ajan nähdä tulijan. Jalka tuppasi ilkeästi töpsähtämään, vaikk'ei sen tiellä ollut suurta sannan jyvää. Nöyriä olivat kuitenkin pappilan väet. Ruustinna ei paheksunut antimia, otti vastaan ja kiitti, ryökynätkin tervehtivät, puhuivat mammansa kanssa ruotsia, eivätkä ollenkaan olleet ylpeitä. Rovasti itse oli kotonaankin ankaran näköinen, niinkuin herranpalvelijan sopii. Ei se paljoa naurahdellut, eikä puhunut. Mutta muisti sillä oli verraton. Lukusijoilla se muisti kesäisenkin luona käynnin ja piti sitä ihmiselle otollisena asiana. Jokainen jonka varat myönsivät, muistikin syyskesällä rakasta rovastia.

Leena ja Erkki kuuluivat niihin, jotka eivät käyneet rovastia tervehtimässä. Pikku-Leena oli jo kymmenvuotias, mutta ei osannut lukea, ei ollut käynyt kinkereillä, eikä kirkossa. Edelliseen oli syynä huono pää, jälkimäiseen kengättömyys.

Eikä pikku-Leena ollut vielä nähnyt rovastia.

Muori oli kuitenkin jo paljon puhunut kirkosta, jossa rovasti saamaa jumalansanaa ja siten oli hän lapsen sydämeen sytyttänyt halun, — halun saada nähdä kirkkoa, rovastia, jumalansanaa. Niistä oli pikku-Leenan sieluun syntynyt ihmeellisiä kuvia. —

Rovasti, kuvitteli hän, on valkonen, hattarapäinen, leimahteleva, romahteleva. Kirkko on kirkas ja salamoiva ja Jumalan sana kuin pitkäisen tuli. Muori kutsui ukkosen tulta pitkäisen tuleksi ja luki kirjasta, että Jumalan sana on, kuin pitkäisen tuli. Jumala ja kirkko olivat yhtä ja samaa. Vaari ja muori pelkäsivät rovastia ja Pikku-Leena pelkäsi ukkosta, — Jumalan voimaa. Kirkossa se tarttuu kinttuihin, jos vain sinne paljain jaloin uskaltaa.

Taivaassa oli sentään toista. Siellä ei tarvitse pelätä Jumalan ilmaa, vaikka se joskus iskisikin, sillä siellä ei, näet, tarvinnut pelätä kuolemaa.

Ihan salassa ajateltuna ei se taivaassa olo sentään ollut ollenkaan hauskaa. Ihme vain, että vaari ja muori sinne niin toivoivat. Eihän siellä ole kukkasia, ei pehmeätä nurmikkoa, ei lehmää, eikä kissaa. Ei siellä syödä, eikä juoda. Joulunakaan ei siellä saisi pannukakkua, ei veskunareemiä. Ei siellä ole linnun pesiä, ei juolukoita, ei mansikoita, eikä nauriita. Jumala varmaankin lukee joka päivä Luteeruksen postillaa ja toisten pitää kädet ristissä kuunnella. Ei saanut nauraa, eikä torkkua. Mitähän Jumala tekisi, jos joltakin pääsi nauru juuri silloin, kun hän sanoo: jeesus-ristus. Varmaankin heittäisi se sellaisen alas taivaasta, tahi ehkä tappaisi. Sitten pitää siellä kaiken päivää kävellä palmun oksa kädessä ja laulaa rumia, pitkiä virsiä. Voi, miten se oli ikävää!

Oli siellä sentään parempi olo, kuin kadotuksessa, jossa on tulinen pätsi, johon kaikki pahat ihmiset joutuvat. Eläimet eivät joudu kumpaisenkaan paikkaan. Vierun pässi on vihanen ja samoin on Kolisevan härkä, mutta vaikka ne puskisivat kuoliaaksi itse insinöörin, niin eivät ne sittekään joutuisi kadotukseen. Mutta niillä ei ollutkaan sielua. Pikku-Leenalla oli sielu, vaikk'ei rovasti ollutkaan sitä kastanut. Varmaankin rovasti ensin salamoi ja sitten kastaa ja sitten sielu tulee valkoseksi. Muori ja Heta olivat kastaneet pikku-Leenan, mutta mistähän ne olisivat saaneet jumalansanaa? Tai ehk'ei niillä muuta jumalansanaa ollutkaan, kuin katkismus ja virsikirja. Kastaisikohan rovasti paremmin, jos pyytäisi?

Jokelan vainion takana asui muuan vanha eukko, joka ei ollut lukenut itseään ripille. Häntä kutsuttiin ruunan kummiksi ja hän oli osaton Jeesuksen ruumiista ja verestä, eikä koskaan pääse taivaaseen. Se on pakana ristityssä maailmassa. Tämä pakana on musta ja kummallisia asioita hänestä kerrottiin. Sanottiin itse pahanhengen seurustelevan hänen kanssansa. Pikku-Leena ajatteli usein vanhusta ja tunsi häntä kohtaan jonkunlaista heimolaisuuden tunnetta, joka samalla viehätti ja hirvitti. Teki mieli käydä tervehtimässä, mutta ei tohtinut ja tiekin oli pitkä yli metsän ja Jokelan vainion.

Eräänä päivänä hän pyysi vaaria kanssansa ruunankummin mökille.

— Mitä siellä olisi tekemistä, vaari kysyi.

— Nähtäisiin piruja!

— Ei niitä siellä näe, hymähti vaari. — En ainakaan minä ole niitä nähnyt muualla, kuin omassa povessani.

— Jos et sinä olekaan nähnyt, ehätti muori sanomaan, niin ovathan muut nähneet. Akosen emäntä ja Aapelin Tilta ovat nähneet paholaisen istuvan pankolla. Akkunasta näkivät, kun ohi kulkivat.

— En ihmettele, sanoi vaari, vaikka itse pääp—le sellaiselle näkyisi, joka toisen akkunasta sisään kurkistelee. Akat ovat aina niin joutavia.

— Jaa, sinulla on aina sitä konin puhetta. Mitä pahaa akat ovat sinulle tehneet?

— No, eivät juuri hyvääkään.

— Vaari, kysyi pikku-Leena, joka oli tottunut pitämään vaarin puhetta suuremmassa arvossa, kuin muorin, tuleekohan minustakin akka, kun suureksi kasvan.

— Tulee, jos Jumala sen niin on sallinut.

Jumala, aina vain Jumala. Ensi kerran tunsi tyttönen halua nousta Jumalan sallimusta vastaan. Tarvitsiko hänen tulla joutavaksi akaksi, jos Jumala niin sallii, vaikk'ei hän itse tahtoisikaan. Hänen täytyisi tulla tuntemaan Jumala ja piru saadakseen tietää, mitä ne oikeastaan olivat. Hänen täytyisi päästä kirkkoon ja ruunankummin mökille. Tai ehkä näyttäisi vaari niitä povestaan.

— Ei, lapseni, paholaisen tapana ei ole näytellä itseään, vastasi vaari lapsen pyyntöön. — Se liikkuu hiljaa ja huomaamatta.

Vaari siis ei ollut nähnyt sitä, vaikka sanoi. Ehkä se piti kirppuja piruina tahi hyttysiä — — —. Ruunankummin mökille oli päästävä, mutta miten?

— Tappaako se ruunankummi ihmisiä, hän muorilta kysyi.

Muori oli niissä asioissa viisaampi, kuin vaari.

— Ei se ihmisiä tapa, miksi sitä kysyt?

— Eikö pahahenki houkuttele sitä tappamaan?

— Tuuletko sillä olevan niin suurta valtaa ristityn ihmisen yli.

— En, mutta onko paholaisella valta sellaisen ihmisen yli, jonka muori ja Heta ovat ristineet.

— Ei, vastasi muori, jos ristittäessä on käytetty oikeata jumalansanaa.

— Oliko Hetalla ja mummulla oikeata jumalansanaa minua ristiessään?

— Oli, hyvä lapsi.

— Mistä te sitä saitte?

— Oletkos siinä, katkasi muori, joka luuli lapsen piloillaan utelevan.

Pirulla siis ei ollut mitään valtaa ristityn yli, mutta ruunankummin jäi sillä oli valta, kun se ei ollut ripillä käynyt. Pikku-Leenan tuli ikävä yksinäistä vanhusta, jonka yli pirulla oli ainainen valta.

Suvi, tuo kylmän ja pimeän pohjolan lyhyt antimien aika, joka hetkeksi puhkeaa esiin jättiläisten jää- ja lumivuorien alta, antaa talven lapsille uutta eloa. Pitkäksi aikaa ei ravinnon ja kukkien aarre-aitta ole avattuna. Pian, pian pitää ottaa osansa, ennenkuin hymyilevä maa jälleen peittyy…

Harmaassa mullassa on tapahtunut ihmeitä. Tuhannet ja jälleen tuhannet olennot ovat saaneet alkunsa sen helmasta, ilo, rakkaus ja kauneus ovat täyttäneet maailman. Taivas on lämmin, sen ranta vaihtelee kuumia värejä. Yksitoikkoisen viiman sijasta soivat metsien laulut.

Unohtaa ihminenkin pitkän, pimeän talven. Haaveellinen kummitusluonto on muuttunut, kadonnut, käynyt todelliseksi, eikä kukaan muista tonttuja, eikä noitia eläneenkään. Riihi on jumalanviljan puimispaikka, eikä pahojen henkien pesä. Kesä on tappanut taika-uskon ja ihmisrinta riemuitsee.

Pikku-Leenalle toi yhdestoista kesä paljon uutta, mutta paljon se veikin. Hän sai nähdä rovastin ja ruunankummin.

Lapsi puhui niin usein haluavansa päästä kirkkoon, ettei muori enään voinut jättää vaaria rauhaan, ennenkuin se ostaisi kengät pikku-Leenalle.

— Mitä se kesällä kengillä tekee, kysyi vaari, kun se talvenkin on tallukoilla toimeen tullut?

— Mutta kun lapsi haluaa kirkkoon. Ethän toki aikone estää lapsen halua jumalansanan perään?

— Lapsi tahtoo kirkkoon ja kirkosta kotiin, mitäpä sen haluista!

— Älä, mies kulta, estä lasta pääsemästä sinne, mihin sinun tulisi häntä kehottaa.

— Menköön tääppäissä.

— Tääppäissä kirkkoon!

Lapsi joutuisi sinun kitsautesi takia naurun alaiseksi Herran huoneessa! Oletpa sinäkin mies!

— No, olkoon nyt sitten! Saanhan tuota tilata kengät, että pääsee, jos se sitten mitä jumalansanasta käsittää.

Niin sai Pikku-Leena kengät ja pääsi kirkkoon.

Jo anivarhain sunnuntai-aamuna oli Leena valveilla. Ruoka ei maittanut ja rauhattomuus tuppasi saamaan vallan. Leena oli aina ihaillut salamoita, mutta pelännyt ukkosta, — jolla oli tappava voima. Kirkossa ei ollut kukaan koskaan kuollut. Kengillä oli sellainen tenhovoima jumalansanaan. Ilkeiltä ne tuntuivat jalassa. Painoivat isoja varpaita ja likistivät kantapäitä, vaikka suuruuttaan louskuivat. Muori oli penennyt suutarin tekemään sellaiset kengät, että Leena voisi niitä käyttää vielä viidenkintoista vanhana.

— Syö nyt, että jaksat, käski muori vähää ennen lähtöä. — Ettei heti parin askeleen päästä tarvitse eväisiin kajota!

— Ei minun ole nälkä.

— Syö, vaikk'ei maistuisikaan, että jaksat!

Leena haukkasi pari kertaa, mutta syönnistä ei tullut mitään, pala takertui kurkkuun.

Porstuan ovi narahti niin surkeasti vaarin sitä teljetessä. Kissa jäi rappusille köyrysiinsä ja mökin akkunasta kuvastuivat sateenkaaren kaikki värit. Pihamaa jäi autioksi ja veräjän puut pistettiin pitkälle…

Metsän poikki tultiin isolle valtamaantielle.

Vaari otti Pikku-Leenan kädestä. Hän oli juhlallisen ja nuoren näköinen. Muori kulki hiljaa perässä kantaen eväsvakkaa ja kenkänyyttiä. Muori oli ikäänkuin kokoon kutistunut, sen pää oli kallellaan ja silmät haikeina, itkevinä.

Maantie oli valkeaa santaa, sileä ja leveä.

— Mitä nuo ovat, kysyi Pikku-Leena virstantolppia.

— Ne näyttävät tien pituutta, vastasi vaari.

— Kuinka pitkä tämä tie on?

— Se on niin pitkä, ettei sen pituutta tiedä muut, kuin Jumala.
Jokaisesta pitäjästä se vain jatkuu eteenpäin.

Leena tuli ensikerran ajatelleeksi pituutta. Tämä tie on niin pitkä, että se jatkuu aina, aina, aina. —

— Mutta mitähän siellä on, johon tämä tie loppuu?

— Siellä on maailman loppu, sanoi vaari.

— Minkälainen se on?

— Kukapa siellä lienee käynyt?

— Sen pitäjän ihmiset, jotka asuvat siinä reunalla.

— Olkaa höpisemätä, yhtyi muori. — Valmistakaa itseänne Herran sanaa vastaan ottamaan.

Matkaa oli kirkko-aukean laitaan penikulma. Tien varsilla kasvoi kuusia, jotka muodostelivat tasaisia havuseiniä tai avautuivat aukoiksi päästäen katseen tunkeutumaan syvälle tuoksuavaan siimekseen. Seutu oli vuorista. Korkeammilta mäiltä näkyi välkkyviä järviä, vihannoivia saaria ja niemiä. Niemien tuolla puolen jälleen vesiä ja niiden takana kaukaisia kukkuloita.

— Tuolla näkyy jo Herran huone.

Muori viittasi kädellään.

Leenan sydän hytkähti.

— Missä, missä se on?

— Tuolla! — Muori osotti vaaleanpunaista, ympyriäistä, tornikattoista rakennusta, joka kaukaa näkyi sinertävän metsän laidasta.

Leenaa alkoi itkettää ja jälleen muistui mieleen, miten oudosti porstuan ovi oli narahtanut. Hän olisi tahtonut olla kotona, aina kotona, siellä oli niin hauskaa, ei siellä ollut teitä, jotka johtavat maailman loppuun, eikä Herran sanaa, joka lyö kinttuihin. Siellä olivat vain Mirri, Mustikki, pihlaja ja nurmikko, jotka nyt olivat aivan yksin. Aurinko varmaankin paistoi sisään, kärpäset surisivat akkunassa, mutta — olikohan siellä nyt niin? Naksuttikohan kellokin seinällä, vaikkei ketään ollut kuulemassa — — —? Entä jos tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, niin olisikohan tätä maailmaa — — —? Lapsen valtasi sanomaton tyhjyyden ja olemattomuuden tunne. — Entä jos kaikki olikin unta? Leena katseli ympärilleen ja huomasi, että pimeys ja olemattomuus olivat hänen selkänsä takana — — —. Ja kun minä kuolen, ajatteli hän, niin onkohan sitten enään mitään? On, hän suunnitteli, kyllä sittenkin on, mutta minua ei enään ole ja minä en enään näe ja tuo pieni, ympyriäinen valo, joka on kasvojen edessä, pimenee ainiaaksi ja kaikkialla ympärilläni on, niinkuin selkäni takanakin — — —. Maantie on pitkä, niin pitkä, että se jatkuu maailman loppuun asti. Mitähän siellä on? Siellä on taivaan katto varmaankin hyvin matalalla. Tässä se on korkea. Kah! Tässähän onkin taivaan katto korkein ja tässä on kirkko — — —

Muori keskeytti hänen haaveilunsa, oltiin tultu kirkonkylän laitaan.
Siinä syötiin evästä ja pantiin kengät jalkaan. Kirkkoa ei näkynyt.

— Missä kirkko on, Leena kysyi.

— Se on tuon metsän takana, sanoi muori. Mutta kun tullaan kirkolle, niin älä vilu ympärillesi. Katsele kirkossa koko ajan pappiin ja Herraan Jeesukseen, joka on alttaritaulussa. Kuuntele tarkoin, mitä pappi sanoo ja kätke tyysti sydämeesi. Jumala tietää, mitä sinä ensikerran kirkossa ollessasi olet ajatellut. Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin.

— Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin, hoo, hoo, toisti vaari. Pikku-Leenaa ihmetytti vaarin huokaus, sillä vaarin ei ollut tapana huokailla.

Ihmisiä kulki suurissa joukoissa pitkin tietä ja pian sekaantuivat hekin joukkoon. Kirkkomäki oli mustanaan kansaa. Vaari erkani heistä ja meni miesten kanssa juttelemaan.

Oltiin päästy kirkkopihaan. Etäältä oli kirkko Leenasta näyttänyt suurelta ja mahtavalta, mutta oli pienentynyt, jota lähemmäksi oli tultu.

Nyt näin vierestä katsoen se olikin vain hiukan tavallista isompi puurakennus, jonka päällä oli toinen, vähän pienempi, jota muori kutsui tapuliksi. Tuoko se siis oli Herran huone. Leena oli pettynyt ja tunsi katkeruutta koko kirkkoa kohtaan. Pilvet, joissa ukkonen käy, olivat toki toista.

