II.

Leeni, joksi Leenaa kaupungissa oli alettu kutsua, ei kauan palvellut sitä herrasväkeä, jonka kanssa hän Aartolahdelta oli lähtenyt.

Tohtorinna tosin piti paljon Leenistä, — häntä miellytti tytön hiljainen, mietiskelevä, hiukan tottelematon luonne ja siro, omintakeinen käytös, mutta samalla oli tohtorinna tullut huomaamaan, että tytöstä uhkasi koitua kaunotar ja se huolestutti häntä. Nuoret miehet katsoivat ihastunein silmin tyttöä, eikä rouva uskaltanut ottaa edesvastuulleen sitä vaaraa, mikä nuorella, kauniilla palvelijattarella oli perheessä, jossa asui ja kävi paljon nuoria miehiä.

Hän puhui asiasta miehelleenkin, tohtorille. Leeni oli silloin ollut heillä puoli vuotta.

— Tuskin siinä mitään pelättävää on, lohdutti tohtori hetkisen mietittyään. — Tyttö tuntuu minusta järkevältä naisen alulta ja jos hän on kaunis, niin hyvähän se on, hän voi saada itselleen kelpo miehen.

— Voi, Wilhelm, älä puhu noin kevytmielisesti. Tietysti tyttö on hyvä, eikä hän omasta tahdostaan koskaan lankeisi, mutta miehet ovat niin ajattelemattomia — —.

— Selitäpä minulle, Elli, sanoi tohtori, mikä siihen oikeastaan on syynä, että äidit niin ajattelemattomia miehiä kasvattavat? Sinä olet valmis ajamaan turvattoman tytön pois luotasi varjellaksesi häntä onnettomuudesta ja kuitenkin käy meillä paljon miehiä ja nuorukaisia, joita täydellä syyllä voisit pitää nuorten tyttöjen viet — — —

— Sitäpä varten juuri tahtoisinkin lähettää Leenin takaisin maalle, pois täältä suuresta kaupungista. Enkä minä ketään erityisesti voi epäillä, enhän minä tahdo tuomita — —

— Minusta, jatkoi tohtori, olisi parasta, että pitäisit hänet täällä. Missä luulet hänen olevan sen paremmassa turvassa?

— Kotonaan, maalla.

— Aijotko todellakin lähettää hänet maalle?

— Sitä olen hiukan ajatellut.

— Mutta entä jos tyttö ei tahdokaan mennä maalle?

— Voinhan koettaa. — Tohtorinna kutsui Leenin sisään. — Leeni, alotti hän suoraan asiansa, etkö haluaisi lähteä jälleen maalle, vaarisi luo, joka ehkä hyvinkin kaipaa sinua.

— En!

— Miksi et?

— En, vastasi Leeni jälleen ja aikoi lähteä.

— Odota!

Leeni jäi kynnykselle. Vallaton, musta hiuskiehkura oli valunut otsalle ja silmissä liikkui vaihtelevia ilmeitä. Kaupunkilaispuku sopi hänelle hyvin.

— Eikö sinun ole yhtään ikävä vaariasi, kysyi tohtorinna.

— On.

— Miksi sitten et tahdo mennä hänen luokseen?

— Näkihän tohtorinna jo minua tuodessaan, että minun oli ikävä vaaria, miks'ei tohtorinna silloin kehottanut minua jäämään. Sitäpaitsi onkin vaari nyt ruokolla, ei hänen luoksensa enää pääse.

— Katso, jatkoi rouva, minä antaisin sinulle vähän rahaa — — — ja voisithan palvella maalla — — —, näes, tämä suuri kaupunki ei oikein sovi nuorelle tytölle. Maalla on parempi.

— Onhan täällä kaupungissa paljon nuoria tyttöjä, Leeni virkkoi, — enkä minä pyydä tässä paikassa olla, kyllä minä aina palveluspaikkoja saan.

— Älä ole vihanen, Leeni, pyysi tohtorinna, en minä sitä sillä sanonut, että sinun muuttaa pitäisi. — —

Leeni ei jäänyt kuuntelemaan, mitä tohtorinnalla olisi ollut sanottavaa. Hän juoksi keittiöön ja alkoi itkeä. Iida, kyökkipiika lohdutti häntä.

— Niinkuin ei Helsingissä paikkoja saisi parempiakin. Eihän sinun,
Leeni, siltä tarvitse maalle mennä että tästä paikasta muutat.
Mokomaakin kitupiikki herrasväkeä, eivät edes kertaakaan teaatteriin
kustanna.

— Oletko sinä ollut useinkin teaatterissa, kysyi Leeni, joka
Helsingissä ollessaan ei vielä ollut käynyt missään huveissa.

— Olen, uhosi kyökkipiika, minä olen satoja kertoja käynyt teaatterissa ja tansseissa. Jopa sinäkin kerran pääsisit teaatteriin, niin ihmettelisit itsesi pilalle. Siellä kun näkee edessään oikeita vuoria, metsiä ja järviä, maita ja taivaita ja kuulee ukkosen jyrisevän ja salamoivan. Hyvänen aika, miten se on mahtavaa ja suurenmoista. Siellä näkee tapauksia aivan luonnollisina. Miten rakkaudesta saadaan kärsiä ja kaikkea. — —

— Voi, jospa minäkin pääsisin, huokaili Leeni.

— Miks'et pääse, jos vaan tästä paikasta pois lähdet.

Leeni teki kyökkipiian kanssa päätöksen. Samana iltana sanoivat he molemmat itsensä irti.

Tohtorinna ei tahtonut Leenille antaa päästökirjaa muuten, paitsi että Leeni lähtisi maalle.

— Maalle minä en lähde, sanoi Leeni päättäväisesti. — Sitä varten en sieltä ole tänne tullutkaan.

— Mutta jos minä lähetän sinut maalle, uhkasi tohtori. — Minulla on siihen oikeus, kun olen sinut tänne tuonutkin.

Leeni punastui.

— Minä en ole mikään nyytti, jota niin vaan saa tuoda ja lähettää, hän sanoi ääni värähdellen. — Kun minä olen köyhä, jonka työllänsä pitää itseään elättää, niin saan kai itse valita olinpaikakseni sen, missä helpoimmin voin ansaita.

— Jää sitten meille, pyysi rouva, minun on vaikea laskea sinua muualle.

— En jää! Minä en tahdo olla kenenkään tiellä!

— Mutta sinulla ei ole papinkirjaakaan täällä.

— Tuskin sitä on sielläkään, sanoi Leeni, ei minua pappi ole ristinyt.

* * * * *

Paikanvälitystoimiston omistaja, vanha, lihava, juoponnäköinen rouva tarkasti Leenin kasvoja ja vartaloa enemmän, kuin todistusta, jonka tyttö hänelle antoi.

— Mistä olette kotosin, hän kysyi karkealla ja pöhöllä äänellä, joka teki Leeniin ilkeän vaikutuksen.

— Aartolahdelta, vastasi Leeni hiljaa. —

— Puhukaa kovempaa, käski rouva. — Minä en pidä kuiskuttelusta. Ihmisen pitää esiintyä reilusti ja ylpeästi, vaikka räsyt kintuissa roikkuisi. No, mistä olet kotosin? Minun tapani ei ole teititellä lapsia.

— Aartolahdelta.

— Hm! Missä se on?

Leeni ei osannut selittää. Hänellä ei ollut mitään käsitystä maantieteestä.

— Onko se Suomessa, vai Indiassa? — Rouva nauroi kurkun täydeltä omalle sukkeluudelleen.

Leeni ei vastannut mitään. Häntä hävetti seisoa keskellä lattiaa kädet suorina sivuilla ja häntä harmitti rouvan ivailu.

— Sinä et taida tietää, jatkoi rouva, missä India on. Se on toisella puolen maapalloa, mutta samapa se, missä India on. Sinä haluat kai paikkaa, niinkö?

Rouva aikoi nousta ottamaan hyllyltä kirjaa, johon olisi merkinnyt Leenin nimen, mutta horjahti ja putosi jälleen istumaan. Hän oli juovuksissa. Toisen yrityksen jälkeen hän pääsi ylös, tyrkkäsi tuolin kolisten syrjään ja hoiperteli hyllyn luo, missä oli joukko likasia kirjoja ja papereita. Sieltä hän otti pitkänomaisen, kovin tahraantuneen kirjan, toi sen pöydälle, istua romahutti jälleen ja kohottaen rinnan kohdalta korsettiaan alkoi käännellä lehtiä.

— Jaa, mikä sinun nimesi olikaan?

— Leeni,

— Sukunimi?

— Aliinantytär.

— Leeni Aliinantytär, se nyt ei ole oikein sopiva nimi, koeta keksiä itsellesi oikea sukunimi, se kuuluu asiaan. Minkälaista paikkaa haluat?

— Samahan tuo on.

Rouva tarkasteli jälleen Leenin kasvoja ja vartaloa.

— Sinä olet peräti soma tyttö! Etkö haluaisi hotelliin. Minä tunnen erään hotellin rouvan, joka tarvitsee piikaa, tiskerskaa juuri nyt. Hän on oikein kiltti rouva. Tahtoisitko sen paikan?

— Samahan tuo on.

— Jaha. Voit tulla huomenna samaan aikaan jälleen tänne. Ole hyvä, sisäänkirjoitus yksi markka!

Leeni laski ainoan viisimarkkasensa pöydälle ja odotti loppua takaisin.

— Jaha, siis huomenna, toisti rouva huolimattomasti ja pisti rahan laatikkoon.

Leeni ei kehdannut pyytää neljää markkaa takaisin.

Kadulle päästyään häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut pyytänyt rahaansa pois. Sitten kadutti, että oli mennyt koko paikkaan. Huomenna hän ei enää menisi. Leenin tuli haikea ikävä tohtorinnaa. Hän päätti huomenna mennä tohtorinnan luokse takasin ja pyrkiä jälleen hänen palvelukseensa.

Iida, tohtorin herrasväen entinen kyökkipiika oli toimittanut Leenin asumaan sisarensa luo, joka oli työmiehen vaimo. Asunnon emäntä tuli kovin iloiseksi, kun sai kuulla, miten Leenin oli onnistunut. Oli ilta ja mieskin oli kotona.

— Katsohan, mikä onni tuota tyttöä potkii, puheli vaimo miehelleen, — kun pääsee hotelliin palvelemaan. Jos sellaisissa paikoissa pääsee rouvansa suosioon, niin voipa vielä kohota puhvettineidiksikin. Voi se niinkin veikeästi käydä!

— Kyllähän siihen virkaan nätillä naamalla päästään, myönsi mies. —
Annathan minullekin sitten ryypyn, jos satun pennitönnä olemaan?

— En minä taida sentään mennäkään koko paikkaan, kaihtoi Leeni, minusta tuntuu niin vastenmieliseltä. Se rouvakin oli juovuksissa.

— Herran takia, siunasi vaimo säikähtäen, vai et menisi, vaikka hotelliin pääsisit. Mitä sinuun kuuluu paikanvälitysrouvan juoppous. Kiitä onneasi, kun niin hyvän paikan saat! Et taitaisi nielaista, vaikka valmiiksi paistettuna saalis suuhusi lentäisi?

— Mutta kun se tuntuu niin vastenmieliseltä, esteli Leeni. — Ja eiköhän Helsingistä muita paikkoja saane?

— Vastenmieliseltä, toisti vaimo. — Luuletko sinä olevasi niin arvokas henkilö, että oikein mielen ja omantunnon mukaan voisit elämäsi asettaa? Piika, kuin piika! Sen vaan sanon, että katua saat, jos et nyt onnen koukkuun tartu!

— Anna tytön itsensä tehdä, niinkuin parhaaksi näkee, sanoi mies. — Älä mene houkuttelemaan. Jos vielä turmioon joutuu, niin sinua syyttää!

— Syyttäköön, jos niin kelvoton on! Ja mikäpä ihmistä turmioon vie, muu, kuin oma itse? Turhaa luuloa, että hotellissa muka pahuus naiseen paremmin tarttuu, kuin muualla. Olen kuullut, että nunnaluostareihinkin on paha päässyt, vaikka siellä aina Jumalaa rukoillaan. Tapetuita lasten luita on löydetty permantojen alta. Muuten minä tunnen monta naista, jotka ovat hotelleissa palvelleet ja mikä niitä vaivaa? Henrikssonska esimerkiksi.