Portailla otti muori tyttöä kädestä kiini ja varotti olemaan hiljaa. Sitten hän aukasi oven ja Leena seisoi harmaassa, kolkossa huoneessa, jossa ei ollut muuta, kuin penkkejä. Muori lähti varpaillaan kulkemaan pitkin käytävää. Hänen kenkänsä narisivat niin, että kirkko kaikui. Leenan kengät kolisivat. Se oli jotakin! Tuntui hauskalta, kun suuri huone vastasi jokaiseen askeleeseen ja unehuttaen kaiken muun, tömähytteli Leena täysin voimin lattiaa uusilla kengillään. Muori ravisti häntä ja katsoi vihasesti silmiin. — Jyrinä ehkä olikin sitä pahan ilman alkua! Leena käveli hiljaa. Kirkosta ei kuulunut muuta, kuin yskimistä ja hiljaista suhinaa.

He istuivat penkkiin keskelle? kirkkoa. Muori painoi päänsä ja kuiskasi Leenan tekemään samoin. Kumarassa ollessaan muori hiljaa kysyi:

— Näitkö Jeesuksen kuvaa alttarilla?

— En, vastasi Leena yhtä hiljaa. — Missä se on?

Varovasti nosti muori päätään ja vilkasi ympärilleen. Leena luuli voivansa tehdä samoin, mutta muori esti sen:

— Ei saa vilkua Herran temppelissä. Katso tuonne, siellä on Herramme
Jeesus Kristus.

Nyt Leena huomasi alttaritaulun, mutta ei tiennyt, mitä olisi ajatellut moisesta Jeesuksesta. Laiha, ruma, pitkäjalkainen mies, jonka kaula oli likanen ja kädet harallaan. Ei sillä ollut edes vaatteita, raiti vain yli olan. Ehkä se ei tahtonut ottaa muita vaatteita taivaaseen, kuin tuon raidin, jonka voi viskasta alas taivaan luukusta. —

Silloin alkoi kuulua hiljaista, valittavaa säveltä.

Kirkko, jonka satumainen mahtavuus jo oli ollut kokonaan kadota Leenan mielikuvituksesta, sai takaisin entisen loistonsa. Seinät laajenivat, katto kävi korkeaksi, ilman täytti suloinen lämpö.

Urkujen sävel kasvoi, koveni ja täytti vihdoin koko huoneen. Ihmiset nousivat seisomaan ja alkoivat veisata. Leenan valtasi suuri, ennen tuntematon juhlatunne. Tuntui, kuin olisi rinnasta irtaantunut lintujen laulu ja kärpästen surina ja sijalle tullut yksi ainoa autuas sävel, joka uhkasi repiä, musertaa, mutta joka kuitenkin kokosi ja ehjensi. Hänen teki mielensä vaipua polvilleen, itkeä ja rukoilla. —

Jeesus oli sävelten kaikuessa muuttunut, puhdistunut. Sen kädet olivat ojennetut ihmisille, raiti hulmusi tuulessa. — — Alttari muuttui siniseksi Leenan silmissä, Jeesus liiteleväksi, kauniiksi. Se hymyili hänelle — — —

Soitto vaikeni. Samassa alkoi kuulua venyvä, tärisevä miehen ääni. Muori nykäsi Leenaa hihasta ja osotti sormellaan seinässä olevaa, pytyn muotoista hyllyä ja kuiskasi:

— Katso tuolla on rovasti. Kuuntele tarkoin, mitä se sanoo.

Pytyssä seisoi roikkuvaposkinen, pulleasilmäinen mies. Venyvä ääni oli hänen. Sieltä tuli aivan samoja sanoja, kuin mitä muori ja vaari joka pyhä kotona lukivat. Pappi puhui kauan ja Leenaa alkoi nukuttaa. Koko saarnasta hän ei muuta saanut mieleensä, kuin muorin nipistelyt. — —

Jumala- ja taivas-käsite sai Leenan ensimäisen kirkkomatkan jälkeen aivan toisen muodon. Korkea, lavea, huikaisevan kirkas taivas muuttui suureksi, saviseinäiseksi huoneeksi, jossa oli paljon kuluneita, maalaamattomia penkkejä. Jyrisevästä, kiukkuisesta ja ankarasta Jumalasta oli tullut vanha, lihava, pulleasilmäinen mies. Jumalansana oli tavallista nukuttavaa lukua.

Ensimäkien kirkkomatka teki tuntuvan vaurion tytön kirkkaaseen ja ehjään haave- ja tunne-elämään. Porstuan ovi ja pihapihlaja eivät enään saaneet elämää ja kissastakin oli tullut tavallinen, naukuva eläin.

Ei ollut Leena silloin enään aivan kokonaan mielikuvitusten vanki, kun hän kauniina heinäkuun päivänä ohjasi kulkunsa niin, että saapui ruunankummin mökille.

Mökki oli ison, tervaskantosen ahon laidassa, eikä sen ympärillä ollut mitään koristeita. Suuri humalisto seinällä ja ympyriäinen perunamaa olivat ainoat, jotka muistuttivat ihmisasuntoa.

Leena oli jo kokonaan unohtanut tarun, joka seurasi ruunankummia, mutta nyt, ollessaan aivan yksin oudolla, pahamaineisella paikalla se hirveänä todellisuutena tuli hänen mieleensä. Hän, pieni, kymmenvuotias tyttö seisoi turvatonna rappeutuneen hökkelin luona ja ainoastaan musta, jykevätekoinen ovi erotti häntä pahasta hengestä, jolla oli sarvet. — — —

Hän alkoi katsella ympärilleen, — — ei apua missään. Aho oli armottoman näköinen ja metsä odotti. — — —

Hiljaa hän aikoi hiipiä pois, mutta mökin jykevä ovi aukeni samassa ja pieni, ruskeasilmäinen eukko kysyi iloisesti, miksi ei pikku tyttö tullut sisälle.

Leena ihastui nähdessään täällä ihmisen ja sanoi pelkäävänsä ruunankummin pirua.

— Ei se syö, sanoi nainen synkästi naurahtaen. — Se on kytketty!
Tule sisälle!

— Entä ruunankummi, epäröi Leena.

— Sekin on pihdissä, tule nyt!

Nainen vei Leenan pieneen kauniiseen tupaan, missä akkunalla kasvoi tulipunanen kukonharja ja palssami. Iso, keltanen kissa istui pankolla. Leenan nähtyään se hyökkäsi kiukaalle.

— Se oli nyt se paholainen, nauroi eukko, ja minä olen ruunankummi.

— Ettehän te ole, kuin oikea ihminen ja eihän tuo ollut, kuin keltanen kissa, ihmetteli Leena.

— Niin onkin, mutta kenenkä tyttö sinä olet?

— Minä olen Leenan ja Erkin tyttö ja äitini on kuollut.

— Vai niin, vai sinä se olet. Äitisikin kävi usein täällä. Et ole ollenkaan äitisi näköinen. Se oli kaunis — — Vaan mitäpä siitä, kyllä kiusaus rumankin löytää.

Leena ei tiennyt, mitä sanoa ja vaiti-olokin tuntui pahalta. Olisi tahtonut sanoa jotakin, kun kerran oli kylään tullut. Asiata hapuroiden tuli hänen mieleensä jälleen paholainen, jonka piti asua täällä.

— Muori sanoi, että täällä on piru, mutta vaari ei usko.

— Miehet eivät juuri uskokaan akkain loruja, vastasi nainen ja muuttui jälleen synkäksi. — Tulitko sinä näkemään ruunankummin pirua?

— Tulin, vastasi Leena rehellisesti.

— Se katosi, hyvä lapsi, sinun tänne tullessasi. Näes, sinulle oli sanottu, että täällä asuu pahahenki ja sinä uskoit sen, siksipä asuikin se täällä sinun kohdaltasi. Nyt, kun itse olet täällä, etkä ole mitään sellaista nähnyt, vieläkö uskot sitä?

— En minä sitä ole oikein uskonutkaan, kun vaari — — —

— Niin. Sinun muorillasi taasen on elävä pahahenki, tietämättömyyden synkeä saatana ja hän asettaa sen asumaan tänne, lähimmäisensä yksinäiseen majaan. Vaikka ei hän ole ainoa, joka niin uskoo. —

Puhe tuntui Leenasta oudolta. Se oli aivan toisenlaista, kuin muorin, vaarin ja niiden vierasten, joita joskus kävi Erkin mökillä ja vanhus itsekin oli toisenlainen, kuin muut eukot. Leenaa milt'ei kadutti, että oli puhunutkaan pirusta. Ja aivankuin valon säde kulki hänen päänsä lävitse ajatus, ettei Jumalaa, eikä pahoja henkiä ehkä olekaan. Vaari ei usko, ruunankummi ei usko, muori vain ja akat — — —

— Onko Jumalaa ja — ja — pirua, hän epäröiden kysyi.

Vanhus tarttui molemmin käsin kiini Leenan poskiin, nosti pään ylös ja katsoi silmiin.

— Joko sinua epäilyttää, lapsi? Älä huoli uskoa mitään, jota epäilet?

— Mutta jos epäily on samaa, kuin epä-usko?

— Samaa kai se lienee.

— Muori sanoo siitä joutuvan kadotukseen.

— Hän uskoo niin. Näes, mikä sinun nimesi olikaan?

— Pikku-Leena.

— Näes, pikku-Leena, on olemassa ihmisiä, jotka eivät lainkaan epäile, kun on kysymys helvetistä, perkeleestä ja piinasta. He uskovat mielellään pahaa ja heidän ajatuksensa rypee ilkeydessä. Lähimmäisistään uskovat he vain pahaa ja etsivät pahoja henkiä lähimmäistensä povesta, kuvittelevat paholaisen asuvan lähimmäisensä majassa ja — niinkuin he uskovat, niin heille tapahtuu. Siitä, että sellaisia ihmisiä on niin paljon, johtuu, että maailmassa on niin paljon piruja ja näiden pirujen asunto on helvetti. Itseään varjelevat sellaiset ihmiset kirkossa käynnillä ja herranehtoollisella.

— Minä olen, sanoi Leena, kerran käynyt kirkossa, mutta ei siellä ollut Jumalaa. Onkohan sitä ollenkaan?

— Sinulla sitä ei vielä ole, kultaseni, koska kyselet sen olemassa oloa. Jos todellakin Jumalaa tarvitset, niin kyllä hän itsensä sinulle ilmottaa. Jos et tarvitse, on turhaa vaivaa tiedustella, onko häntä, vai ei. Ihmiset ovat yleensä varmoja, että Jumala on. He ovat asettaneet hänet tuonne ylös taivaaseen ja lähettävät rukouksen nimellä määritelmiä, miten Jumalan on meneteltävä heidän ja heidän lähimmäistensä kanssa. Ei, hyvä lapsi, ei Jumalaa kirkossa tavata, enempää kuin pahaa henkeäkään täällä. Raamattu sanoo, että Jumala on henki ja asuu kaikkialla ja häntä pitää hengessä lähestyä.

— Oletteko te nähneet Jumalaa?

— En. —

Vanhus vaipui mietteisiin. Ei, ei hän ollut nähnyt Jumalaa — vai oliko kesä-illoin, kun aurinko oli mailleen mennyt, kun metsän asukkaat olivat käyneet levolle, kun kaikki oli tyyntä ja rauhaisaa, — oliko hän silloin ehkä nähnytkin Jumalan? Tai kun syksyn raivoisat tuulet vonkuivat nurkissa ja hän oli yksin, niin yksin ja hyljättynä kohtalon kanssa, joka hänet oli tänne saattanut, — joka oli antanut hänen juoda pettymysten ja katkeruuksien kalliin pohjia myöten ja sitten erottanut ihmisistä, — oliko hän silloin nähnyt Jumalan? Ei! Ei ollut hän nähnyt muuta, kuin oman itsensä yksinäisenä, hyljättynä. Ja nyt hän kuitenkin oli neuvonut lapselle, miten Jumalaa lähestytään. Hän oli niinkuin muutkin, jotka tarkalleen tuntevat Jumalan ajatukset ja luonteen. Sellainen hän ei saisi olla.

— Leena, en minä sentään tiedäkään, onko Jumala henki ja miten häntä lähestytään. Minusta tuntuu, kuin olisi koko elämä unta. Eilinen päivä on kadonnut ja jos jotakin erinomaista eilen tapahtui, niin se vain hämäränä varjona meitä seuraa, kaikki muu on kadonnut. Tämä päivä on huomenna, kuten eilinenkin oli tänään ja huomenna, — onko sellaista olemassakaan? Nyt juuri, tällä hetkellä, ei rahtuakaan edellepäin! Seuraavaa silmänräpäystäkään ei ole olemassa. Kuka minä olen, minkälainen on muotoni, tai ääneni? Olenko hyvä vai paha? Sano minulle, lapsi, kuka minä olen?

— Te olette ruunankummi, vastasi Leena pelokkaana.

Vanhus säpsähti. Hän oli kertonut lapselle salaisimpia ajatuksiaan ja lapsi oli hänelle vastannut, niinkuin ihmiset vastaavat.

— Ihmiset kutsuvat minua ruunankummiksi siitä syystä, etten ole käynyt herranehtoollisella. Pastori sen nimen minulle antoi. Muuten on nimeni Anni. Näes, ruunankummi on haukkumanimi. Kutsu minua Anni-tädiksi.

— Anni-täti, toisti Leena.

— Ja nyt on parasta, että pikku-Leena lähtee kotiinsa, minä tulen sinua vähäksi matkaa saattamaan ja noukin avuksesi marjoja. Tuokkosesi on vielä vajaa. Tulethan pian jälleen käymään? Tuletko?

— Tulen. Minä tulen pian.

— Älä tule niin pian, että muorisi alkaa aavistaa sinun täällä kulkevan. Älä puhu mitään täällä käynnistäsi, äläkä ole tuntevinasi minua, jos jossakin satut tapaamaan. Tämä on valetta ja teeskentelyä, mutta ilman valetta ja teeskentelyä ei kukaan ihminen voi petoksen ja viekkauden maailmassa toimeen tulla.

— Muori on sanonut, että vale on suuri synti.

— Onko muorisi myöskin selittänyt, mitä vale on?

— Ei.

— Hän ei, näes, sitä itsekään tiedä. Enkä minäkään tiedä, mikä on totta ja mikä valetta. Mutta jos sinä nyt sanoisit muorillesi käyneesi täällä ja vakuuttaisit, ettei täällä ole mitään näkyväistä pahaa henkeä, niin ei muorisi uskoisi ja kuitenkin puhuisit totta. Jos taasen sanot että kurkistit akkunasta ja näit suuren sarvipään istuvan pankolla, niin hän ei lainkaan epäilisi sinua. Nyt ei sinun ole hyvä tehdä kumpastakaan. Teeskentele vain tuntemattomuutta, jos on tarvis, muuten älä puhu mitään.

Ahon laidasta Anni-täti erosi ja Leenan valtasi katkera yksinäisyyden ja ikävän tunne. Paljon hän ei ollut käsittänyt Anni-tädin puheesta, mutta se oli niin viihdyttävää ja hän olisi kuunnellut sitä aina. Paljon hän ei käsittänyt koko maailmastakaan, kaikki oli muuttunut niin sekavaksi. Viime kesänä hän vielä uskoi, että Jumala asuu taivaassa ja ajaa ukkosella, niin että ukkosen kaviot tulta iskevät. Nyt sanoo Anni-täti, ettei Jumalaa olekaan. Mutta kuka sitten taivaassa ajaa? Ja kuka sytyttää taivaan kynttilät talvella ja kuka siellä kynttilöitä tarvitsee, jos ei Jumala.

Leena katsoi taivaalle. Siellä leijaili suuria, valkosia pilviä. Ja taivas oli tällä kohdalla korkein! Kirkollakin se oli ollut korkein, mitähän se merkitsee? Hän alkoi hyppiä kiveltä kivelle, aurinko paistoi kuumasti ja hyttyset tunkeilivat imemään raitista verta.

Metsä pieneni viidakoksi ja sen reunasta näkyi jo vaarin ja muorin mökki. Pihlaja pihalla oli näivettyneen näköinen ja ruoho auringon polttamaa. Anni-tädin mökin luona oli paljon villiä kukkia, joihin ei edes sormellakaan saanut koskea! Vaarin mökki oli ruma ja eloton. Vaari itse lojui pihalla. Hän oli tullut niittämästä ja nukkui ruokatuntia. Leena vei marjansa hiljaa vaarin nenän alle.

— Kah tyttöä, kuinka suloisesti se osaa herättää, sanoi vaari. Hän kaatoi marjat tuokkosesta kouraansa ja hotkasi ne kahdella otteella.

— Vaari, metsässä on niin paljon kauniita kellokukkia ja vuohensilmiä. Siellä on niin paljon kauniita kukkia, siellä — siellä — —

— Missä?

— Siellä metsässä.

— Kyllähän metsässä kukkia on.

— Vaari!

— No?

— En minä ollut Anni-tädin mökillä.

— Kenen?

— Anni-tädin, joka asuu siellä metsän reunassa.

— Vai niin. No missä sinä olit?

— Siellä vain metsässä. Miksi ei meidän pihassa kasva sellaisia suuria sinikelloja, kuin siellä?

— Ei ne viihdy, kukat, ihmisasunnon luona enempää, kuin ruoho metsäsian pesän lähellä. Heti, kun ihminen muuttaa vaikka kuinkakin kukkaiselle paikalle, häviävät kukat heti. Niitä täytyisi erityisesti kasvattaa. Näkyvät ne tuolla kirkolla sellaistakin joutessaan tekevän.

— Mutta Anni-tädin mökillä kasvoi suuria — — —

— Herra Jeesus! — Muori oli pihan poikki kulkiessaan kuullut Leenan viimeiset sanat. — Jumala varjelkoon, onko tuo lapsi käynyt sen pahuuksen mökillä! Oletko sinä käynyt siellä, häh?

— En.

— Oletpahan! Se riivattu käskee viattomien lapsien kutsua itseään Anni-tädiksi. Äitisikin se sai sellaiseen vimmaan, ettei se lopulta uskonut Jumalaa, eikä pirua! Niin, siihenkin ihmiseen se konin kummi istutti kadotuksen siemenen, joka iti, teki hedelmän ja vei sen hukkaan ijankaikkisesti. Voi, voi, — muori purskahti itkuun, — kun pitikin minun osakseni tällainen sattua! Olisin niin mielelläni tahtonut sinun nimesi elämän kirjaan. Nyt voi vanhurskas Jumala vaatia sinun sielusi minun kämmenestäni ja se on ruunankummin syy. Nyt annan minä sinulle, tyttö, niin selkään, että ikäsi sen muistat!

Muori oli juuri lähdössä vitsaa taittamaan, kun vaari Leenalta kysyi:

— Näitkö sinä siellä pirua?

— Näin, vastasi Leena ajattelematta, mitä sanoi.

Muori kutistui kokoon.

— Näitkö —

— Näin, toisti Leena hiukan rohkeammasti.

— Ihanko totta, kysyi vaari jälleen. — Vaarin suupielessä oli jotakin, joka muulloin olisi naurattanut pikku-Leenaa.

— Ihan totta!

— Jumalan kiitos, huudahti muori, pikku-Leenan sielu ei vielä ole saanut vammaa, koska sanoo nähneensä. Äiti-vainajasi intti kiven kovaan, ettei siellä mitään sellaista ollut ja kehui ruunankummia kiltiksi ihmiseksi. Onko se kiltti?

— Ei, vastasi Leena katsoen muoria silmiin, ei se ole kiltti, se on hirveän paha ja minä näin siellä kaksi pirua.

— Kuuletko, Erkki, se näki siellä kaksi — — —!

— Tyttö löpisee, sanoi Erkki välinpitämättömästi ja heittäytyi jälleen maata nurmelle.

— Herra varjele tuota, kun ei usko, hätäili muori. Annapa olla, Leena, minä haen sinulle suuren rieskavoileivän, että kerrot, mitä sinä olet nähnyt.

Muori lähti hakemaan voileipää ja lapsi nautti täysin sydämin valeensa hedelmiä.

— No, kerropas nyt, muori palattuaan pyysi ja tarjosi voileipiä.

Leena kertoi:

— Minä kurkistin sisään akkunasta ja näin pankolla hirveän suuren, keltaisen pahan hengen, joka oli suurempi, kuin kirkko. Se loikkasi ylös kiukaalle kun minä kolkutin ruutuun.

— Hyvä isä, miten sinä uskalsit?

— En minä pelännyt yhtään.

— Siunasitko itsesi ensin?

— Siunasin.

— Se oli oikein! Pahalla ei ole mitään valtaa siunatun ihmisen yli.
Entä se toinen?

— Se istui pöydällä ja sekin oli kauhean iso.

— Miten semmoiset otukset kummin mökkiin mahtuvat, mörähti vaari, oletko löpisemättä siinä!

— Etteikö pahalla hengellä kaikki olisi mahdollista, puolusti muori. — Voi hyvänen aika sentään, miten kauhea se nainen on. Älä, lapsi kulta, enään toiste mene sinne.

Pikku-Leena tunsi jo olevansa mestari.

— Kyllä minä vielä menen sinne, mutta ensin minä siunaan oikein kovasti.

— Minä en viitsi kuunnella teidän juttujanne, sanoi vaari ja lähti niittämään.

Leenan ja Erkin pieni heinämaa oli lähellä kotia. Kuukausi sitten oli niitty ollut täynnä kukkeutta, tuoksua ja kauneutta, nyt se vain odotti, että siemen rauhassa saisi tuleentua ja että se itse, kantaja, pääsisi lepoon. Se oli heinien ja kukkien tarkotus. Eivätkä ne tiedä, että kuolema lähestyy viikate olalla ja kesken katkaisee elämän. — Miljoonia kaatui. Kuolema levitti sieramensa ja nautti heinien ja kukkien tuoksua. Kaadetun heinän haju on ihanaa, hän sanoi. Hän ei tiedä, sitä kuoleman hajuksi, sillä hän itse on kuolema, joka rakastaa kuolemaa ja jonka elämä riippuu kuolemasta. — Siinä lepää rinnatusten ruumiita ja viikatemies kääntelee niitä, etteivät maatuisi. Ja ruumiit kuivuvat. Pieni lemmenkukka käpristyy kokoon ja kuivuu tuntemattomaksi, sinikello kalpeni ja kutistui, niitty käy suureksi, autioksi ja tyhjäksi. Mutta niittäjä riemuitsee. Hänellä on siinä paljon muonaa.

Erkki teki heinää iltaan asti. Mökin pihamaalle jäivät muori, seitsemänkymmeninen ja pikku-Leena, joka vielä ei ole yhtätoista täyttänyt. Tyttönen tekee ensi askeliaan elämän kierolla tiellä, vanhus katselee ja ohjaa.

— Siunaa vainkin itsesi ja älä mene sen huoneeseen, neuvoi muori. — Kerro sitten minulle, mitä näet. Ja jos satut joskus näkemään siellä jonkun suuren herran tai ihanan ryökynän, niin älä rupee niiden kanssa mihinkään pakeisiin. Se on näes paha henki, joka kykenee muuttamaan muotoaan millaiseksi milloinkin haluaa.

— Muori, kysyi lapsi, minkähän tähden paha henki asuu Anni-tä-tä-, ruunankummin mökissä?

— Kun se ihminen ei usko Jumalaan, eikä nauti herranehtoollista.

— Eikö se usko Jumalaan?

— Ei.

— Miks'ei?

— Paha henki on sen houkutellut.

— Uskooko se sitten pahaan henkeen?

— Uskoo.

Aurinko painui länttä kohden. Viilenevä ilta toi niityiltä tuoksua. Vanhus ja lapsi erkanivat toisistaan saadakseen kumpikin rauhassa miettiä asiaansa.

— Minä laittelen lehmälle juomaa, laita sinä, lapseni, illaksi vaarille ruoka pöytään.

Muorin sydän oli täynnä pelkoa ja riemunsekaista hartautta siitä, mitä lapsi oli nähnyt. Lapsi taasen tunsi vain suurta kummastelua. Pikku-Leena oli nähnyt elämää neljältä taholta. Omansa oli niistä ollut kaunein, mutta sen oli hän kadottanut, se hukkui hänen ensimäisellä kirkkomatkallaan, toiset olivat muorin, vaarin ja Anni-tädin.

* * * * *

Lehmä oli saanut iltasensa ja makasi märehtien karjapihassa. Muori laitteli kylpyä, vaari ja pikku-Leena istuivat pirtissä.

Tietä pitkin kirkonkylältä käsin oli mökkiin tullut vanha kulku-ukko, joka sanoi olevansa kaukaa kotoisin ja kertoi paljon suuren maailman ihmeistä. Leena kuunteli yhtenä ainoana korvana. Aartolahdella lapset harvoin pääsivät vertaistensa joukkoon kylille, sillä kylänkulkijaa pidettiin huonona ihmisen alkuna. Siksipä ne mielellään tottuivat olemaan vanhusten joukossa ja harvinainen hetki oli, kun vieras sattui, jota ei pelätä tarvinnut.

— Se on komea kaupunki se Pietari, kertoi ukko — Se loistaa kullalle, niin että silmiä huikasee ja keisarin ajaessa sihisevät välkkyvät miekat. Kahdeksankertaisia taloja on tuhansittain ja sotaväkeä kuhisee ihan. Siellä on asukkaita yhtäpaljon kuin koko Suomen valtakunnassa ja kirkkojakin on siellä sadottain ja jumalanpalvelusta ne pitävät jokaisessa kadunkulmassa.

Muori oli kiirehtinyt saunan laittoa päästäkseen hänkin kuuntelemaan ja osui parahiksi sisään kuullakseen ukon viimeiset sanat.

— Vai on ne niin Jumalaa rakastavia ihmisiä, ne ryssät, hän ihmetteli.

— Hartaitahan ryssät ovat, todisti vaarikin. Kerran markkinoilla näin minä niitä lauman koolla. Vähän väliä ne heittivät itsensä kontusilleen maahan ja kun minä kysyin yhdeltä mieheltä, että mitä ne sillä tarkottavat, sain kuulla, että ne rukoilevat. Vaikka kyllä ne siltä pettää osaavat. Minuakin ne samat ryssät petkuttivat ihan jumalattomasti.

— Oikeinko ne rukoilevat tätä oikeata Jumalaa, kysyi muori.

— Ihan tätä samaa.

— Entä uskovatkohan ne Jeesusta?

— Sitähän ne vasta uskovatkin, vakuutti ukko. Nehän joka kerta, kun Jeesuksen nimi mainitaan, heittävät itsensä mahalleen maahan. Ja niin sanovat itse keisarinkin tekevän.

— Ohhoh sentään, huokasi muori vedet silmissä ja haikeana, vai on meidän rakas ruhtinaammekin niin nöyrähenkinen.

— Nöyrä se on, puhui ukko innostuneena. Vaikka se onkin niin suuri herra, kumartelee se Jumalan edessä, niinkuin muutkin ihmiset. Toista se on, kuin meillä. Täällä ei kunnon renkikään kehtaa Jumalaa palvella.

— Mitä vielä, säesti muori, korttia pelaavat ja juovat, siihen ne kyllä ovet mestareita, mutta käskisipä lukemaan. Vai on se keisari niin jumalinen.

— On se.

— Minä olen kuullut, huomautti vaari väliin, että sen on hiukan kuin pakko olla jumalinen. Ne, näes, kuulema palvelevat kuvia.

— Mistä sinä sen tiedät, kysyi muori.

— Ennen nuorempana, kun kyyditsin muuatta Venäjän herraa, hän kertoi minulle, että keisarin ja keisarinnan pitää olla jumalisia ja että ryssät kantavat Jumalaa kultanauhassa povellaan.

— Se on valehdellut, se herra, selitti vieras varmana. Tuskin se on ryssiä nähnytkään, kun sellaista puhui. Kuka voi keisarille pakkoa panna joka on kaiken yli. Siitäkin jo pitäisi nähdä, että se on valehdellut. Tai ehkä se on ollut niitä hirveitä ihmisiä, jotka keisarin henkeä väijyvät.

— Onko niitä sellaisiakin, kysyi muori kauhistuen.

— Niitähän nyt vasta onkin. Keisariparka tuskin tohtii nukkua. Sen sängyn ääressä täytyy aina jonkun valvoa ja pitää vahtia paljastettu miekka kädessä. Ei sitä keisarillakaan niin hyvät päivät ole, kuin luulisi.

— Mitähän se pelkää, ihmetteli vaari. Jos minulla on hyvä omatunto, en, totta vieköön, pelkää vihamiehiäni. Ja siksi toiseksi, ei puhtaalla tunnolla vihamiehiä olekaan. Jos ei Herra kaupunkia varjele, turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä vartioitsevat.

— Jos minä tahtoisin olla paha, niin tiedättekö, mitä noista sanoista saisitte, kysyi ukko.

— Mitähän minä niistä olisin ansainnut?

— Te menettäisitte henkenne.

— Sepä on vale. Kuka minulta hengen ottaisi?

— Keisari.

— Oho, siihenpä sillä ei ole oikeutta.

— Keisari on oikeuden pää.

— Minä annan palttua sellaiselle oikeudelle, jonka päänä on ihminen, josta ei saisi totuutta sanoa.

Vaari oli kiivastunut.

— Herra Jumala, Erkki, alkoi muori hätäillä, ole nyt jo puhumatta. Voi, hyvä vieras, älkää välittäkö, mitä tuo meidän mies puhuu, se ei ole oikein viisas.

Muorin kasvoille kuvastui suuri tuska.

— Enkö minä ole viisas, häh, karjasi vaari lyöden jalkaansa permantoon.

— Olethan sinä, olethan sinä, mutta voi hyvä taivaan isä, jos vieras nyt kantelee, niin me ollaan onnettomia.

— Lähde paikalla, rähjys, raivosi vaari vieraalle, ja vie terveisiä keisarillesi, että Leenan Erkki sanoo, ettei keisarikaan ole muu, kuin ihminen, vaikka tuhannen tuhatta miestä vahtia pitäisi. Sen minä olen sanonut ja sanani takana seison.

— En minä mikään kielien kantaja ole, vaikka olenkin kulkuri, sanoi ukko sävyisästi. Ja jos ei minua talossa suvaita, niin pääsenhän siitä käskemättäkin.

Vaari lauhtui.

Tässä on tupakkaa ja sovitaan pois, hän sanoi. Ei minun ole tapanani ihmisiä huoneestani ulos ajaa, olkoon se herrojen virkana. Suutuin vain, kun kuulin keisarilla sellaisen vallan olevan.

— Kyllä sillä vaan sellainen valta onkin.

— Kuka hitto sille sen on antanut.

— Se on itse sen ottanut, se on itsevaltias. — — —

Kun vieras oli saanut ruokaa ja kylpenyt, lähti hän isompiin asuntoihin yö-sijaa etsimään.

Hänen lähdettyään heittäytyi vaari sänkyyn. Mielenliikutus, joka ilmestyessään sai tavallisesti kätkeytyä omaan olinpaikkaansa, oli hetkeksi särkenyt sulkunsa ja rajuna voimana purkautunut esille. Nyt se oli jo hillitty, mutta vaari tunsi ahdistusta rinnassaan ja hengitti kiivaasti. Olisikohan todellakin olemassa valtaa ja voimaa, joka uskaltaisi — — —!

Muori oli rauhaton. Hän pelkäsi kulku-ukon sittekin Pietariin tultuaan kantelevan keisarille ja niin ne murhaavat Erkin. Hänestä tuntui, kuin kuolema jo olisi lähellä, hän oli hiljanen ja juhlallinen.

Menneet ajatkin muistuivat mieleen, ajatuksiin johtuivat Erkin kanssa vietetyt vuodet. Elämänsä aamupäivinä hän oli Erkin tavannut ja liittynyt yhteen hänen kanssansa. Oli sitten ollut keskipäivän aika, täynnä aurinkoa, eloa ja onnea. Nyt oli ilta. Elämän aurinko oli laskussaan, pitkä yö oli edessä. Sen tuloa muori tosin ei pelännyt, — mitkäpä pahat unet häntä olisivat häirinneet, — mutta lapsi, hänen hoidossaan kasvanut lapsi, miten sen kävisi, jos sen holhoojat kuolisivat? Omantuntonsa mukaan hän oli kasvattanut lasta, oli tutkinut itseäänkin, ettei mikään heikon ihmissydämen rakkaus voisi hemmottelullaan syöstä lasta vanhurskaan tuomarin ikuisen tulen uhriksi. Miten nyt kävisi?

Vaan ehkäpä sama kaikkivaltias pitäisi huolta lapsistaan. Tällä kertaa muori ei jaksanut surra taivasta, enemmän kuin kadotustakaan. Hän tunsi suurta sanomatonta rakkautta. Paljon suloisia, lempeitä tunteita liikkui hänen mielessään Erkkiä kohtaan. Hän meni sängyn luo, nyhkäsi miestänsä kylkeen ja sanoi:

— Mitä jos juotaisiin kahvia, Erkki?

Vaari tunsi sanojen takana piilevän hellyyden ja muoria silmiin katsoen vastasi:

— Jospa tuota sitten kupin joisi.

Pikku-Leena iloitsi asian hyvästä käänteestä, mutta paljon hänellä oli miettimistä siitä, mitä oli kuullut. Hän päätti kuitenkin varoa, ettei asia pääsisi kovin mahdottomaksi hänen kuvitteluissaan ja aikoi seuraavana päivänä kysyä Anni-tädin ajatusta.

Kahvia juodessaan vaari puhui:

— Onpa ihme, jos minut saataisiin syytteeseen totuuden sanomisesta.

Hänen oli nähtävästi sangen vaikea unohtaa kulku-ukon sanoja.

— Mikä niiden herrojen tietää, mistä ne ihmisen syytteeseen saavat, sanoi muori. Niillähän on aivan eri käsitykset totuudesta ja oikeudesta.

— Mutta tämä totuus, jonka minä sanoin, seisoo raamatussa ja siihen ei uskoisi pystyvän herran, enemmän kuin narrinkaan, kuuletko muuten, että se ukkorukka kovin pahastui kiivauttani!

Muori luuli vaarin pelkäävän.

— Tuskin se enää Pietariin tultuaan muistaa koko asiaa, hän lohdutteli.

— Muistakoon! Minäkö siitä välittäisin. Sinua minä muuten lohdutan sillä, etteivät kerjäläiset keisarin puheille pääse, eivätkä vähän suuremmatkaan herrat. Ainakin rovastin arvoinen pitää sen olla, jonka sen puheille passaa yrittää. Niin että älä sinä pelkää, muori!