— Tunnen minäkin monta kapakkanaista, nauroi mies. — Samaa hameväkeä ne on ne, kuin muutkin. Minä viisi välitän teidän puuhistanne. Tuo sinä, minun hilssuni, puuroa ja silakkaa pöytään, pöyhi sänky pehmoseksi, että pääsen nukkumaan ja kessahda itse viereeni, niin elämä on kuin silkkiä!

— — — Myöhään iltaa valvoivat vaimo ja Leeni. Vaimo kertoi, miten viehättävää hotellissa olo on ja miten paljon siellä voi ansaita. Leenikin innostui. Toisaalta kuvaili vaimo, kuinka kurjaa köyhän, naidun naisen elämä oli, miten vailla kaikkea, mikä elämän tekee hyväksi ja miellyttäväksi. Kymmenen vuotta hän oli ollut naimisissa, mutta koko sillä ajalla hän ei ollut saanut muuta, kuin kaksi pumpulista hametta. Vanhoilla, tyttönä ansaituilla vaatteilla oli täytynyt tulla toimeen. Nekin alkoivat hajota ja uusia ei ollut tiedossa.

Leeniä kauhistutti sellainen kohtalo.

Mies nukkui sängyssä ja kuorsasi pitkään ja raskaasti. Sen nenä tuhisi ja alahuuli oli vetelästi lerpallaan. Likaset, paikatut verhot peittivät akkunoita ja mustaksi maalatun, kuluneen piirongin päällä oli harmaalta heijasteleva peili. Suuri, värjätty ruohovihko oli kummallakin puolen peiliä. Toinen vihoista oli hopean värisessä lasivaasissa, mutta toisella oli astiana nokaton teekannu. Seinässä oli vinollaan iso, käsin maalattu taulu esittäen rusakanmyrkky-viherijäistä kenttää, jonka keskellä uljas valkonen linna kohoutui. Kentällä, linnan pihassa oli plonningin sininen lammikko ja siinä uiskenteli perätysten kahdeksan lumivalkoista joutsenta. Lammikon vieressä oli punakantinen kaivo ja kaivon kannella katoliikin papin pukuun puettu mies kädet leveellään. Oikean käden peukalosta roikkui suunnattoman suuri vesitiinu. Taideteosta ympäröi kulunut, paikottain lohkeillut, kullattu kipsiraami. Huone tuntui kostealta ja kylmältä.

Vaimo riisui yltään vaatteet, kävi maata miehensä viereen ja nukkui heti.

Leeni valvoi, uni pysyi kaukana. Tulivat mieleen mummu ja vaari. Siellä niiden luona oli ollut niin lämpöistä ja kaunista. Aurinko oli aina paistanut sisään pienestä akkunasta ja kello oli tikuttanut rauhaa. Vaari ja muori olivat nukkuneet pehmeästi ja tyyneesti.

Nyt oli hän yksin, turvatonna ja huominen päivä kuvastui kauhistuttavana mieleen. Hän olisi halunnut pois, jonnekin kauas. Vihdoin hän nukkui ja näki unta vaarin ja muorin mökistä. — — —

Kun Leeni aamulla raotti silmiään, näki hän vaimon kyykkysillään uunin ääressä tihrailevan ja äkäilevän kahvipannun kanssa. Mies kääri likasia räsyjä jalkainsa ympäri ja kiroili, kun ne eivät tahtoneet mennä saappaisiin. Huoneeseen tuli haikua ja outoa, tuoretta lämpösen tihkua. Leeni painoi silmänsä jälleen kiini ja oli nukkuvinaan.

— Nouse ylös, Leeni, sanoi vaimo pitäen höyryävää kahvikuppia Leenin nenän alla. — Nouse ylös, tänään sinä olet viimeistä päivää meillä.

— Eihän se ole sanottu, vastasi Leeni, tokko se huoliikaan minusta.

— Hui, hai, mitä sinä puhut! Kyllä se sinut huolii! Sinä, joka olet noin kaunis ja mukava! Ja sanopa minun sanoneeni, että vielä sinulle onnen päivä koittaa! Sinä voit vielä päästä herralle vaimoksi! Hotelleista usein naidaan nättejä tyttöjä!

— Älkää nyt — —!

— Ole sinä vaan! Kyllä minä tiedän! Ja jos vaikka vain näön vuoksi pysyttelet puhtaana, niin sitä parempi.

— Olkaa nyt siinä, — — — kukapa minusta, köyhästä tytöstä!

— Herratko olisivat mielestäsi niin kollomaisia, että rikkautta naisivat! Oo nej!

Leenistä tuntui vaimon puhe hyvältä. Se rohkasi häntä ja erinomasella huolella hän pukeutui lähtiessään paikanvälitystoimistoon.

Hotellin rouva oli jo odottamassa, kun Leeni tuli sisälle toimistoon. Hän oli pitkä, paksu, rintava ja hyvin ylpeän näköinen. Hän katseli tarkoin Leeniä ja puhui toimiston rouvan kanssa ruotsia. Leeniin hän teki kunnioitettavan, hiukan pelottavan vaikutuksen.

— Osaatko sinä ollenkaan serveerata, kysyi hän Leeniltä murteellisella suomenkielellä.

— En, vastasi Leeni syvään niiaten. —

Rouvaa näytti miellyttävän tytön niiailu, sillä ystävällisemmällä äänellä hän kysyi:

— Voisitkohan sinä oppia serveeraamaan?

Leenin mieleen tuli Suntion Liisan neuvo.

— Voisiko rouva opettaa minut mielensä mukaiseksi, hän niiaten sanoi. — Kyllähän siitä on rouvalle liika paljon vaivaa ehkä, mutta kyllä minä koettaisin nöyryydellä ja kuulijaisuudella palkita rouvan vaivat!

Leeni oli voittanut.

— Minä opetan tytöstä puhvettineidin, sanoi hotellin rouva ihastuneena. — Hän on kaunis tyttö ja hänellä on taipumusta hienouteen — — —.