Varhain seuraavana aamuna Leena saapui Anni-tädin mökille. Vanhus otti hänet iloisena vastaan.

— Joko sinä jälleen tulit tätiä tervehtimään. Tietääkö muorisi, että sinä olet täällä?

— Ei se tiedä. Se luullee minun kurkistavan akkunasta — —

— Ja näkevän piruja?

— Niin.

— Voi, voi, no, mitäpä siitä. Kerrohan minulle kylän kuulumisia!

— Tietääkö täti, mikä keisari on? Saakohan se tappaa meidän vaarin, jos se tahtoo?

— Kyllä se saa. Se on maailman suurin herra ja saa tehdä, mitä ikinä haluttaa. Se asuu suuressa linnassa ja monet tuhannet ihmiset palvelevat sitä yötä ja päivää. Kaikkia sen käskyjä totellaan. Miten sinä sitä kyselet?

— Kun eräs ukko kertoi. — Entä jos se onkin Jumala, se keisari?

— Ei se sentään Jumala ole, vaikka kyllä sillä suurempi valta ihmisiin on, kuin Jumalalla. Näes, Leena, siellä maailmalla, vähän matkan päässä tästä kylästä, on ihmisiä, jotka ovat kokonaan toisenlaisia kuin me. Niillä on kauniit vaatteet ja ne osaavat puhua kauniisti. Minä olen ollut heidän parissaan monta, monta vuotta — — —

Vanhus oli hyvin miettiväisen näköinen. Kotvan kuluttua hän jatkoi:

— Ne tietävät paljon ihmeellisiä asioita ja ovat hyvin viisaita.
Siellä on paljon korkeita herroja ja korkein niistä on keisari.

— Ovatko ne ihmiset hyviä, kysyi Leena.

— En tiedä.

— Miksi lähditte pois niiden joukosta?

Anni-tädin mielessä paloi jotakin ja kysymystä kuulematta hän jälleen alkoi puhua:

— Ne osaavat paljon ihmeellisiä asioita. Ne osaavat luoda kivestä ihmisen ja voivat mitata matkaa taivaaseen asti. Ne tuntevat syvyyden ja korkeuden ja osaavat matkia kärsimyksiä niin todellisesti, ettei kukaan voi sitä todellisuudesta erottaa. Eivät edes he itsekään. Kivestä tehty ihmisen kuva on siellä arvokkaampi, kuin lämmin, sykkivä sydän ja kärsimysten näyttelijä suurempi, kuin se, joka kärsii.

— Hyi! Ilkeitähän ne ovat!

— Eivät ne ole ilkeitä, se on vain niiden tapa. Näes, lapsi, pienuudesta saakka ne opetetaan ihailemaan enemmän kuvia ja kuvien tekijöitä kun itse asioita, joita on kuvattu. Eivät ne ole pahoja, mutta ne eivät ymmärrä toisin. Niinpä on heidän joukossaan se, jolla on paljon tavaraa, parempi, kuin se, jolla ei mitään ole.

— Mitä ne sellaiset tekevät ja mitä keisari tekee?

— Mikä mitäkin. Yksi veistelee kivistä kuvia, toinen maalailee kuvia, kolmas mittaa matkaa taivaaseen. Keisari alustalaisineen valvoo sotia.

— Sotiako?

— Niin, joissa tapetaan paljon ihmisiä. Keisarit lähettävät ihmisiä vastatusten ja käskevät niiden tappaa toisiaan.

— Miksi?

— Sanokoon se, joka tietää. Tokko nuo syitä kysynevätkään — — —.

— Täti!

— No?

— Pääsevätköhän ne ihmiset hyvinkin helposti taivaaseen, jotka sinne tietä mittaavat!

— Se on aivan eri asia, lapseni. Minä en usko.

— Miksei?

— Ne mittaavat matkaa järjellään ja järjen mitta taivaaseen on niin tuhottoman pitkä, etteivät ne milloinkaan voi sitä loppuun taivaltaa.

— Onko sinne niin pitkä matka?

— Ei! Valistuneella hengellä ei ole aikaa, eikä paikkaa.

Sitä Leena ei ymmärtänyt ja vanhus jatkoi:

— Ne viisaat siellä suuressa maailmassa tutkivat kärpäsen jalkaa kymmenen vuotta, tai tuhlaavat ikäkausia keksiäkseen ainetta, jolla ihmisiä murhataan. He ovat tutkineet tuhansia vuosia, mutta nälkä ja kurjuus on heidän ympärillään.

— Mikseivät ne tutki, miten nälkäiset saisi ruokaa?

— Jaa, sanopa se.

— Täti, mikseivät?

— Sitä ei uskalla juuri kukaan. Moni kyllä on alkanut, mutta niiden on täytynyt lakata ja joka ei hyvällä ole lakannut, sen on täytynyt kuolla.

— Mitähän varten?

— He eivät ymmärrä. He ovat opetetut, kasvatetut ja kasvaneet siihen elämään, joka heillä on, eivätkä ymmärrä muuta. He luulevat sitä oikeaksi. Jokainen, näes, pitää sitä oikeana niihin on tottunut. Kristitty surkuttelee pakanaa, joka palvelee näkyväistä Jumalaa ja pakana kristittyä, kun se palvelee näkymätöntä. Kumpikin heistä on minun mielestäni yhtä surkuteltavia.

— Mutta eiväthän kristityt sentään ole pakanoita. Muori lukee lähetyslehdestä, että pakanat ovat aivan mustia ja kulkevat alasti ja uhraavat lapsia epäjumalilleen. Ja muori itkee niin kovasti, kun se lukee, miten ne pakana-raukat ovat tietämättömiä Jumalasta ja Jeesuksesta, ja ettei niitä kasteta ja etteivät käy rip-pi-pi.

Leenan mieleen tuli ettei ruunankummikaan ollut käynyt ripillä. — —

— Pakanat ovat mustia, sanoi vanhus, samoin kuin me olemme valkoisia ja käyvät alasti, kun ei siellä tarvitse vaatteita. Eivätkä ne kaikkia lapsiaankaan uhraa, koska kerran pakanoita maailmassa niin paljo on. Jos Jumalan mielestä musta-värinen ihminen olisi ruma, ei hän sellaista olisi luonutkaan.

— Mutta onhan pahahenkikin musta.

— Pahahenki on aina kaunis; muista se! Jos paha tulisi ihmisen luokse riettaassa muodossa ja rumana, ei kukaan hänestä huolisi. Ei! Hän tulee ihanana, kauniina valenimin ja valenaamoin. Ei pahalla enemmän kuin hyvälläkään ole mitään näkyväistä muotoa. Ne ovat näkymättömiä henkiä ja kulkevat ajatuksina ja tekoina ihmisten keskuudessa.

Niin jatkoi vanhus puhettaan ja aika kului nopeasti. Hän tunsi tyydytystä saadessaan sanoa ajatuksensa ja mietteensä, joita hän oli yksin monina pitkinä vuosina mielessään muodostellut. Hän kertoi lapselle olemassa-olon pyhyydestä ja mitenkä juuri olemassa-olo on Jumalan kunnioitusta. Hän selitti, miten yksinkertaista ijankaikkinen rakkaus-oppi on: Älä tapa, älä sano väärää todistusta. Vielä hän kuvaili Leenalle, miten maailma Jumalaa palvelee.

— He ovat tehneet kuvan, hän sanoi, kultaisen vasikan, jolla he kuvittelevat olevan tiedon, taidon, jopa ijankaikkisen elämän avaimet. Tätä kultaista vasikkaa he jumalanansa palvelevat.

— Ovatko he itse tehneet sen vasikan, kysyi lapsi ihmetellen. — Se oli kuin satua.

— Ovat.

— Eivätkö he sitten tiedä, ettei se ole elävä, kun se on vain kultaa?

— Eivät he tiedä, lapsi, sillä heiltä puuttuu sinun terve järkesi ja turmeltumaton luontosi. He näkevät elämää siinä, missä ei sitä ole, mutta eivät näe elämää siinä, missä se kuohuten kuohuu. Pyssymies ampuu huvikseen linnun lennosta, mutta koskaan hän ei särkisi taiteilijan tekemää linnun kuvaa.

— Mutta se vasikka, täti. Kertokaa vielä kultaisesta vasikasta.

— Niin, ihmisten päämäärä on saavuttaa kultaisen vasikan suosio. Sille uhraa neitonen lempensä, onnensa, puhtautensa, kaikkensa. Sille koristaa hän itsensä, sille hän tekee uskollisuuden lupauksen. Lämpöisen sydämensä hän polkee rikki, ettei se saisi kaivata — — —. Huimaavaa kuoleman polskaa tanssii elävästä Jumalasta tietämätön maailma kultaisen kummituksensa ympärillä. Heikommat jäävät tanssissa jalkoihin, mutta jääkööt, onhan hiukan väljempää piirissä.

— Äiti-vainaja ehti pois niiden jaloista tänne muorin luo, huomautti
Leena.

— Niin se ehti, ehti se!

— Minä en koskaan menisi sinne, en!

— Etkö haluaisi nähdä kaupunkia, joka on valoisampi, kuin kirkko joulu-aamuna?

— Onko kirkko joulu-aamuna valoisa?

— Sinä siis et ole nähnyt kirkkoa joulu-aamuna, naurahti vanhus. — Kaupunki on niin valoisa, että kuu himmee ja ettei tähtiä näy. Siellä ei koskaan ole lumikinoksia, eikä siellä koskaan tarvitse rännässä kahlata. Soittoa ja laulua on lakkaamatta. Ei siellä juuri surut paina.

— Entä millä kohtaa se kultainen vasikka on?

— Kyllä sekin siellä on, sinä sen kerran vielä näet, jos sinne joudut.

* * * * *

Suur'maailma kaupunkeineen, keisareilleen täytti pian ne aukot Leenan mielikuvituksista, joista kirkot, Jumalat, rovastit ja paholaiset alkoivat lähteä.

Kerran hän koetti hyvin välinpitämättömästi kysyä vaarilta, millainen kaupunki oikeastaan on. Hän tiesi ettei muori pitäisi siitä, että hän kovin innokkaasti sellaisia tiedustelisi.

— Kaunishan se on kaupunki, vastasi vaari. Siellä voi olla kahdeksankin taloa päällätysten.

Sitä ei Leena uskonut, sillä olihan aivan mahdoton rakentaa kuperan katon päälle toista rakennusta. Täytyisi asettaa suuria hirsiä pystyyn katon kullekin kulmalle ja niiden varaan vasta toisen talon permanto ja seinät ja jos sitä tehden kahdeksan taloa asetettaisiin päällätysten, ei se pysyisi pystyssä. Ja jos se vielä pystyssä pysyisi, niin missä olisivat alempien rakennusten savupiiput ja miten sinne ylempiin voi päästä kulkemaan. Ihminen sinne kyllä itse voi henkensä uhalla nousta, mutta entä saavit, ämpärit, rukit ja muut tavarat? Ja kuka sieltä tohtii yöllä tulla ulos, varsinkin talvella? Muorikaan ei sitä uskonut. Sanoi vain vaarin löpisevän ja kielsi muuten ajattelemasta kaupunkia, sillä se oli synnin ja kaikkien paheiden pesä, vaikka siellä olikin pappia, niin että kuhisi.

— Ja eikö siellä ole kultainen vasikkakin, jonka ympärillä ne tanssaavat, huomautti Leena.

— Mikä vasikka niillä siellä on, sanoi muori, eivät he toki ihan pakanoita ole. Sinä ajat takaa sitä kultaista vasikkaa, jonka ympärillä Israelin kansa korvessa tanssi. Ne olivat niin lapsekkaita, ne israelilaiset, että teettivät kultaisista korvarenkaistaan itselleen Jumalan, kun Mooses ei niin pian palannut vuorelta. Ohhoo sentään sitä intoa, joka valitulla kansalla oli Jumalan perään, kun eivät edes kahta kuukautta ehtineet odottaa. Nykyajan ihmiset eivät kaipaa Jumalaa ennenkuin kuolinhetkellään, hyvä jos silloin. —

— Synnin laakso on tämä maailma, jatkoi hän jälleen, kun ei vaari eikä pikku-Leena mitään virkanneet. — Synnin ja kuoleman alho sielunsilmille, vaikkakin se luonnolliselle silmälle niin ihanalta heijastaa. Riettaan riemua ovat tämän maailman laulut ja soitot ja sielun korva kauhistuu niitä kuullessaan. Sieluparka itkee ruumiin pahojen töiden tähden. Ja se kaupunki, se vasta on Jumalan hengen tappolahti. Siellä se äitisikin turmeltui. Sekin aina tutierasi kaupungista. — Tuo kirottu ruunankummi se sen semmoseen vimmaan sai. Kyllä Jumala omansa löytää, vaikka rikkaläjästä, niin se oli äidillesi sanonut ja siitä tuli tytölle sellainen menon into ettei mikään voinut sitä pelastaa. Kun ihminen, niinkuin tuo samainen ruunankummi, on itse oikein synnin ja riettaan vallassa, on sellaisen suurin nautinto saada viattomia, puhtaita sieluja paholaiselle. Älä sinä vain vahingossakaan joudu sen pauloihin ja parasta olisi ettet enää sivukaan kulje. Se on sellainen ihminen, että se kääntää pimeyden päiväksi ja karvaan makeaksi. Se oli kehunut äiti-vainajallesi, että kokemuksien kautta ihminen saavuttaa täydellisyyden. En oikein käsitä, mitä täydellisyyttä hän tarkoitti, mutta riettaiden kokemuksien kautta en luule Jumalan valtakuntaa saavutettavan. Tarvitseeko ihmisen hypätä kiehuvaan imeläpataan tullakseen tietämään, miltä kuuma tuntuu. Syntiä on meissä, Jumala paratkoon, yllin kyllin jokaisessa ja pahuuden kanssa saamme jokapäivä taistella niin että ihan siihen paikkaan. Ei sitä tarvitse kiusauksen kokemuksia vallan etäältä etsiä. Vältä sinä, lapseni, ruunankummia, ettet vain joutuisi sen pauloihin. Jos sinä joudut maailman laahattavaksi, niin surulla menen minä hautaani. Tahtoisin niin mielelläni tavata sinut taivaassa, olisi kauheaa, jos et sinä sinne tulisi. Vaikka onhan Jumalan armo ääretön.

— Eikö Jumala voisi ottaa An—, ruunankummiakin taivaaseen, kysyi pikku-Leena.

— Ei. Jos sellaiset pääsisivät taivaaseen, muuttuisi taivas helvetiksi. Ruunankummi on ylönkatsonut armon välikappaleet ja hylännyt armon ja armon hylkääminen on pilkka pyhäähenkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi tässä, eikä tulevassa elämässä. Kaikki muut synnit antaa Jumala anteeksi, mutta pilkkaa pyhää henkeä vastaan ei anneta anteeksi, sillä se on anteeksiantamaton synti. Senpätähden viettääkin ruunankummi elämäänsä yhdessä pahanhengen kanssa herjaten hirmuisesti Jumalaa. Hän tietää varmasti olevansa kadotettu ja siksi hän ei koetakaan päästä Jumalan luokse.

Pikku-Leena katsoi maailmaa omien mielikuvitustensa lävitse. Kokemuksesta hän ei sitä tuntenut. Se taasen, mitä hän kuuli, liittyi vain lisäykseksi hänen omiin kuvitelmiinsa. Ja niin muodostui sen selvän näköpiirin taakse, jonka hän silmillään erotti, jotakin kummallista, synkkää ja salaperäistä.

Hän kävi ajattelijain koulua. Hänelle vastailtiin paljon, kyseltiin vähän ja opettajien voima oli siinä, etteivät juuri tienneetkään opettavansa.

Vaari oli nuoruutensa päivinä nähnyt jonkun verran maailmaa. Hänellä oli ollut oma hevonen ja hän oli kulettanut rahtikuormia. Miehekkäänä miehenä hän oli astellut maailman läpi. Ei mikään uskonto ollut voinut sokaista häntä, eikä mikään vääryys ollut sattunut hänen tielleen, jonka edestä hänen olisi ollut pakko väistyä. Alituinen taistelu taasen, köyhyys ja yksinäisyys olivat hänestä hioneet taipuisan, joustavan luonteen, joka säilyy nuorena ja virkeänä haudan partaalle saakka. Hän piti paljon Aliina-vainajan tytöstä ja häneltä Leena sai kuulla sitä käytännöllistä, jokapäiväistä, hiukan pilkallista, mutta aina hauskaa elämän viisautta, joka niin hyvin sopi yhteen päiväpaisteisen mökin kanssa ja joka oli mieleisenä vastapainona muorin yhä synkistyvämmälle kadotuksen pelolle.

Muorin jokapäiväisenä huolenpidon esineenä oli Leenan sielu. Jos ei lapsella olisi ollut sielua, olisi vanhus häntä kohtaan ollut yhtä rakas ja hellä, kuin lehmälleenkin, vieläpä paljoa enemmän. Sielunasiat hän kyllä olisi kyennyt, kätkemään omaan poveensa, itsekseen hän vain olisi Jumalan puoleen huokaillut. Nyt täytyi puhua, täytyi puhua enemmän, kuin voimat myöten antoivat, ettei lapsen sielu vain olisi sen kaikista kamalimman vaaran uhriksi joutunut.

Ruunankummikin oli hyvin Leenaan mieltynyt ja iloitsi joka kerta, kun tyttönen saapui hänen luoksensa metsään. Kun vanha puu kuivaa tuntuu siitä suloiselta, että nuori taimi sen juurelta kohoaa.

Anni-täti parka. Monipuolinen ja kirjava oli hänen elämänsä ollut. Hän oli syntynyt samassa kylässä, jossa nyt vietti vanhuutensa päiviä. Nuorena, miltei lapsena oli hän lähtenyt maailmalle, vanhana sieltä palannut.

Nuori, viidentoista vuotias tyttö antoi lempensä kauniille, monilla tiedoilla varustetulle, rikkaalle, 30-vuotiselle miehelle ja oli 10-vuotta hänen hellänä ja uskollisena jalkavaimonaan. Syy ei ollut tytön, että hän noiden kymmenen vuoden kuluttua lakkasi olemasta onnellinen ja uskollinen, vaan miehen, joka jälleen oli löytänyt viidentoista vuotiaan, ymmärtämättömän ja puhtaan.

Uskollinen, lempeä, ilonen ja viehättävä rakastajatar. Häntä ei suojele lain mahtava käsi, ei sääli armahtava, laupias maailma, eikä unhota anteeksi antava, heikkouksia käsittävä sisar. Hänen maineensa on mädännyt, hänen ihmisyytensä mennyt. Jokainen potkii ja jokaisen tulee potkia häntä.

Anni oli antautunut rakastajalleen, niinkuin hän olisi tehnyt omalle miehelleenkin. Hän rakasti, siinä kaikki. Hän rakasti, niinkuin luonto keväisin auringon paistetta. Ja että rikasta, lämmintä kesää seuraa myrskyinen syksy, siitä ei keväällä ole aavistustakaan. Se lempii ja uneksii painavista tähkäpäistä ja lempensä hedelmistä.

Kun Anni 25-vuotiaana, kesken lempeä ja onnea, yht'äkkiä havaitsi olevansa yksin, hyljätty, petetty, alkoi hän, kuin hukkuva, hapuroida ympärilleen, tarttuakseen kiini läheisempään oljenkorteen. Ilman rakkautta oli elämä pimeää, synkkää ja tyhjää. Uskollisuutta lupasi ensimäinen, lupasi toinen, kukaan sitä ei antanut ja kun hän vihdoin heräsi epätoivoisesta lemmenhoureestaan hän olikin jo vanha. Hän oli ollut yhteiskunnan hylkiö, siveiden ihmisten punastus ja häpeä tietämättä syytä siihen.

Unennäöltä tuntui hänen elämänsä silloin. Hän ponnisti muistiaan saadakseen selville yksityiskohtia elämänsä yöllisestä unesta. Hän muisti miehen, jota hän oli rakastanut, sen jälkeen kulki ohitse vain varjoja, varjoja, mustia ja vaaleampia. — — —

Kotikylän metsissä hänelle vasta täysin selvisi oman elämänsä kulku. Todellisuutta se oli ollut, sitä todellisuutta, mitä elämä yleensä voi olla. Se ei ollut hukkaan elettyä. Hän rauhottui. Hän oli kulkenut myrskyt ja tyynet, aavikot ja erämaat. Hän oli sukeltanut syvyydet, nyt tiesi hän uivansa pinnalla, kulkenut valeen kuilut, nyt oli totuuden tie hänen eteensä auennut. Keskipäivän aurinko oli paahtanut häneen, nyt nautti hän illan suomaa viileyttä.

Pikku Leenalle hän neuvoi: mene ja katso! Älä usko mitään, sillä kaikki, mitä ihmissilmä näkee on valetta, kaikki, mitä ihmiskorva kuulee on valetta, ja kaikki, mitä kieli puhuu, on valetta, mutta valeen takana on totuus. Älä usko mitään harrasta, mitään juhlallista, mitään pyhää; äläkä luota hyveisiin, sillä niitä ei ole! Pahuutta ja pilkkaa on paljon, mutta niiden yli kulkee tie hyvään ja pyhään. Jos joku itkee toisen surkeutta, tekee hän sen oman sydämensä, eikä toisen surkeuden vuoksi ja jos joku rukoilee Jumalaa, tekee hän sen saadakseen jotakin. Koettele siis kaikkea, kulje suoraan, mene sinne, mihin kohtalosi vie, äläkä nureksi, joskaan se ei sinua veisi viljapeltojen, vaan kuivien hietikoiden poikki. Niiden ihmisten sydänten ympärille, jotka hedelmällisiä seutuja kulkevat, kasvaa rasva, niin vahva, ettei sydämen sykintä sen takaa kuulu.

Pikku-Leena kuunteli mielellään vanhuksen puheita. Salaa muorilta hän kaiken kesää kulki Anni-tädin mökillä. Hänestä oli muorin suureksi iloksi tullut ylen ahkera marja-mies, joka kesällä kuletti mustikat, mansikat ja syksyn hiljalleen saapuessa puolukoita saavin täyteen.

Marjat olivat noukitut kankailta, lehmät eivät enään käyneet laitumilla. Kesä oli loppunut.

Minkään tekosyyn nojalla ei Leena enää saanut lähteä metsään. Muori oli varmaankin saanut vihiä hänen matkoistaan ja seurasi tarkalla silmällä kaikkia hänen tekojansa.

Syksy oli katkaissut Anni-tädin ja Leenan yhdessäolon molempien suureksi suruksi. Leena tunsi ja tiesi olleensa Anni-tädin ainoa ystävä, ainoa, jolle vanhus voi asioita puhua. Kenelle olisikaan ruunankummi saanut puhua. Olivathan ihmiset niin viisaita, eikä heille mikään asia ollut ihmeellistä. Itsekseen oli Leena jo monta kertaa ylpeillyt tuttavuudestaan. Kun toiset ihmiset uskoivat pahaa ruunankummista ja karttoivat häntä, sai hän olla sen tuttava ja oli saanut häneltä kuulla paljon ihmeellisiä asioita. Nyt loppuisi kaikki ja edessä oli pitkä talvi.

Talvi on lapselle samaa, kuin kuolema vanhalle. Se oli samaa kuin astuminen valosta pimeyteen. Pimeyden takana sanotaan olevan toisen elämän, lämpimän ja valoisan, mutta kuka sen tietää? Se on niin kovin kaukana. Kylmää vain, ei lämpöä muualla, kuin omassa sydämessä. Ehkä tuiskuttaa talvi umpeen Anni-tädin mökin, kun se saa olla niin yksin ja avuttomana.

Eräänä yönä Leena näki unen. Anni-täti oli olevinaan marjassa ja sen tuokkonen oli täynnä niin ihmeen suuria mansikoita, ettei Leena milloinkaan ollut sellaisia nähnyt. Hän kysyi, mistä täti ne oli saanut. Taivaasta, vastasi Anni-täti ja katosi. Herättyään kertoi Leena unensa ja muori selitti sen merkitsevän, että ruunankummi oli kuollut.

— Ja päässyt taivaaseen. — Leena purskahti itkuun.

— Älä itke, lapseni, lohdutti muori, ei se ole päässyt taivaaseen.
Unet tietävät aina päinvastoin.

— Jos unet tietäisivät päinvastoin, huomautti siihen vaari nauraen, eläisi Anni, mutta olisi kadotuksessa.

Muori kävi kalpeaksi. Olihan se mahdollista, mitä vaari sanoi, vieläpä luonnollistakin, että ruunankummi oli joutunut elävältä kadotukseen. — —

Jonkun päivän perästä tuli tieto, että Anni oli löydetty kuolleena metsäpolulta. Liistereellä vietiin hänen ruumiinsa kirkolle ja haudattiin siunauksetta kirkkomaan syrjäisempään sopukkaan.

Pikku-Leena oli menehtyä ikävään. Ei mitään elämisen toivoa ollut enää, hän ei enään mitään odottanut elämältä, ei kevättä, ei kesää.

Silloin muistui hänen mieleensä Anni-tädin keltainen kissa, joka oli yksin jäänyt metsille. Hän pyrki noutamaan sitä, mutta muori ei päästänyt. —

* * * * *

Muori oli kaiken syksyä omituisen synkkämielinen ja valitti alituiseen päänkivistystä ja luiden kolotusta.

— Vanhuus alkaa jo muoria vaivata, sanoi vaari.

— Kuolema se alkaa minuakin kutsua, huokasi muori.

Pyhäinmiesten päivän aikaan hän heittäytyi vuoteelle ja käski noutamaan pappia.

Erkki lähti.

Rovasti itse ei voinut tulla pitkää ja vaivalloista matkaa, mutta lähetti Erkin mukana apulaisensa, nuoren, kalpean sielunpaimenen.

Se saapui. Istuutui vanhan Leenan sängyn viereen ja alkoi kuunnella, mitä vanhuksella oli huolena.

Ei ollut Leenalla muuta, joka tuntoa niin olisi vaivannut, kuin epä-usko ja sanan laimin lyöminen.

— Ettekö te sitten ole uskoneet Jumalaan ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Oletteko epäilleet veren autuaaksitekevää voimaa, kysyi nuori pappi.

— Jumala minua varjelkoon, huudahti sairas kauhistuen, enhän toki sitä ole epäillyt. Muuten vain on epä-usko ja maailman synti —. Olen vikapää kaikkeen, Jumala minua auttakoon.

— Tunnetteko jotakin erityistä syntiä, joka mieltänne vaivaisi?
Haluatteko puhua kanssani kahden?

Huoneessa olivat vain Erkki ja pikku-Leena.

— Erkki kyllä saa kuulla kaiken, mutta sinä, Leenaseni, mene sinä ulos.

Pikku-Leena olisi halusta tahtonut kuulla, minkälaisia aika-ihmisten synnit olivat ja miten niitä anteeksi annetaan ja siksi hän muiden huomaamata vetäytyi muurin loukkaaseen ja sieltä kiukaalle.

— No, vaimo, keventäkääpä nyt sydäntänne ja minä Herran palvelijana tahdon kuulla.

— Minä olen, alkoi muori itkien tunnustaa, vuosikausia sydämessäni surrut ja huolehtinut lehmiäni, jotka Erkki on lahdannut. Olen antanut vallan epäuskolle, että niillä jos onkin sielu, kun ne niin kummasti katsovat ennen kuolemaansa ja jäävät jälestäkin päin sydäntäni vaivaamaan.

— Niin, vastasi pappi tarttuen sairaan käteen, eläimillä kyllä voi olla sielu, eikä teidän uskonne siinä kohden ehdottomasti väärä liene, mutta syntiä se ei ainakaan ole. Itse minä uskon, että niillä on sielu ja Jumalalle otollisena pidän, että niitä sielullisiksi olennollesi katsoo ja niitä sen mukaan kohtelee.

— Ja sitten, jatkoi Leena, olen minä ollut onneton ja vaivattu sen Aliina-vainajan sielun takia. Se oli tuon pienen tytön äiti jonka pastori äsken tässä näki. Se oli sellainen huono ihminen, joka itsensä oli pilannut maailmalla. Sitten se tuli, tänä syksynä yksitoista vuotta sitten, tänne, synnytti tytön ja kuoli synnytystuskiin. En kysynyt mitään sen sieluntilasta, muuta vain touhusin. Nyt tuntoani polttaa, tahtoneeko Herra sen sielun minun kädestäni — —. En uskonut sen niin pian kuolevan.

— Sielut ovat Herran, sanoi pastori, eikä meidän. Hänen tahdostaan sielut syntyvät ja hänen tahtonsa ohjaa niiden kulkua. Me olemme ihmisiä, Herran käden tekoja, mitäpä hän meiltä toinen toistemme sieluja vaatisi. Ainoastaan sitä vaatii Herra, että alastoman ja puutteenalaisen huoneesemme otamme kysymättä, kuka hän on ja kunne kulkee. Eikö teillä muuta ole, joka tuntoanne vaivaa?

— Ei ole muuta erinomaisempaa. Tunnustan itseni kaikkiin synteihin vikapääksi. Olen rikkonut Jumalan kymmenen käskyä ja tiedän ansaitsevani helvetin ja ijankaikkisen kadotuksen, ellei Jumala minua armosta auta.

Pappi alkoi lohduttaa. Hän puhui Jumalan anteeksiantavaisuudesta ja armosta heikkoja lapsiaan kohtaan ja miten taivaallinen isä on kaiken tietävä ja kaiken käsittävä. Jos Jumala tuomitseekin, ottaa hän kaiken lukuun, yksinpä senkin, mitä tuomittava itsekään ei ymmärtäisi lukuun ottaa. Jumalan rakkaus on ääretön. Ääretön on sellainen, jolla ei ole loppua. Rakkaudella ei ole mitään loppua. Siksipä ei meidän tarvitse pelätä astuessamme tuomarimme eteen, vaan iloisin mielin, täynnä luottamusta on meidän hänen luoksensa mentävä. Hän on helvetissäkin rakkaus. Jospa joka ihminen tietäisi, kun kadotuksen liekit leimuavat hänen ympärillään, että sekin on vain rakkauden puhdistavaa tulta — —.

Muori ei tohtinut tältä papilta ottaa rippiä, sillä tämän puheessa oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Kyllähän se oli kaunista, mitä se puhui ja niin olisi hänkin suonut Jumalan olevan, mutta sepä ei mahtanutkaan olla niin, koska se oli lihalle mieleistä.

Hän tahtoi puhutella rovastia. Pastori oli tullut pappilan hevosella ja meni sillä myöskin. Rovastia varten lähti Erkki lainaamaan talosta hevosta ja rekeä.

Vihdoin saapui rovastikin.

Hänen tuloansa varten oli Melanderin Heta haettu huonetta siistimään. Heta oli pessyt pöydät ja penkit, asettanut tuoreita hakoja uunin päälle ja oven eteen, pannut pöydälle valkean liinan ja liinalle postillan, virsikirjan ja uuden testamentin. Itse hän oli jäänyt odottamaan. Olihan nyt hyvä tilaisuus puhutella pappia.

— Tuleekohan se, saapa nähdä tuleeko, oli sairas koko ajan hokenut.

— Eihän nyt toki tulematta jää, kun kuoleva vaatii, oli Heta vastannut. — Tietäähän pappi, sanaa tutkinut ihminen, mikä siitä seuraisi, jos laskee toisen sielun helvettiin, jos sen suinkin voi pelastaa — — —.

Kun rovasti tulee huoneeseen, niin istu sinä, lapsi, penkillä kädet ristissä tai ota katkismus.

Leena oli ottanut katkismuksen.

Rovasti oli pienenlainen mies, paljon lyhyempi Erkkiä, mutta mökissä hän näytti suurelta, täytti melkein koko huoneen. Heta, joka auttoi turkkia ja päällyskenkiä, kaulahuivia ja kintaita rovastilta, sai tuskin tilaa liikkua ja töyttäili auttaessaan sinne ja tänne. Kun rovasti oli päässyt päällimäisestä vaatekerrastaan, istahti hän penkille.

Heta kiidätti tuolia sänkyn viereen ja asetti tuolille tyynyn.

— Tässä olisi rovastin tuoli, hän hätäisenä sanoi.

Rovasti istui tyynylle, tarttui sairasta käteen ja kysyi juhlallisella äänellä:

— Miten ovat, vanha vainio, sinun sielusi asiat?

— Huonosti, rakas rovasti, valitti vanha Leena, kovin huonosti.

— Ho, hoo, ho, hoo, säesti Heta.

— Kevennäpä sydäntäsi, vaimo-parka!

— Olen syypää kaikkiin rikoksiin. Olen ansainnut kadotuksen.

— No onko sinulla mitään erinomaista, joka tuntoasi vaivaisi?

Vanha Leena kertoi jälleen molemmat pääsyntinsä, surun teurastetuista lehmistä ja Aliina-vainajan sielusta.

— Ihminen on suuri syntinen, alkoi rovasti, kun Leena oli tunnustanut. — Ihminen on suuri syntinen. Helvetin on hän ansainnut. Jumala tekisi oikein, jos hän ikuisen kirouksen piinalla ihmistä rankaisisi. Ihminen on ansainnut Jumalan vihan ja kirouksen, sillä perkeleestä on se liha, jota hän päällään kantaa. Paratiisissa hän otti päällensä turmeluksen. Mutta nyt, rakas ristisisar, on tällä ankaralla Jumalalla poika, joka niin rakasti meitä kurjia, että hän jätti taivaan, ihanan taivaan, sanoi jäähyväiset enkeleille, taivaan riemulle, taivaan kullalle ja loistolle ja tuli tänne meidän kurjien luokse. Ja kuule nyt ja käsitä, sinä synneiltä rasitettu vaimo, tämän Jumalan ainokaisen pojan, Herramme Jeesuksen Kristuksen suurta ja ääretöntä uhrausta. Hän jätti taivaan, eikä siinä kaikki. Hän tuli ihmiseksi, otti orjan muodon päällensä ja oli täällä meidän keskellämme vihattuna, syljeskeltynä ja kuoli vihdoin hirmuisen ristinkuoleman. Ilman tätä Jeesuksen uhrausta ei yksikään liha tulisi autuaaksi, sillä Jumala kirosi ihmisen syntiinlankeemuksessa, mutta Jeesus otti itse päällensä isänsä vihan ihmisiin, kärsi sen rangaistuksen, jolla Jumala olisi meitä rangaissut. Nyt me olemme vapaat Jeesuksen veren ansion kautta tästä rangaistuksesta ja valmiit menemään taivaan riemuun, jos me vain uskomme ja uskossa omistamme olevamme syypäät tämän pyhän pojan kuolemaan ja piinaan. Tunnustatko olevasi syypää Jeesuksen kalliiseen kuolemaan ja piinaan?