Ihastuneena asioiden sujuvasta käynnistä päätti Leeni mennä entiseen palveluspaikkaansa uhmailemaan — — —

Hän oli tohtorinnalle luvanut käydä silloin tällöin itseänsä näyttämässä. Mitähän tohtorinna nyt sanonee — — —!

Mutta tohtorinna näyttikin aivan kuin pelkäävän häntä, kun hän oli kaiken kertonut. Ja tohtori itsekin tuli keittiöön, mutta ei ollut ollenkaan ystävällinen, kuten ennen. Katsoi vaan tuikeasti silmiin ja sanoi: vai niin pitkälle sinä jo olet joutunut! Kapakkaan siis! Sitten poistuivat he molemmat.

Kyökissä oli Iidan sijalla, joka aina oli ollut hyvä hänelle, vanhanpuoleinen häjy ja ruma ihminen. Se alkoi kaiken lisäksi torua:

— Kehtaatkin vielä tulla herrasväelle itseäsi näyttelemään, tuollainen! Hyi, häpeä silmäsi puhki! Lapsikin olet vielä ja jo tuollaiseksi heittäydyt!

Keittiön ovelle ilmestyi pari hyvin nuorta neitiä ja joku nuori herra. Leeni oli näkevinään heidän kasvoillaan pilkallisen ilmeen. Hän olisi lähtenyt pois, mutta ei kehdannut. Hän tunsi häpeävänsä ja tahtoi jollakin lailla korjata mahdollisesti tehtyä häpeän työtä.

— Itsehän tohtorinna minua käski täällä käymään, hän sanoi palvelijalle, enhän minä muuten olisi tullutkaan.

— Mistä tohtorinna tiesi, että sinä tuollaiseksi votakaksi itsesi heität, sanoi palvelija raa'asti.

— Olenko minä votakka, häh!

Leena kiljahti ja ylös kimmahtaen astui hän palvelijaa kohden.

— Herra Jeesus, kirkasi palvelija. — Älä tule lyömään!

Tohtori ja tohtorinna ilmestyivät ovelle ja utelijoita kasvoja näkyi heidän takanaan. Mitä, mitä, mistä on kysymys?

Leeni oli hämmästyneenä vetäytynyt oven suuhun.

— Kun tuo tyttö aikoo tulla päälle ihan, selitti palvelija.

— Minkä tähden, kysyi tohtorinna.

— Kun minä neuvoin sitä ihmisiksi elämään, enhän sitä pahalla tehnyt.

— Vaikka haukuitte minua votakaksi, puolusteli Leeni. — Mitä minä olen teille tehnyt, että — — —

— Tämä ei ole mikään kapakka, keskeytti tohtori ja aukaisi keittiön oven.

Leeni pujahti siitä ulos — — —

* * * * *

Illalla maata mennessään alkoi tohtorinna puhua miehelleen päivällisestä tapauksesta.

— Minusta tuntuu, sanoi hän, kuin olisin syypää tuon tyttöparan kohtaloon. Miksi pitikin minun tuoda hänet Helsinkiin.

— Ellet sinä olisi tuonut häntä, olisi hän tullut yksin, sanoi tohtori. — Hän on yksi niitä, jotka ovat ikäänkuin määrätyt kulkemaan paheiden häpeällistä rataa.

— Mutta jos hänelläkin olisi ollut hyvä kasvatus, niin ehkäpä olisi hänkin nyt hyveiden rataa kulkemassa, tai jos ei juuri sitäkään, olisi hän ehkä säilynyt julkisilta paheilta.

— Niin, se olisi ehkä niin, mutta mitä me voimme sille, että elämä nyt kerta kaikkiaan on sellaista, kuin se on. Minä muistan tapauksen nuoruuteni ajoilta. Kun ensi vuottani lueskelin yliopistossa, asuin Merikadun varrella ja akkunastani oli laaja näkö-ala merelle. Lukujeni lomassa en muuta tehnyt, kuin katselin ulos etäisyyteen. Talviöinä oli tähtitaivas masentavan suuri ja aamuin, kun aurinko nousi, kimalteli jää. Siellä syntyi herkkään ja suruista vapaaseen mieleeni unelmia. Olisin tahtonut, että koko maailma olisi tullut tuntemaan sen majesteetin, joka kaiken on luonut. Ja kun kaupungilla katselin sotilasparaadia ja kuulin kunnialaukauksia tykeillä ammuttavan, niin ihmettelin, miten ihmiset saattoivat noin tökeröllä tavalla kunnioittaa suuruuksiansa! Minusta tuntui, kuin olisin vain minä yksin käsittänyt ihmisten turhamaisuuden. Niihin aikoihin nauroin sille, että edistys ja tietokin ja valistus suljetaan kaavoihin ja muotoihin ja että kaiken sivistyksen alla ja takana oli vain halpoja epäjumalia. Tietojen mahdollisuus tuntui niin äärettömän suurelta — — — No niin! Akkunani alla oli kallio ja siinä työn puutetta kärsivät miehet tekivät hätä-aputöitä, hakkasivat sepelikiviä. Niitä oli paljon kaiken talvea, mutta huomiotani vetivät erityisesti puoleensa pari vanhaa ukkoa, näöltään noin seitsemänkymmenistä. Eräänä pyrypäivänä, kun tuuli kiidätti lumipilviä pitkin meren jäätä ja taivaan rannalla näkyi jäätä murtavien laineiden kuohuja, istuin jälleen ja ihailin. Silloin näin, miten toinen vanhuksista pisti sanomalehteä niskaansa estääkseen pyryn tunkeutumasta takin alle — — —. Tuli mieleeni, että jos nyt avaruuksien ja luonnonvoimien Herra vaatisi tilille minut, hänen suuruutensa tuntijan ja käsittäjän, niin mitä sanoisin? Jos hän kysyisi: missä on veljesi, niin kehtaisinkohan vastata: se hakkaa sepelikiviä akkunani alla. — — Niin, vaimoni! Mitä me voimme tehdä? Emme mitään!

— Mutta ajattele, jos todellakin niin olisi, että Herra joskus ilmottaisi meille, että veljemme veren ääni huutaa hänen luoksensa!

— Siihen, hyvä ystävä, ei ole muuta vastausta, kuin olenko minä veljeni vartija.

— Mutta jos me olemme syypäät Leenin turmioon?

— Tjaa! Kukapa sitä tässä maailmassa tietää? Helsinki on täynnä kevytmielisiä ihmisiä, missähän syy sitten lieneekin. Sanotaan syyn olevan yhteiskunnallisissa oloissa. Kai se niin lienee, mutta on siinä ihmisen eläimellisyydelläkin osansa. Koira ei kärsi vertaistaan, mutta uhrautuu kyllä ihmisen hyväksi. Ihminenkin mieluisammin hellii koiraa, kuin toista ihmistä. Jos meren ranta olisi yhtä täynnä kodittomia koiria, itkisi moni helläsydäminen nainen itsensä kuoliaaksi ja koko kaupunki olisi touhussa asian auttamiseksi.

— Voi, voi. Älä puhukaan enää, se on kauheaa!

— On, on! Minä olen väsynyt kaikkeen armeliaisuuteen. Tahtoisin mieluisammin potkasta, kuin auttaa. Mikä auttaja minä olen? Auttakoot itse itseään.

* * * * *

Kun Leeni oli pujahtanut ulos tohtorin avaamasta ovesta, meni hän asuntoonsa ja tehden itsensä kipeäksi pani maata ja oli nukkuvinaan. Siinä hän sitten mietti.

Hän mietti kostoa tohtorille, tohtorinnalle ja ennen kaikkea piialle, johon hän tiesi parhaiten pääsevänsä käsiksi. Hurjia, mielettömiä oli koston suunnitelmat, mutta ne lauhduttivat vihaa, joka poltti hänen sydäntään. Kun hän vihdoin todenteolla nukkui, oli uni jo tyyntä ja rauhallista. —

Aamulla oli hänen mielensä sairas. Hän tunsi väsymystä elämään, kaikkeen.

Hänen oli kalvava ikävä Aartolahdelle. Hän ikävöi paikkoja ja paikkakuntalaisia, enemmän kuin vaaria. Vaaria oli Leeni ikävöinyt hiljaa päivästä päivään, mutta nyt oli kaipaus rajua, rintaa repivää — —. Pajulampi, pieni, vihertävä metsäjärvi välkkyi puiden välistä. Se näkyi navetan katolle ja pihapihlajan oksalle. Niityn vieritse, läpi viidakon, poikki metsien ja marja-ahojen kulki polku Anni-tädin mökille. — Anni-tätiä Leeni ei yhtään ikävöinyt. — Niskalan riihen takana oli suuri kivi, jossa joskus toisten lasten kanssa oli oltu talosilla ja riihen nurkkaa pitkin oli helppo päästä katolle, jossa leikittiin taivasta, — riihen sisällä oli kadotus. Kerran oli muuan tyttö pudonnut ja taittanut jalkansa ja sen jälkeen olivat aikuiset kieltäneet taivaisilla olon ja olipa Niskalan isäntä uhannut panna katolle julmat ketunraudat. —

Aartolahdella olivat kaikki ihmiset hyviä ja hyvää tarkoittaen ne toruivatkin, jos toruivat. Eivät tuntuneet lyönnitkään pahoilta.

Täällä ihmiset hymyten toruivat. Eivät lyöneet, eivätkä hosuneet, mutta olivat siltä niin julmia. —

Niin kulkivat Leenin mietteet hänen viimeisenä vapaa-aamunaan. Hän ei olisi hennonut nousta, hän olisi tahtonut yhä vain miettiä. Siinä oli uutuuden viehätystä. Ensi kerran hän sängyssä maaten ajatteli. Sänkynä oli sohvan kansi, peittona likanen miehen takki, huone oli kylmä ja haiseva, mutta sanomattoman hyvältä tuntui siltä loikominen yläällä oloon verraten. Jos hän olisi rikas, pitäisi hän itsellään pienen, hyvin lämpösen kamarin ja siellä hän aina, aina vain lojuisi. Vaarin hän ottaisi luoksensa ja teettäisi vaarille uudet vaatteet.

— Etkö aijokaan nousta koko päivänä, vai miten, kysyi vaimo.

Leeni säpsähti. Mustana aukeni maailma hänen eteensä. Häntä värisytti, kun hän pukeutui.

— Ethän minua unohda, puhui vaimo jälleen, kun Leeni jo valmistui lähtemään. — Sinusta tulee pian hieno neiti ja minä olen tällainen akka vain. Tottahan joskus muistat viinipullolla. — Vaimon oli tapana salaa mieheltään ryypiskellä.

Leeniä hävetti luvata viinipullolla muistaa.

— Saapa nähdä, jatkoi vaimo, tokko tulet enään tervehtimäänkään.

— Tulen varmasti!

Leeni alkoi koota tavaroitaan viedäkseen ne uuteen paikkaansa, mutta vaimo katsoi ne niin turhiksi, ettei niitä kannattaisi hotelliin viedä ja pyysi ne itselleen. Leeni ei kehdannut kieltää. Tavaroiden joukossa meni muori-vainajan oma kutoma, kaunis ryijykin. Leeniä tuppasi itkettämään. Peitteessä oli vielä vaarin mökin haju ja se oli hänen ainoa muistonsa lapsuuden kodista.

Tohtorin luota ulos potkittuna, asunnossaan puhtaaksi ryöstettynä, köyhänä ja katkerana jätti Leeni hyvämaineisen maailman ja meni hotelliin palvelemaan. Hän ei ollut silloin vielä viittätoista täyttänyt.

Eri vuorokauden aikoina näyttelee Helsinki eri puolia elämästään.

Varhaisena talvi-aamuna on kaupunki hiljanen, raukea ja puhdas. Kivimuurit seisovat suorina riveinä kahden puolen katuja kilpaillen komeudesta. Yksi pääsee yhtä kerrosta korkeammalle, kuin toinen, mutta toinen työntää ylös torneja ja huippuja. —

Sitä myöten, kuin aurinko ylenee, vilkastuu liike. Se alkaa yksinäisistä, totisen näkösistä miehistä, jotka lakasevat lunta katukäytävistä ja jatkuu senjälkeen maalaiskuormiin ja lihaviin tori-eukkoihin.