— Tunnustan.

— Ja että sinä olet ansainnut ijankaikkisen helvetin piinan?

— Tunnustan.

— Uskotkos, että tämä pyhä veri on kyllin voimakas pelastamaan sinut helvetin piinasta?

— Uskon.

— Otatkos vastaan Herran armon ja lähestyt häntä nöyränä, katuvaisena, armoa rukoillen.

— Otan.

— Sitten minä Herran Jeesuksen palvelijana uskon sinulle sinun syntisi anteeksi.

Rovasti antoi vanhalle Leenalle herranehtoolisen. Heta oli toimituksen ajan polvillaan, kissa nukkui, Erkki piti lakkia silmillään ja pikku-Leena tuijotti koko ajan rovastiin.

— Tuntuuko nyt helpommalta?

— Tuntuu, vastasi sairas.

— Tohtisitko nyt mennä Jumalan, sen ijankaikkisen ja ankaran tuomarin eteen?

— To-tohtisin, vastasi sairas hiukan epäröiden,

— Ole Herran rauhassa, kaikki on sinulle anteeksi annetut.

Sen vakuutti rovasti hyvästellessään. Erkki kyyditsi hänet pois.

Heta moitti pikku-Leenaa siitä, että tämä koko ajan oli tähystellyt rovastia. Kädetkään eivät niin yhtä kertaa olleet ristissä. Heta oli ollut ihan kiukkuun kuolla sitä katsellessaan!

Päivästä päivään huononi vanha Leena. Vaari saattoi tuntikausia istuskella uunin pankolla ja imeä ikivanhaa piippuaan. Pikku-Leena viihtyi mieluisammin kiukaalla. Siellä ei ollut niin synkkää, harmaata, niin kuoleman näköistä, kuin alhaalla. Jos hän olisi osannut leikkiä nukkien kanssa, olisi aika ehkä kulunut hauskemmasti, nyt hän vain mietti. —

Eräänä yönä hän heräsi kovaan puheeseen. Muori puhui kovaa ja sekavasti. Vaari istui sängyn vieressä ja itki. Pikku-Leena näki ensi kerran miehen itkevän ja se kummastutti häntä.

— Mitä vaari itkee, hän vuoteeltaan kysyi.

— Muori taitaa nyt jättää meidät kahden maailmaan.

— Lehmä ja pikku-Leenani, mikä ne perii, houraili sairas.

— Kyllä Jumala pikku-Leenasta huolen pitää ja lehmän lupasin minä rovastille siitä edestä, että kävi täällä, sanoi vaari.

— Jumalalle olkoon kiitos, sairas huokasi.

Hänen kurkkunsa alkoi korista ja hetkin kuluttua oli henki lähtenyt.

Kun Melanderin Heta aamulla tuli sairasta katsomaan, istui vaari yhä sängyn vieressä pitäen kuolleen kättä omassaan.

— No, nythän jo pääsi vanha Leena, lohdutti Heta.

— Niin pääsi ja kohta tästä minäkin —.

— Ei ole vielä likellä Erkin lähtö, virkkoi Heta. — Kuolleen silmät ovat ihan kiini. Jos se Erkkiä odottaisi, olisivat sen silmät raollaan.

Seuraavina aikoina tapahtui Aartolahdella melkoisia muutoksia.

Suur'-Oljon poika, Oljon nykyinen isäntä, joka peri talon isänsä jälkeen, oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sivistynyt. Hän oli seminaarin käynyt ja taisi vieraita kieliä, joita hän oli oppinut Tukholman matkallaan. Hänestä olisi tullut opettaja, mutta hän oli niin vapaamielinen ja laajanäköinen, että piti maanviljelystä hengen viljelyksen arvoisena.

Hän oli Aartolahden ensimäinen valistuksen mies. Heti talon saatuaan, hän alkoi puuhata ajanmukaisia parannuksia viljelyksen ja rakennuksen aloilla. Niitto- ja leikkuukoneet ilmestyivät vainiolle ja uusi isäntäväen rakennus ilmestyi vanhan viereen. Ennen olivat isäntä ja palvelusväki asuneet samassa rakennuksessa.

Oljon talo sijaitsee sangen ihanalla paikalla. Se on rakennettu korkean vuoren reunaan ja uuden rakennuksen pääportailta näkyy koko kyläkunta. Se on aivan kuin saarnastuoli kirkossa. Isäntä ihmetteleekin usein sitä aistia, joka esi-isillä oli talonpaikkaa valitessa.

Taloutta hoitaa vanha-emäntä, isännän äiti, sillä nuorikko on sivistynyt kaupunkilaisnainen, joka ei ole perehtynyt maatalouteen. Muuten on nuori emäntä kunnon ihminen, rakastaa maalaiselämää, tutkii ja keräilee kukkasia. Hän on koko pitäjän valistusseurojen sielu ja innokkain toimintahenkilö. Hän tuntee itsensä onnelliseksi, että on joutunut niin karuun paikkaan, kuin Aartolahti on, sillä hän rakastaa laajaa toimintaa.

Nuori pariskunta uneksii Aartolahden ihanteellisesta valistuskaudesta. —

Heidän toimestaan on kylään saatu kansakoulu.

Koulun vihkiäisiin oli kutsuttu kaikki Aartolahden mökkiläiset, mäkitupalaiset ja köyhät. Oljon emäntä piti heille erityisen puheen valistuksen tarpeellisuudesta, tarkotuksesta ja olemuksesta. Uusi opettajatar lausui runoja ja Oljon isäntä puhui Suomen kansan jaloista esi-isistä, suurista kärsimyksistä ja taisteluista. Lakit päässä ja suut auki kuuntelivat miehet puhetta, ymmärtämättä, mikä oikeastaan oli tarkotus.

— Mitähän se noin öhkää ja ääntään vetää, tiedustelivat naiset.

— Se kuuluu loruun, selitti Melanderin Heta.

Nuo valistumattomat ihmiset pitivät koko touhua vain herrain pelinä, joka heistä tuntui suolattomalta maitovelliltä.

Mutta Oljoset ja opettajatar, — pitkä, laiha, punatukkainen ja suurijalkainen, 24-vuotias nainen, olivat päättäneet valistukselle voittaa Aartolahden. He olivat päättäneet taistella. —

Ensin perustettiin ompeluseura, sitten laulu-, soitto- ja puhujaseurat.

Huomattiin seuroista olevankin hyötyä. Nuorukaiset ja neitoset, jotka ennen olivat juosseet nurkkatansseissa, alkoivat pitää niitä häpeällisinä. Varsinkin talollisten nuorukaiset ja neitoset. Näin syntyi tuossa kunnon kylässä sääty-ero, joka ei erottanut rikasta köyhästä, mutta sivistyneen sivistymättömästä. Sivistyneitä olivat siis sellaiset, jotka kuuluivat ompelu-, laulu- ja puhujaseuroihin, sivistymättömiä taasen ne, jotka kulkivat nurkkatansseissa ja niissä kulkivat rengit, piiat ja mökkiläisten lapset.

Sivistyneet opettelivat kaupunkilaistapoja, olivathan ne välttämättömiä seura-elämässä. Piti osata esitellä itsensä, ennenkuin sai tervehtiä, — sivistymättömät tervehtivät kaikkia, — piti osata sanoa: hauska tehdä tuttavuutta! Piti osata ihailla luontoa ja ymmärtää kukkaiskieltä. Asioista tuli puhua hienostellen ja tuli olla mieli vapaa, rinta raitis. Taikojen ja muiden ylenluonnollisten tapausten uskomista pidettiin suurimman tietämättömyyden merkkinä. Niinpä muuan eukko, joka sanoi näkevänsä aaveita ja tietävänsä tulevia asioita joutui perin huonoon huutoon sivistyneiden taholta. Hän oli saanut maineensa siitä, että oli kerran ennustanut suuren onnettomuuden uhkaavan muuatta taloa. Talo olikin palanut ja sen mukana talon pienin lapsi. Mikään noita hän siltä ei sanonut olevansa, näkijä vain, eikä kukaan ollut ennen valistuksen tuloa häntä noitana pitänytkään. Nyt hän tuon tuostakin sai kuulla olevansa pimeyden lapsi, jonka valistus oli tuominnut kuolemaan. Opettajatar selitti koululapsille, miten kauan velhot ja noidat ovat pitäneet kansaa pimeydessä. Hän istutti lapsiin sitä tuntoa, että koulujen avulla sorretaan velhojen valta ja että Suomeen, tähän Kalevan kauniiseen kansaan istutetaan uusi henki, valon ja tiedon henki. Eikä opettajatar paljon huolinut siitä, että pojan-veitikat kiusasivat ja pilkkasivat vanhaa näkijä-eukkoa. Tosin ei opettajatar pitänyt siitä että lapset olivat raakoja, mutta niin paljon hän ei asiaa paheksunutkaan, että siitä olisi loppu tullut. Vanhus, joka ennen oli ollut avulias ja hiljanen, muuttui pian katkeraksi suupaltiksi. Kun sitten koululla jälleen vietettiin iltamaa nurkkatanssien poistamiseksi, saapui hänkin sinne ja alkoi ääneensä sadatella Oljosen isäntää.

— Kyllä minä sinut tunnen, hän sanoi, tunsinpa vielä isäsikin, joka nälkävuosina rikastui. Nälkään kuoli silloin ihmisiä, kuin torakoita ja Oljon tallin takana tavattiin kerran neljä henkeä kuolleina, mies, vaimo ja kaksi lasta. Nuorimmalla oli tukko kuivia heiniä suussa. Äiti kai ne oli siihen pistänyt nälän lievittämiseksi. Tunsin minä senkin, joka isältäsi Jeesuksen nimeen kahta suolaraetta rukoili ja kuoli teidän pihaanne. Te rikastuitte juuri niinä kauhun vuosina. Niiltä ajoin on syntyisin se perintö, jolla sinä, hyvä mies, hyviä tapoja ihmisiin istutat. Palani taitoin minä nälkäisten kanssa ja taitoni ja tietoni oli silloin siunattu, kun nälkäkuolema raivosi. Nyt sinä, isäsi perillinen, kasvatat vihaa minua vastaan ja katkeroitat vanhan elämäni. Luulet valistuksinesi voivasi kuolettaa luonnon salaiset voimat. Et, veikkonen! Jumalalla on ääretön tietojen aarre-aitta, — hän niitä jakelee pienille, suurilta ne ovat salatut. — —

Sen sanottuaan eukko jatkoi matkaansa.

Kylälle levisi pian huhu, mitä hän oli sanonut Oljon isännälle ja kaikki vanhat ihmiset myönsivät hänen puhuneen oikein. Köyhäin keskuudessa alkoi jälleen elää sama kauhun ja halveksumisen tunne Oljoa kohtaan, kuin silloin, kun noidan puhumat tapaukset vielä olivat olleet tuoreita. Kyllähän nyt kelpaa kopeilla, niin suristiin, kun silloin nälkävuosina köyhien jauhoja suurista summista möivät. Ihme vaan että sellainen rikkaus niinkin kauan on kestänyt. Mutta kyllä se kerran loppuukin, jos oikeuden Jumala elää. —

Vaan mitäpä siitä, mitä pienet puhuivat tai ajattelivat. Suurten korville se ei ulettunut. Ja jos ulettuikin, eivät he olleet niin pikkumaisia, että olisivat viitsineet noin vanhoja asioita pöyhiä. Oljon isällisen huolen alla alkoivat kansakoulu ja seurat menestyä, valistus versoa ja tehdä hedelmiä.

Keväällä perustettiin Oljoon meijeri. Isäntä oli jo edeltäkäsin pitänyt luennoita, miten Suomi maitotuotannon avulla on rikastuva ja kohoutuva suurmaiden tasalle varallisuudessa. Hän oli selittänyt, miten helppoa heinäin viljelys on esim. rukiin alaan. On pantava pellot kasvamaan heinää, on ruokittava lehmiä ja vietävä maito meijeriin. Siitä saadaan puhdasta rahaa, jolla vapaasti saa ostaa, mitä haluaa. Näin vapautuu kansamme karun turpeen orjuudesta ja kylmän sään vallanalaisuudesta, jossa se ennen on huokaillut.

Vanhat talolliset eivät oikein ottaneet uskoakseen tuota ehdotusta, mutta useammat nuoret siihen ilomielin yhtyivät.

Köyhillä oli oma ajatuksensa meijerin perustamisesta. He uskoivat Jumalan koston nyt tulevan Oljoselle ja hänen vaipuvan niin alas, että kuningas Nebukadnetsarin lailla ruohoa söisi. Meijeri taasen olisi se kultainen kuva, jota hän vaati kansan kumartamaan.

Mutta kun meijeri valmistui, eivät sen kiivaimmat vihamiehetkään voineet vastustaa sitä rahantulvaa joka siitä lähti. Alkoipa jo mökkiläinenkin viedä ainoan lehmänsä maidon meijeriin saadakseen rahaa. Omaatuntoa, joka tuppasi soimaamaan lohduteltiin sillä, että eihän maito jäänyt sinne, kulki vain kerran siilien läpi ja niin saivat lapset siltä sen syödäkseen tarvitsematta jäädä pelkälle happamalle leivälle. Tosin eivät pienokaiset ensin tahtoneet tottua uusmuotisen maidon ytelään makuun, mutta nälkä ei kauankaan makua kaivannut. Vihdoin jäivät vain piiat ja rengit, — ne eivät milloinkaan tottuneet meijerimaitoon.

Rahaa alkoi ilmestyä jokaiseen taloon ja torppaan, sellaisiinkin, joissa ennen ei vuosikausiin oltu sitä nähty. Mutta varallisuuden leimaa raha ei lyönyt. Nuorten kukoistavat posket vain kalpenivat, muuttuivat sinteiksi, kuten meijerimaito ja uusia punaposkia ei lapsistakaan jaksanut nousta. Puvut muuttuivat vähitellen oman pellavan kudonnaisesta puotihetaleisen koreiksi. Talontyttärille ilmestyi päivänvarjoja ja hansikkaita, pitsejä ja kureliivejä. Eivät he uskoneet vanhojen varotusta, etteivät moiset hetaleet korista leveäselkäistä, suurikouraista, pellavapäistä maalaiskaunotarta. Edistys kulki nopein askelin, ei se vanhoista välittänyt. Kun raha ei riittänyt, alettiin myydä metsiä. Tiheät, ikivanhat metsät, joissa haltijoiden oltiin luultu piileilevän myytiin rahan edestä ulkomaille. Tilalle jäi alastomia ahoja. Kehuttiin puuttomien metsien paremmin kasvavan heinää, kuin tiheiden, joihin aurinko tuskin oli päässyt paistamaan.

Näin paljastuu vuosi vuodelta alaa valistukselle. Alastomilta ahoilta alkaa kaikua kaupungissa sepitettyjä lauluja entisten, kansan lasten sydämissä syntyneiden sävelten sijaan. Sivistyneiden sävelet olivat hienoja, vienoja ja sopusointuisia. Ne veivät kuulijan pois todellisuuden yhä yltyvästä rumuudesta, mutta eivät antaneet voimaa todellisuutta varten. Sivistyksen sopusointuinen sävel nosti innon, voiman, uljuuden ja rakkauden huippuihin asti, mutta ei jaksanutkaan kantaa alas, vaan — pudotti, laimeutui ja laimensi. — Yksitoikkoinen nuotti, joka ennen, syvien metsien aikoina oli kaikunut näillä mailla, ei se ollut jaksanut henkeä pilviin, näkymättömiin viedä. Se oli vienyt vain sinne, mihin kunkin omintakeinen tunne jaksoi kutakin kohottaa. — — —

Kolme talvea olivat kansakoulu ja sivistysseurat toimineet, kun keväällä saapui kylään suuri, korkeasti oppinut herra kesävieraaksi. Hän oli rouvansa kautta Oljon emännän tuttava ja mukanansa hänellä oli paljon opettelevaista nuortakansaa, joka kesäisen luonnonihailun ohella tahtoi opetella talvenkin varalle. Kaikki asettuivat he asumaan Suur'-Oljoon. Aartolahdella, kun ei oltu totuttu herroihin, heitä ensin ujosteltiin, mutta kun ne eivät näyttäneet sen pahemmilta, kuin muutkaan ihmiset, alkoivat vaimot pyhäsittäin käydä oikein läheltä katsomassa, miten ne sellaiset elivät. Ja tapahtui, että kun herrasväet aterioitsivat ulkona, seisoi väliin suuri joukko naisia ja lapsia heidän pöytänsä ympärillä tarkoin silmillään seuraten jokaista pöydässä istujan liikettä. Kesävieraat eivät siitä pitäneet ja kun jälleen pyhä-aamuna akat tulivat, lähetti suuren herran rouva piikansa sanomaan, että herrasväki ei tykkää siitä, että siellä asiatta juostaan. Ylpeitä näkyivät olevan ja niiden piiatkin olivat niin koppavia, että akkoja ihan nauratti. Ruotsia puhuivat muka ja suomeakin vain puolin sanoin. Mikä kuitenkin eniten ihmetytti sydänmaalaisia, oli herrasväen ääretön unenpaljous. Kauniina kesä-aamuina ennätti aurinko jo kuivata kimaltelevat kastehelmet ja muuttaa ruohikon väsyneeksi, kun herrasväet vasta nousivat ja piika heille sänkyihin kahvit vei. Illan virkkuja ne kyllä näkyivät olevan. Myöhään yöhön kuului järviltä laulua ja herrasneitien kirkumista.