Kaupunki saa eloa. Yhä loistavammaksi, raittiimmaksi ja terveemmäksi se muuttuu. Nuoria, punaposkisia palvelustyttöjä ja vakavia rouvia ja emäntiä kiiruhtaa torille, missä kaikensäätyiset, -ikäiset ja näköiset ihmiset keskenään asioitaan toimittelevat. Siellä kinastelee hieno rouva viidestä pennistä luutamummon kanssa, siellä pitkä pojanluikero kauppaa komealle, lihavalle herralle ehtakultaisia kellonperiä seitsemälläkymmenellä pennillä ja ontuva italialainen maalaistytöille paperiruusuja.

— Tietääkö rouva, sanoo luutamummo puolustaen tavaransa korkeata hintaa, että ennenkuin tällaisen luudan saa valmiiksi, niin jo siinä pitää toinenkin hyppy hypätä. Varpuja ei saa ottaa, kuin penikulmien takaa ja sittenkin sydän kurkussa, että milloin sattuu toisen maalla olemaan.

— Onko sulia sitten omaakin maata, kysyy toinen mummo ivallisena.

— Ei niin, myöntää edellinen.

— Kymmenen penniä saatte, ei enempää, tinkii rouva.

— Olkoon menneeksi. —

Rouva etsii luutien joukosta paraan ja poistuu. Eukot mutisevat.

Liha- ja voikuormien ääressä on tungosta. Pyylevä, punakka rouva kääntelee ja haistelee vasikan päätä, moittii laihaksi ja ostaa viereiseltä myyjältä sian sorkat. Toinen ostaja, laiha, silmälasinen, töyhtöniekka nainen maiskuttelee suutaan mehevien voikimppujen ääressä. Tuon tuostakin hän pistää mustan sormikkaan rikkiöimestä esille likasen, luisevan sormen, ottaa kynnellään rippusen voita kuormasta, maistaa, nyrpistää nenäänsä ja jatkaa tutkimustaan eteenpäin pitkin riviä. Nuori, kirkassilmä neitonen kulkee huoletonna yli torin. Hän ei osta mitään. Hän tuskin tietää, että tori on täynnä elukoiden päitä ja sisuksia. Ruoan hän saa valmiina pöytään, eikä hän kysy, mistä mamma sen on laittanut, kunhan se vain on maukasta. Odota, neitonen! Sinulla on edessäsi pitkä elämä. On edessäsi lempi ja oma koti. Pian sinäkin saat haistella vasikanpäitä ja käristää sian maksoja. — —

Satumaisen nopeasti tyhjenee tori kahdentoista jälkeen. Kojut katoavat, kuormat lähtevät koteihinsa. Joukko miehiä ja naisia lakasee pois ruoan jätteet. Joku yksinäinen, risanen ukko keräilee likasia, verisiä luita pussiinsa. —

Elämä on siirtynyt esplanaadille, kaupungin sydämeen. Kahdentoista jälkeen on siellä hyvä tilaisuus tutustua helsinkiläis-ihmisten muotoihin.

Tilapäisesti kulkee kävelijöiden joukossa joku työmies. Kalpeat kasvot ja hyvin muodostunut, ajatuksia kätkevä otsa tekee hänet kauniiksi, ylimyksestä erottaa häntä vain puku ja ulkonainen käytös. Elatuksen murhe pitää työmiestä laihana, taistelu tekee hänet viisaaksi ja tarkka katseiseksi. Hienoston jäsentä estää lihomasta ja rumentumasta aisti. Jyrkän vastakohdan kummallekin tekee lihava keskiluokan jäsen. Porvari näkee hyvää ruokaa, hän syö, ahmii, hänen vatsansa kasvaa, hän ilettää sekä työmiestä, että herraa. Ylimys ei tahdo mitään huomata, työmies nykäsee toveriaan ja nauraa. Isovatsainen ylpeilee häpeästään ja luulee työmiehen kadehtivan.

Arvokkaana ja vaatimattomana esiintyy ylimysnainen iltapäivä-kävelyllään, vain tottunut silmä hänet huomaa. Pikku-rouvat ylpeilevät siellä, missä hän ei tahdo mitään huomiota herättää. He kulkevat pää pystyssä, loistavissa, mauttomissa puvuissa ja näyttelevät kirkkaita alushameita ja pianon jalan mallisia sääriään. Joku laitakaupungin pimeä kaunotarkin uskaltaa joskus eksyä joukkoon. Hän herättää kiusallista huomiota, pysyisi poissa — — —! Tai tohtii joku nuori mies osajoukosta harhautua syrjäteiltä tänne. Nöyränä, pujahdellen hän pian kiirehtää pois, laidemmalle missä jälleen voi vapaasti hengittää. —

Tottumuksen voima on suuri. Vaikka jokainen tietää, että sulat, nahat ja karvat, joita pukuina käytetään, ovat elävistä olennoista nylettyä lainatavaraa, hävetään kuitenkin huonoa pukua. Nuori mies häpeää risojaan ja kadehtii komeata turkkia, enemmän ulkomuodon, kuin vilun tähden ja nuori nainen kadehtii linnun siipiä toisen naisen hatusta. —

Risaset vaatteet synnyttävät katkeruutta ja johtavat rikoksiin. Hienossa verhossa voidaan salata paljon virheitä. Esplanaadilla kävelevät talvipäivinä ne, joilla on kaikkein jaloimmat karvat, höyhenet, nahat ja sulat.

Ulkokuoresta ei kuitenkaan voi sisäistä onnea päättää. Mitä tuntenee rikas, jolta kulta alkaa luisua — — —? Mitä kaunotar, kun vanhuus uhkaa? Kauneutensa on hänellä ollut kaikki, miltä tuntunee silloin, kun peili, vanha, raaka todenpuhuja ei näytä muuta, kuin pelkkää rumuutta? Mitäpä siitä! Elämä on taistelua ja jalot sielut taistelevat hiljaisuudessa, Esplanaadilla on vain kauneutta ja hymyä.