Tämän oppineen herran rouva innostui Oljon emännästä tekemään hänkin jotakin kansan hyväksi.

Paljon olikin vielä tehtävää, sen huomasi hän heti, vaimot puhuivat raa'asti, eivätkä osanneet kasvattaa lapsiaan, kun itsekin olivat kaiken neuvon ja ohjauksen puutteessa. Heitä oli opetettava, heille oli puhuttava, heitä oli jalostutettava. Oli vaivalla niillä tahansa kaivettava esiin ihmisyys siitä synkästä verhosta, johon tietämättömyys sen kätki. Meihin sivistyneihin, ajatteli oppineen herran rouva, katsoo tuo pimeä, kurja, avuton kansa: auttakaa meitä, se huutaa käsiään ojennellen. Ja meidän velvollisuutemme on auttaa sitä, kohottaa sitä henkisemmälle kannalle. Kun itse on saanut niin paljon, paljon, eihän silloin saa olla itsekäs, eikä välinpitämätön kova-osaisia kohtaan. Vaimoille oli opetettava lasten kasvatusta, heitä oli neuvottava laittamaan lapsilleen helposti sulavaa ja miehilleen voimakasta ja ravitsevaa ruokaa. Heille oli opetettava puhtauden ensi sääntöjä ja raittiin ilman terveydenhoidollista merkitystä.

Oljon emäntä oli aivan samaa mieltä,

— Ette voi aavistaa, rouva tohtorinna, hän sanoi, mikä työ minulla on ollut saada kansasta edes hiukankin pois noituuden ja taika-uskon henkeä. Puhettakaan ei tähän asti ole ollut muista edistyspuuhista. Olenkin suunnannut työni enemmän lapsiin ja nuorisoon kuin aikuisiin, hapsethan ovat tulevaisuuden kansa ja niistä riippuu, minkälainen huomispäivä on oleva, valistustyö ei tee yhteen ihmispolveen näkyväistä hedelmää, se ei ole työtä tälle päivälle, vaan tulevaisuudelle. —

Aartolahden akat saivat kuulla asiasta. Suntion Liisa siitä ensin oli saanut vihiä ja hän sen kertoi toisille. Liisa ei ollut paikkakunnan ihmisiä, vaan kotoisin muualta, sillä paljon vieraita ihmisiä oli viime aikoina osunut kylään. Sitäpaitsi hän oli hiukan herraskaisellekin vivahtava, ei kuitenkaan niin paljon, ettei hyvin olisi toisten kanssa toimeen tullut, sen verran vain, että parahiksi kelpasi herroille pyykkäriksi ja huoneiden siivoojaksi. Oli, näet, suntion tytär ja oli ollut kaupungissa huusana. Pyykkirannassa, kun paljon vaimoja oli koolla, hän asiansa kertoi. Livepata kiehua porisi hiljasella tulella, järvellä loiskivat pienet laineet ja kesäinen taivas kaareili heidän yllään.

— Nythän ne herrasväet rupeavat mökkiläisten akoille opettamaan lastenkasvatusta ja ruoan laittoa, hän alotti.

Syntyi hiljaisuus, ei muuta kuulunut, kuin veden solinaa pesupunkista. Liisa odotteli sanojensa vaikutusta.

— Höpsis! Kymmenen tenavata olen tehnyt, eikä siihen ole herrojen apua tarvittu, sanoi vihdoin Hiskian Eliina, suuri, kesakkanaamainen, äkäsen luontonen vaimo.

— Joka vuosi minäkin terveen lapsen olen potkaissut, vaikken olekaan herrojen kouluuttama, rehenteli ahdasrintainen ja yskivä Jussin Anna. — Ja kyllä minä suolavesikupin ja leipäkannikan porstuan hyllyltä osaan pöydälle viedä ilman herrojen apua.

— Oletteko hulluja, hah, hah, haa, nauroi Liisa. Luuletteko herrojen teille lapsenteko-taitoa opettavan. Nähkääs, asia on tällainen. Antakaa, kun minä oikein juurtajaksaen sen teille selitän, mutta keitä sinä, Sepän-Iida kahvia, niin minä sill'aikaa juttelen.

Sepän-Iida, pitkä, laiha, suurihampainen ja totinen ihminen alkoi keittää.

— Juu, nähkääs, puhui Liisa, juu, asia on niin, että herrasväki on tullut huomaamaan, että köyhien lapset ovat huonosti kasvatettuja ja että köyhät miehet ovat huonosti ruokittuja. Ja sitävarten — — —

— No, jo minut riivattu vei, keskeytti Hiskian-Eliina puheen ja raiskasi märällä lakanalla kehlon laitaa. — Vai ovat meidän lapsemme huonosti kasvatettuja. Voi sen tuhat tulimmaista, miten minua sapettaa. Vai eivät ne ole hyvin kasvatettuja. Mitenkähän heidän omien kakarainsa laita on, saiskohan sitä kysyä. Hyi, vieläkin kiukuttaa, miten ne toisella viikolla minua kohtaan käyttäytyivät. — — —

— No, mitä silloin tapahtuikaan, utelivat toiset.

— Mitäkö tapahtui? Kun minä menin Oljoon villankehruuta hakemaan, niin on niitä herrain puolikasvuisia kesäsyöttiläitä juuri uimaan menossa. Niiden piti jo hypätä veteen, mutta minut nähtyään asettuivatkin tiepuoleen rivissä seisomaan. Siinä ne nyöpelit seisoivat ihkasen alastomina minuun päin, eivätkä vähänkään hävenneet.

Olisit sylkäissyt vasten naamaa, sanoi Suntion Liisa.

— No niinhän minä teinkin. Minä sylkäsin ja sanoin: hävetkää toki silmänne leuhki, kun vanhaa naista pilkkaatte. Olettepa tekin koreita papin alkuja, vai mitä syötinkejä teistä tehdään! Viekää toki ihmisyytenne Oljosen sioille, kun se noin rumaa on ihmisten ilmoilla ja älkää minulle kelvottomuuttanne näytelkö, ei se minua ollenkaan ilahuta. Sanoin ja sylkäsin vielä kerran yhtä mokomaa. Voi sun vietävä, vai alkavat ne meitä opettaa! No jos kaikki herran alut ovat samallaisia, kuin ne itseään näyttelevät poikaset, niin eihän kunniallinen nainen saa mitään rauhaa. Parasta on, etteivät pistä nokkaansa minun mökkiini! Panisivat ennen minut opettamaan heidän lapsilleen, miten vanhoja ihmisiä kohdellaan, — siinä!

— Herrojen lapset ovat ristillisen kurin puutteessa, sen minäkin olen tullut huomaamaan, sanoi Jussin Anna.

— Olkaa jo rällättämätä, että Suntion Liisa saa kertoa, miten ne siunatut herrat ovat päättäneet meitä opettaa, kielsi Sepän Iida.

— Juu, jatkoi Liisa, ne aikovat tehdä köyhien lapsista hienoja, että ne lakitta päin osaisivat kumartaa herroille ja kaiketi he sitten opettavat teidät syömään hienoja ruokia.

— Jaha, sohaistako, jossa on sotkettua lihaa, kananmunaa, vehnäkorppua ja maitoa yhdessä — — —. Eliinaa puistutti.

— Entä hattu? Määrätäänköhän hattu, luuri ja silmälasit, tiedusteli totinen Sepän Iida.

— Ja opetetaanko makaamaan puoleen päivään, kysyi Anna.

— Hei, akat, innostui Hiskian Eliina, jahka minä olen oppinut hattua pitämään ja sianrasvassa keitettyä munaa syömään, niin minäpä en päivää sano muille, kuin itseni näköisille.

— Koska he sitten alkavat, kysyi Anna.

— Syksyllä, kuulema. Laittavat kai oikean koulun Oljoon ja rouva lähettää kaupungista opettajan.

— Vai syksyllä. No ensi työkseen ne alkavat vilulla tappaa, niillä kun pitää aina olla ikkunat auki.

— Kyllä sitä kylmässäkin elelee, lohdutti Hiskian Eliina. — Sitten minäkin keitän kermaan mannaryynipuuroa ja panetan suolatonta voita puuron silmään. Kelpaa sitä Hiskiaksenkin ojaa kaivaa!

— Ja minä keitän särkeni siirapissa, lisäsi Anna.

— Hyi toki, sanoi Liisa. Minua ilettää teidän mässäämisenne. Mutta kyllä minustakin siltä tuntuu, että pysyköön jokainen omissa oloissaan. Kyllä minä luulen köyhän lapsen oloonsa kelpaavan.

— Ja pitäkööt vain huolta siitä, että omat lapsensa oppivat ihmis-tapoja, vihotteli Eliina. Ja laittakoot ensi itse itselleen ilman piikaa ruoan, vaikka rahaa on, etteivät tiedä mihin panna. Puhukoot vasta sitten, miten köyhän voisi saada hengellänsä elämään, siinä!

— Älä ole noin vihanen, Eliina, sanoi Suntion Liisa, minä tunnen herrasväet ja tiedän, että ne ovat hiukan lapsellisia. Ei ne tarkoita niin pahaa — — —

— Minä pippuria niiden tarkotukselle, ärjäsi Eliina, mutta sen minä vaan sanon, että eivät minun poikani joka vastaantulijalle hävyttömyyksiä tee, vaikkei niistä syötinkejä tulekaan.

— Akat, kahvi on jo valmista, ilmotti Sepän Iida.

Pyykkärit taukosivat työstään ja istuutuivat tulen ympärille.

Lahden toisella rannalla on koivumetsä. Sinne oli keskustelun aikana kerääntynyt herrasväkeä katselemaan kesäistä idylliä.

Järvi oli tyyni, hienoja, hopean kirkkaita karmeita vain kulki sen pinnalla. Vaimojen ääni kuului hyvin toiselle rannalle, mutta sanoja ei erottanut. Valkoset vaatteet, joita oli levitetty kuivamaan ruohikolle ja pensaiden oksille, kuvastuivat pitkinä juovina järven vihertävään kalvoon. Heinäsirkat surisivat ja perhoset tanssivat tuoksuvien kukkien ympärillä. Elämä oli niin ihanaa metsänpuoliselta, varjoiselta rannalta katsottuna. —

Vaimot alkoivat jälleen pestä ja puhella.

— Kyllähän elää kelpaa, kun tuon enempää ei elämänsä eteen tarvitse tehdä, sanoi Sepän Iida nyökäyttäen herrasväkeen päin. Hänen äänensä oli katkera.

— Ole vaiti, — Suntion Liisa koetti olla sukkela, — pianhan pääset samallaisille päiville, kun nyt vain kerkiävät opettaa sinut syömään herkkuja ja laiskottelemaan.

— Taitaisi käydä Iidan, kuten entisen akan.

— Kuinka sille sitten kävi.

Sepän Anna kertoi:

— Oli kerran akka, joka sai periä suuren, suunnattoman määrän kultarahoja. Ensin hän ei tietänyt, mitä niillä olisi tehnyt, mutta silloin joku tuttava neuvoi hänen ostamaan oikein kauniin rakennuksen, jonka ainoana maana olisi vain puutarha. Mitä semmoinen rahakas ihminen sen enemmällä maalla olisi tehnytkään, kuin mitä kelliäkseen tarvitsi. Akka teki neuvon jälkeen ja osti kauniin rakennuksen. Mutta rakennuksella ei ollutkaan puutarhaa. Ei se mitään, ajatteli akka, pianhan minä tässä joutessani puutarhan laitan. Ja kun hän oli tottunut työ-ihminen, ei hänen tullut mieleensäkään toisilla sitä teettää. Päivät pitkät hän ahkerasti kuokki, istutti ja mullitti. Hän laittoi kauniita kukka-penkkejä, puita ja ruusupensaita. Hän oli niin onnellinen rikkauksistaan, että toivoi saavansa elää ijankaikkisesti. Vihdoin oli puutarha kunnossa ja akka rupesi nauttimaan laiskan päiviä. Hän rupesi kahvipannun ääressä istumaan puutarhan penkillä. Mutta miltä se ahkeralle maistui. Jo toisena päivänä hän suuttui ja väsyi kukkien katselemiseen.

— Miten hänelle sitten kävi?

— Se myi pois koko paikan ja osti toisen, jossa jälleen alkoi ahertaa. Se ei tuntenut onnea missään muussa, kuin työssä.

— Eihän muuta onnea olekaan, myönsi Eliina, vaikka enhän muuta onnea ole koettanutkaan. Arvelen vain siitä, ettei mitään valmista ihmisen suuhun lennä, vaan kaikki on kovan vaivan takaa sinne raastettava. Jos Jumala olisi tietänyt ihmisen tulevan onnelliseksi ilman toimeentulonsa eteen ahertamatta, niin varmasti olisi hän sen onnelliseksi tehnyt.

— Miksi ei Jumala luonutkin ihmiselle kaikkea valmiiksi. Se olisi käynyt samalla vaivalla, kun sille kerran kaikki on mahdollista, ajatteli Liisa.

— Tai olisi jättänyt koko ihmisen tekemätä, se olisi ollut kaikkein parasta.

— Älä sinä, Eliina, enää jatka ihmisten tekoa, pisti Liisa.

— Jaa, minäpä en olekaan yksin tekijänä — — —

— Solkkaamata suutanne, siinä, vihastui Iida. Kyllähän leikkiä saa puhua, mutta pilkkaa ei, ei ainakaan sellaisista asioista.

* * * * *

Nuoren herrasväen huomio oli järven toisella rannalla kääntynyt taivaan hattarapilvistä, veden väreilystä ja lintujen näppärästä lennosta pesu-akkoihin.

— Luonto on niin ihanaa, niin virkeää ja monipuolista, puheli silmät haikeina nuori neitonen. — Se on kuin Jumalan runoteos, jota me pienet ihmislapset saamme tutkia ja josta saamme oppia rakastamaan elämän ja olemassaolon kaikkeutta. Jospa vain kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan luonnon ihanuutta! Jospa runotar saisi sanallaan koskea kaikkia ahtaita rintoja! Nuo vaimot, jotka tuolla vaatteita pesevät, tuskin tietävät olevansa järven rannalla, johon ääretön taivas, vihreä metsä ja kyläkunta niittyineen kuvastuu. Tuskin kuulevat he veden loisketta, joka syntyy heidän sitä käytellessään! Minä tahtoisin niin halusta huutaa kaikille ihmisille, että maailma on ylen kaunis, niin verrattoman ihana!

— Niin, te olette oikeassa, sanoi joku nuori herra, luonto on kaunis ja niin täydellinen, ettei ihmiskäsi kykene yhtä pientä kiveä siihen lisäämään.

— Näettekö sitten noiden pesuvaimojen liikkeitä, miten sopusuhtaisia ja ympäristöönsä sopivia ne ovat, neitonen sanoi.

— Luonto on täällä alkuperäistä, vastasi herra, samoin nuo vaimot. Niiden olemus on kokonaan luonnon mukaista. Ei siinä ole mitään tehtyä.

Yksi neitosista, joka talvisin kävi Ateneumissa piirustusoppia ja kutsutti itseään taiteilijaksi, oli alkanut piirustaa kuvaa pesurannasta. Kuva ei tahtonut olla oikein luonteva, eikä laisinkaan näköinen, mutta perspektiivin hän selitti olevan hyvän. Hän oli sen luonteinen, ettei hän koskaan onnistunut saamaan hyvää kuvaa itse paikalla. Hän vain valokuvasi taulun muistiinsa, josta se vasta kypsyttyään saattoi luontevana esiintyä.

Herrat kuuntelivat ihastuneina. He seurasivat silmillään neitosten siroja liikkeitä, etsivät kukkasia, pujottelivat niitä puseroiden poimuihin, heittivät jälleen pois ja repivät uusia.

Neitoset vuoroin suuttuivat, vuoroin leppyivät, hyppivät kiville ja mättäille ja säikähtelivät. Otaksuivat kuivia, maahan pudonneita oksia käärmeiksi ja menneen vuoden käpyjä sisiliskoiksi.

Kaikkien mielestä oli niin hauskaa. Elämä oli niin ihanaa vapaassa, virkeässä luonossa pitkän, rasittavan talven jälkeen.

Oljossa asuva herrasväki oli kovin tyytymätön sisäpiikaansa, sillä se samoili mieluisammin metsiä tai lojui nurmikolla, kuin piti huoneita siivossa ja huolehti, että kaikki olisi ollut tarpeellisessa kunnossa. Emäntä oli jo monta kertaa ihmetellyt, miten tohtorinna suvaitsi sellaista palvelijaa ja hän kehotti tohtorinnaa ottamaan piian maalta, kaupunkilaisista kun ei ole mihinkään.

Rouva oli samaa mieltä ja antoi Suntion Liisan toimeksi hankkia sopivaa henkilöä.