Tulee ilta, Helsingin keskus on laajana, ilosena ihmismerenä. Pimeä tekee ihmiset tasa-arvoisiksi, siitä huolettomuus. Keinotekoinen valo ei voi poistaa pimeyden rakkaustyötä. Lyhdyn valossa näyttää jokainen puku jos ei juuri hyvältä, ainakin mukiin menevältä. Nuori tyttö kulkee ilosesti nauraen, vaikka kengän korko onkin väärässä ja vaikka varvas väkisenkin pakkaa ulos. Nuori mieskin tohtii likennellä. Ei näy enään välittävän siitä, että palttoon kaulus kiiltää ja liian suut heilimöivät. Pimeydelläkin on hyvät puolensa.

Iltasin Helsinki iloitsee. Kaikki, jotka vain pääsevät, ovat silloin liikkeellä. Nuori äiti kulettaa poikaansa leikkikauppoja katsomassa. Poikanen on ihastuksen vallassa.

— Näetkö, äiti!

— Näen, näen.

— Ai jee! Ai jee, kuinka virma se on! Sillä on oikea jouhinen häntäkin. Hum! Soo, putte, soo, — hei, hevonen!

Poika riskaa uljasta puuhevosta, joka on kaupan akkunan sisäpuolella.

— Tule nyt! Mennään jo kotiin, isän luo.

— Äiti, mitähän tuo maksaa? Osta se minulle!

— Se on kallis, ei meillä ole varaa!

— Maksaakohan se kymmentä penniä?

— Se maksaa monta markkaa.

Poika pistää sormensa suuhun, katse käy miettiväksi.

— Äiti, hän itkunvoittoisella äänellä sanoo, eihän se voikaan juosta. Sehän on puusta.

— Ei.

— Se hevonen, jonka isä laittoi, on paljoa virmempi, onhan?

— On, on. Tule!

Taakseen katsomatta seuraa pieni miehen alku.

Hattukaupan akkunassa seisoo nuori tyttö. Mielikuvituksissaan valitsee hän itselleen kauneinta. Tyttö parka! Hänellä ei näytä olevan samaa lujuutta, kuin poikasella oli. Hänen silmänsä säteilevät mieliteosta. Voineeko hän sanoa: minun ikivanha, äitivainajani ostama liina on paljoa kauniimpi, kuin tuo hattu.

Pienet katupojat ja tytöt ovat painaneet nenänsä litteiksi leipurin ikkunaan.

— Jos minulla olisi rahaa, sanoo muuan, niin minä söisin kaikki nuo vehnäset.

— Minä söisin kaikki Helsingin vehnäset, etkä sinä saisi mitään, uhkaa toinen. — Mitä siitä sanoisit?

— Mutta minäpä söisin kaikki rusinat, veskunat, omenat ja — —

— Sinä et jaksaisi — —

— Ojaa! — Poikanen pullistaa hoikkaa vatsaansa.

Siinä viettävät herkutellen iltaansa pienet kadun kasvatit. Millaiset lienevätkin yö ja päivä, illalla on hauskaa.

Vähitellen kuivuu ihmisvirta. Valot sammuvat akkunoista. Suuret, harmaat talot jäävät jälleen yksin. Levollinen ja rauhaisa on kaupunki. Vain yksi ja toinen vaaniva olento liikkuu siellä ja täällä. —

Mutta se vain näyttää rauhalliselta. Monen harmaan seinän sisäpuolella elämä on vasta parhaimmillaan. Pääkaupunki, viisauden ja kauneuden koti, osaa sirosti salata rumuutensa. Aamulla se näyttelee, miten hyvää huolta se pitää kasvattiensa ruumiinravinnosta, päivällä se näyttelee pukujaan, illalla iloansa ja yöhön se jättää rumuuden, — kapakka-elämän mustimmat varjot.

Keskellä kaupunkia ovat loistavat ensiluokan kapakat. Taide on tehnyt parhaansa niitä koristaessaan ja soiton sävelet kaikuvat pitkin iltaa. Suloiset tanssijattaret lisäävät nautintoa pyörähdyksillään.

Laidemmalla ovat toisen luokan kapakat. Ne eivät ole yhtä loistavia, mutta sitä enemmän käytetyltä. Pikkuvirkamiehet, konttoristit ja ylioppilaat ovat niiden tavallisimmat vieraat.

Tällaiseen toisen luokan kapakkaan oli Leeni joutunut.

— Hej, fröken! Missä neiti on? Neiti!

Täyden, valoisan tarjoiluhuoneen eri tahoilta kuului huutoa ja soittokellojen kilinää. Leeni oli hetkeksi poistunut.

— Fröken tulee heti.

Sussu, vanha tarjoilijatar, kapakkarouvan alituinen seuralainen, kiidätti konjakkia.

— Hiton irvihammas, ärähti hänelle muuan ovensuussa istuva herra:

— Suokaa anteeksi, Sussu hymyillen vastasi. Suokaa anteeksi, neidillä ei nyt ollut aikaa.

— Sillä pitää olla aikaa, murahti päihtynyt. Luuletko sinä, että minä täällä sitävarten istun, että —

Sussu oli jo poistunut. Hän oli jo kauan sitten tottunut moisiin kohteliaisuuksiin.

Kapakoissakin ovat omat siveyskäsitteensä ja omat, vanhat tädit, jotka suojelevat vasta-alkavia tarjoilijattaria joutumasta hunningolle. Nämä tädit ovat useimmiten hyvin viisaita ja paljon kokeneita, vaikka viisaus tavallisesti peittyy pöhöttyneeseen, väkijuomien löysentämään naamaan. Sussu oli Leenin suojelijatar. Heillä oli yhteinen huone, jossa nukkuivat.

Liike rouva R:n syrjäisessä ravintolassa oli viimeaikoina suunnattomasti vilkastunut. Rouva R. tiesi syyn ja hän varjeli Leeniä, kuin silmäteräänsä. Pahinkin päihtynyt tyyntyi tytön katseesta, väkivaltainen ulosheitto kuului jo harvinaisuuksiin. Kapakka oli vilkastumisestaan huolimatta saanut puhtaamman leiman.