Liisa kyseli kylältä. Paljohan niitä oli tulijoita, — käsitteet suuresta maailmasta olivat viime vuosien aikana melkoisesti muuttuneet, — mutta kaikki eivät niin vain kelvanneetkaan, sen tiesikin. Tohtorinna vaati sisäpiialtaan ei ainoastaan työtelijäisyyttä, vaan myöskin siroa ulkomuotoa.

— Tiedänhän minä yhden, sanoi Liisa, yhden, joka on sekä ahkera, että kaunis, mutta se on vielä kovin lapsekas ja tuskin sen vaari sitä päästääkään, vaikka saanhan minä koettaa.

Ja Suntion Liisa meni Erkin mökille.

Lapsuus oli pikku- Leenalta kadonnut, kuin unelma. Muorin kuoleman jälkeen oli hänen hartioilleen tulleet kaikki ne huolet ja työt, joista vainaja häntä oli säästänyt. Kovaa oli todellisuus. Ei siinä ollut sijaa ihmettelylle ja ruunankummikin tuntui muinaiselta, menneeltä haaveilulta. Kauan oli Leenan jo tehnyt mieli pois suureen maailmaan, sinne, johon eivät kuulu yksinäiset, huokailevat tuulet. Kun Liisa puhui asiansa, joka yhdellä kertaa uhkasi aukaista satumaisen suurmaailman portit, ihastui Leena.

— Mene vaan, sanoi vaari ottaen uunilta piippunsa ja alkaen sitä äänekkäästi imeä. — Mene vaan, Leena, mitäpä sinä tässä olostasikaan paranet. Minäkin kuolen pian ja sinä jäät kuitenkin yksin.

— Mutta te jäisitte niin yksin ja turvattomaksi, sanoi Leena jotakin sanoakseen. Sitten hänen tuli todenteolla ikävä vaaria. Se jäisi niin yksin ja turvattomaksi. Ehkä sairastuisi ja kuolisi jonakin pimeänä talviyönä. Ei, hän ei voinut jättää vaaria. Hän on tässä niin kauan, kuin se elää ja sitten vasta. — — Mutta entä jos vaari elääkin kauan.

— Mene sinä vaan, mentävähän sinun on kuitenkin. Mikäpä minun on tässä yksin ollessani. Pääsethän ihmisiin, eikä tarvitse joutua hunningolle.

— Mutta jos vaarin mieli on paha.

— Mitäpä minä siitä pahottelemaan. Enhän kuitenkaan saa sinua ikääsi pitää, joka kohta kuolen. Vaari ei sanonut Leenalle, ettei hän enään kyennyt pitämään mökkiään, kun vanhat varat olivat loppuneet ja Oljon isäntä oli vuodesta vuoteen lisännyt päivätöitä. Tuskin omia töitään enään vaari jaksoi ja ensi talveksi oli hänen mentävä ruotiin. — Mene sinä vaan, Leena, kun pääset, parempia ihmisiä palvelemaan!

— En minä sentään taida — — —

— Sinun pitää mennä, minä tahdon, sanoi vaari kovettuneena.

Leenan mieli oli hyvä, että vaari hänet pakotti menemään.

Suntion Liisan kanssa hän lähti näyttämään itseään tohtorinnalle. Matkalla neuvoi Liisa, miten piti esiintyä. Hänen piti niiata syvään herrasväelle ja katsoa silmiin puhuteltaessa, — se näyttäisi rehelliseltä. Sitten, jos tohtorinna hänet ottaa, niin hänen pitäisi niiaten sanoa: onko tohtorinna hyvä ja opettaa minua, kun minä olen niin osaamaton ja tökerö, kyllä minä koetan sitten nöyryydelläni palkita tohtorinnan vaivat.

Sykkivin sydämin ja oudoin mielin kulki Leena Liisan rinnalla Oljoon näyttämään itseään. Liisa jatkoi neuvojaan:

— Ole nöyrä ja tottelevainen herrasväellesi, äläkä koskaan puhu vastaan, äläkä vastusta, vaikka vääryyttäkin kärsisit ja vaikka kuinka tietäisit olevasi oikeassa. Ei köyhän auta oikeuttansa katsoa, kärsien se paraiten eteenpäin pääsee. Ja vielä toinen asia, Leena, vaikka oletkin vielä lapsi, niin sanon pahan omantuntoni takia. Sinä olet suurisilmäinen ja sysi-musta ja olisit hyvin säilynyt täällä maalla, jossa sinua pidetään rumana, mutta herroilla on toinen maku. Ne, näes, luulevat mustaa kauniiksi. Älä siis usko herrasmiesten koreita puheita ja naimatarjouksia, eivät ne koskaan piika-ihmistä nai.

He saapuivat perille, Liisa vei Leenan kyökkiin. Siellä oli kaksi palvelijaa. Toinen sekotti munaa ja korppua hakattuun, veriseen lihaan ja toinen kuori perunoita tehden hirveän paksuja kuoria.

— Ohhoo, onpa siinä korea tyttö, kenen se on, kysyi toinen palvelijoista.

— Siitä tulee tähän herrasväkeen piika, jos huolitaan, vastasi Liisa.

— Lapsihan tuo vielä on, ei se jaksa tässä olla.

— Kovaa on talonpojankin työ!

— Mitähän Emma-ryökinä tuosta tytöstä tykkää, nauroi toinen piika, se kun ei luule muita kauniita löytyvänkään maailmasta, kuin hän.

Tohtorinna tuli kyökkiin, Leena ja Liisa nousivat seisomaan.

— Tässä minä nyt tuon tohtorinnalle tämän tytön. Se on turvaton tyttö-riepu ja olisi siunattu asia, jos herrasväki tahtoisi ottaa sen ja opettaa siitä kunnon piian.

Leena oli hämmästynyt tohtorinnan tulosta ja vetäytynyt Liisan selän taakse. Liisa veti hänet esiin.

— Tervehdi tohtorinnaa, Leena!

Leena rohkasi luontonsa, astui uljaasti rouvan luokse, ojensi kätensä ja silmiin katsoen sanoi: päivää!

— Voi, voi, hätäili Liisa, kuinka sinä olet köppänä sentään. Älä nyt toki kättele! Muistatko, miten minä sinua neuvoin?

Leena punastui korvia myöten ja koetti puhua tökertää: kyllä minä sitten nöyryydellä palkitsen, kun minä olen näin osaamaton.

— Höhlä, ärjäsi Liisa, oletko siinä! Tuskin tohtorinna ottaakaan sinua.

— No, no, nauroi tohtorinna, tyttöä on opetettu liikaa. En luule, että hän on niinkään höhlä, kun hän vaan saa olla ja puhua, miten itse haluaa.

Nyt uskalsi Leena jo hengittää ja katsoa asiaa luonnollisemmalta kannalta. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että herrasnainen saattoi noin hyvin käsittää. Miten voisikaan tehdä aivan niin, kuin toinen käskee.

— Tahtoisitko tulla meille palvelukseen, kysyi tohtorinna.

— Tahtoisin.

Samassa tuli mieleen vaari ja vaarin mökki. Itku oli vähällä tulla. Hänestä tuntui, ettei hän enään koskaan saisi nähdä vaaria, ei avata porstuan ovea, eikä teljetä sitä kepillä. Keittiössä oli outo ruoan ja veden haju, kaikki oli niin puhdasta ja kirkasta, häntä tukehdutti, mieli teki pois.

— Minä luulen, että hän on kiltti tyttö, sanoi tohtorinna Liisalle. — Minä otan hänet mielelläni, mutta en voi ottaa ennen kuin sitten kun lähdemme Helsinkiin.

Helsinkiin! Leena ihastui. Hän pääsisi vielä vähäksi aikaa vaarin luo ja sitten Helsinkiin!

Kun hän jälleen saapui vaarin mökille, huomasi hän jälleen paljon, mitä ei ennen ollut huomannut. Mökin seinä oli kallellaan, aivan kaatumaisillaan ja porstuan katto oli rikki. Suuri, lahonut laudanpätkä oli valunut alas ja jäänyt seinää vasten roikkumaan. Navetta oli tyhjä ja ikävän näköinen ja kotipihlaja oli alkanut sammaltua.

Vaarin luona tuvassa istui Melanderin Heta, sama, joka häntä oli ollut kastamassa. Heta oli kylältä saanut kuulla, että Leenasta tulee herrojen piika ja sitä varten hän oli tullut Erkin puheille.

— Sen minä vaan sanon, puhui Heta, että ei se onnekseen kaupunkiin lähde. Tiedän minä toki sen verran, vaikk'en paljoakaan tiedä. Eläsipä nyt Leena-vainaja, niin eipä laskisikaan se lasta suden suuhun. Hoo, hoo. En tiennyt silloin, kun ma kasteessa vein Herran eteen tuon lapsen, että siitä piti maailman luuta tulla, siitäkin.

— Eikö Jumala mielestäsi kaupungissa olekaan sama, kuin täällä, kysyi Erkki. — Ja minä olen kuullut Helsingissä olevan satoja pappia ja kymmeniä kirkkoja, niin ettei sielläkään pakanana elää tarvitse.

— Pappiako Erkki pitää pirun vörmyntärinä? En minä sinuna, Leena, kaupunkiin lähtisi, kun täälläkin elää voi. Älä lähde, Leena!

— Suntion Liisa on jo toimittanut, vastasi Leena, en kai minä enään voi purkaa.

— Suntion Liisa, muka paras, se herrojen heiska, mikä lieneekin muualta tullut. Älä huoli lähteä! Minä olen sinut pyhästi kastanut samana yönä, kun äitivainajasi ruumiin pesin. Äitisi tuli sieltä hylättynä ja häväistynä sinua tänne synnyttämään, — nyt syksyllä tulee siitä neljätoista vuotta, ja samoin käy sinullekin, sano minun sanoneeni.

— Ole hörisemättä, ärjäsi Erkki, kun tuolla lailla orpoa evästelet.
Mikä sinä olet ihmisen elämänkulun ennustajaksi?

— Sen, mitä sanoin, sen sanon vieläkin, toisti Heta totisena. — En minä Leenalle mitään pahaa toivo, sen tietää Jumalakin. Mutta minkä minä sille voin, että sydämeni on haljeta, kun ajattelen, miten kova tämä maailma on. Eikä Erkin tarvitse sitä pahastua, että minä Leenaa estin. En sitä kateudesta tehnyt.

— Kai minä sen tiedän, myönsi vaari, mutta mihinkäpä se lapsi-rukka joutuu täälläkään, kun minä kuolen? Eikä käy päinsä parempia ihmisiä pilkata. Kun se rouva kerran on luvannut ottaa, niin mikä on mennessä? Ihmisiinhän se joutuu, eikä hukkaan.

— Koska kerran vaarisikin niin tahtoo, puhui Heta Leenalle, että sinunkin pitää lähteä ulos avaraan maailmaan, niin mene, kai se on niin sallittu. Mutta älä ylenkatso minun sanoja, kun sanon, että maailman polku on pitkä ja pimeä. Se on kuin aava meri, jonka viitat tuuli on vienyt. Lintunen tietää ilman suunnat ja koko maailma on sen turvapaikka, mutta niin ei ole laita ihmislapsen. Mutta muista, että Jumala asuu taivaassa ja on jo ennen meidän syntymistämme määrännyt meille elämän onnen tai onnettomuuden.

Vaari huokasi. Suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Leenaan eivät Hetan neuvot mitään vaikuttaneet. Hän ajatteli kaupunkia ja kaikkea sitä uutta ja outoa, joka hänellä oli oleva edessään.

Mutta kun se aika läheni, jolloin Leenan piti matkustaa Helsinkiin, tuli hänen jälleen kova ikävä vaaria. Tuli muori-vainajakin mieleen. Tuossa oli vielä muorin lypsinkiulu, tuossa rukki, tuossa kuontalohara ja sukkula. Kaivolla oli sama ämpäri, jolla muori oli vettä nostanut, sama polku vei kaivolle, kuin silloinkin. Missähän muori oli? Kohta kuolee vaarikin. Mökki jää tyhjäksi, tai tulee joku toinen siinä asumaan. Se asuu jälleen kauan ja sekin kuolee. On ollut aika, jolloin ei muoriakaan vielä ollut ja nyt häntä jälleen ei ole. Vaikka maailma seisoisi monta sataa tuhatta vuotta, niin ei muoria enää koskaan olisi maan päällä. Kaikki ihmiset kuolevat, mutta maailma ei koskaan ole tyhjä ja kaikki ihmiset ovat tuttuja keskenään, vaikka aina uusia syntyy. Anni-tätikin oli ollut ja ollut niin hyvä — — —.

* * * * *

Tuli syksy. Aartolahti jäi omien kyläläistensä haltuun. Kesävieraat olivat lähteneet pois. Niiden mukana Leenakin.

Erkin mökissä asuvat uudet ihmiset, vastanainut pari, entinen piika ja renki. Vaarilta olivat he ostaneet mökin ja talous-kalut. Paljoa ei ne maksaneet, mutta paljon arvoisetkaan eivät ne olleet. Lahoja olivat niin mökki, kuin kalutkin, niinkuin niiden entinen käyttäjäkin, mutta parempiin ei nuoren parin varat riittäneet. Voimaa toki oli ja intoa. Hätävaraksi vain vanhaa ostettiin, kunnes uusia, mallikkaita ja kestäviä ennätettäisiin hankkia ja uusi, ihan uusi ja mukava mökki rakennettaisiin.

Turhaa on nuorten tulokkaiden unelma. Uutta ennättivät he vain hankkia sangon, kiulun, taikinapytyn ja kehdon, kun heille syntyi pieni poika, joka sitoi äidin pois ansiotyöstä. Seuraava vuosi toi toisen ja kolmas kolmannen, alinomaa siunasi Herra nuorta paria uudella tulokkaalla. Toiveet uuden mökin saamisesta raukesivat pian. Nuori, puutteiden kuihduttama mies paikkailee joka syksy mökin kattoa ja nurkkia, että pienokaiset siellä sisällä säilyisivät yli kylmän talven. —

Vaari on joutunut ruotiin.

Odottamaton se tapaus ei Erkille ollut, kauan hän sen oli tiennyt, vaikkei hän sitä ennen ollut ajatellut sen enempää. Olihan aivan luonnollista, että kun omat voimat loppuivat, täytyi turvautua toisten armoon, sillä kukapa pienessä mökissä suuren suuria säästöjäkään teki. Nälkää Erkin ei ollut koskaan tarvinnut kärsiä mökissään, lapseton kun oli. Ja vaikka puolet ajasta olikin mennyt maanvuokran maksuun, oli hän ollut rikaskin toisiin mökkiläisiin verraten. Uutta oli hänellä aikoinaan ollut kaikki, niin vaatteet, kuin talouskalutkin. Hyvä oli ollut elää, mutta kun rikkaus oli ollut tavarassa, oli se kadonnut aikojen kuluessa.

Oudolta sentään tuntui olo vieraan nurkassa ja tielläkin tuppasi olemaan. Ilkeältä tuntui, kun sanottiin, että kuolemaankin jo joutaisi — —. Eipä siksi että hän kuolemaa olisi pelännyt, ei ollenkaan. Mielikin paloi jo tuonelaan, Leenan luokse, vanhan elämänkumppanin, mutta muuten vain sydäntä jääti, kun sellaista toivomusta kuuli lähimmäisten, omien pitäjäläistensä suusta. Vaikka niin hän itsekin ennen oli sanonut, kun vaivaisen näki, että kuolemaankin jo joutaisi — — —.

Uljas oli sen talon isäntä kirkonkylässä, johon Erkki ensinnä joutui, uljas nyky-ajan mies. Emäntä ei ollut ylpeä, vaan pieni ja hiljainen, vaalea. Antoi joskus pienokaisensakin vaarin syliin ja se oli hauskaa. Silloin tuli Erkin mieleen aina pikku-Leena — — —.

Muistaneekohan hän enään ukkoa? Missähän lienee pikku-Leena — — —.

Rengit ja piiat olivat ilkeitä ja nauroivat Erkin omituiselle huulien liikunnalle, joka tuli siitä, ettei hänellä ollut hampaita. Sanoivat vaarin käyvän jälleen lapseksi, joka rinnan asemasta huuliansa imee. Isäntä torui renkejä ja piikoja ja sanoi saman kohtalon heitäkin uhkaavan, jahka yhtä vanhoiksi pääsevät. Sitä eivät rengit, eivätkä piiat usko. Heidän suonissaan virtaa uhkuva elämän voima ja he luulevat kykenevänsä valmiista, hedelmällisestä maailmasta murtamaan itselleen onnea ja runsasta ravintoa vanhankin päivän varalle. Mutta isäntä on sivistynyt mies ja hän hymyilee moiselle uhmailulle.

Muuten käy isännän sääliksi köyhän kansan kova kohtalo, ruodille joutuminen, jossa vanha aina joutuu nuorten pilkaksi ja saa kärsiä nälkääkin monin paikoin. Hän oli ensimäinen, joka kuntakokouksessa ehdotti epäkohdan korjaamiseksi vaivaistaloa. —

Sellaista Erkkikin toivoi. Siellähän olisi toisiakin hänen laistaan, jotka ikäänkuin niitetyt ja auringon paisteessa kuivatut heinät olisivat haravoituina yhteen ja samaan paikkaan.