Leeni itse oli uudessa paikassaan hyvin alkanut viihtyä. Hän tiesi olevansa ihailtu ja tunsi sen vallan, mikä hänellä oli miehiin. Kapakan seinien sisällä ei kukaan vastustanut häntä. Toisin oli muualla. Kadulla olivat tuttavat herrat ylpeitä ja tuntuivat kaihtavan häntä. Ihmiset olivat juhlallisia ja häjyjä. Täällä olivat kaikki nöyriä ja kohteliaita.

— Fröken! Sht! Neiti!

Leenin astuessa tarjoiluhuoneeseen tähystivät kaikkien katseet häntä.
Ympäristöönsä verraten oli nuori, viaton tyttö loistava.

Hän alkoi täytellä lasia, mutta ovensuussa istuva, päihtynyt herra sieppasi hänet syliinsä.

Syntyi elämää.

Leeni riuhtasihe irti, löi, kynsi ja repi. Sellaista ei kukaan ennen ollut hänelle tehnyt, hän oli raivostunut.

Herra alkoi huutaa.

— Minua on lyöty! Jumalauta, mitä tämä on? Mikä paikka tämä on?
Kapakkatyttö tulee silmille!

Rouva saapui. Hän koetti rauhoittaa.

— Tyttö on siisti, ei kukaan ole tohtinut, suokaa hänelle anteeksi.

Se ei auttanut. Melu vain kasvoi. Toisetkin vieraat yhtyivät asiaan.

— Tyttö teki oikein, puolusti muuan nuori herra, mitäpä tarvitsee mennä lääppimään.

— Sitä vartenhan ne ovatkin, että niitä lääpitään.

Lyöty oli raivoissaan ja räyhäsi ja vaati Leeniä pyytämään anteeksi.

Mutta Leeni oli hämmästyneenä poistunut.

— Ei se nyt enään tänne tule. — Kapakkarouvan ääni oli ankara ja hän löi nyrkkiä pöytään kunnes hiljaisuus syntyi. — Jos tyttö on aiheettomasti teitä lyönyt, kyllä minä vastaan! Ja samalla pyydän sanoa, hyvät vieraat, että Leeni-neiti ei ole täällä tuollaista varten. Minä olen ottanut hänet tarjoilijaksi ja sillä hyvä. Että se nyt tiedetään. Hän on puhdas tyttö ja hänellä näkyy olevan taipumusta pysyä sellaisena. Ne, jotka kosketella tahtovat, menkööt muualle. Täällä ei ole tarjolla muuta kuin ruokaa ja juomia!

Rouvan puhe teki tarkotetun vaikutuksen. Mielet tyyntyivät.

— Mutta minua on lyöty, intti päihtynyt. Minua on lyöty kapakassa, sen ovat kaikki nähneet ja minä en salli kapakkanaisen itseäni solvata.

— Jos olisitte antaneet kapakkanaisen olla rauhassa, niin varmasti olisitte tekin saaneet olla ilman korvapuustia, minä vannon sen, rouva sanoi.

— Pidä hyvänäsi, räätäli, nätin tytön tillikka, huusi joku.

— Räätäli — —! Kuka tohtii minua titul — —

Hän ei ehtinyt jatkaa. Sussu oli vanhan kapakkanaisen kätevyydellä tarttunut hänen kaulukseensa ja vienyt hänet ulos.

— Tuolla Fors'illa on aina ilkeys mielessä, Sussu mutisi potkastessaan räyhääjän kadulle.

— Polis, polis, kuului kadulta kovin päihtyneen Fors'in huutoa.

Leeni ei enää sinä iltana tullut tarjoilemaan.

Yöllä, kun kapakan ovet jo olivat kiini, kun valot olivat sammutetut tarjoiluhuoneesta ja hälinä tauonnut, tapasi Sussu Leenin katkerasti itkemässä.

— Älä itke, lohdutteli vanha tarjoilijatar häntä. — Rouva antoi sille lurjukselle niin että — — ja minä laahasin sen niskasta pihalle. Ja kyllä sitä, Leeni hyvä, itkeä saisi, jos kaikesta loukkaantuu tai sävähtyy. Minä en suuttuisi, vaikka sellainen herrasmies silmilleni sylkisi. Anna sinäkin asioiden tulla ja mennä, ei ne itkusta parane!

— Se oli minusta niin hirveän ilkeää, nyyhkytti Leeni.

— Sinä et ole vielä tottunut. Minä olenkin jo ison aikaa ihmetellyt, mikseivät ne jo ennen ole tungeskelleet, vaikka sinä olet noin sievä tyttö.

— En minä aijo sellaiseen tottuakaan, hyi!

— Hyvä on, jos elämäsi ijän jaksat pysyä noin, mutta minä epäilen.

— Miks'en pysyisi, kysyi Leeni.

— Korkeammaltakin ovat pudonneet, kuin luudan päältä lattialle. Muuten, sanon sen vieläkin, on turha ruveta tappelemaan, jos joku leikillään koskettaa. Kyllä sitä sitten saat tapella!

— Minä en ikinä aijo kenenkään antaa itseäni syliinsä ottaa! En!

— Hei, aijotko jäädä vanhaksi piiaksi?

— Muiden, kuin oman mieheni, jos minulla joskus semmonen on, jatkoi
Leeni.

Sussu vilkusi Leenin hentoon vartaloon ja mustiin silmiin.

— On joskus ja useinkin tapahtunut sellainen ihme, että buffettinainen on naitu. Muuten, olisi minullekin kerran se onni tapahtunut, — jos olisin tahtonut.

— Oi, kertokaa! Kuka se oli ja milloin?

— Siitä on jo kauan. Olin silloin nuori ja nätti!

— Kuka hän oli?

— Herra.

— Oikea herrako?

— Aivan oikea, kiireestä kantapäähän asti.

— Kosiko hän teitä?

— Kosi.

— Miten se kävi?

— Hän polvistui eteeni ja kysyi imelällä äänellä, tahdoinko hänet omakseni, hah, hah, haa! Ei vainkaan. Romaaneissa niin luetaan. Tämä kosi minua oikein.

— Miks'ette ottanut häntä? Ettekö rakastanut häntä?

— En. Olin silloin niin tyhmä, kuin nuori tyttö saattaa olla. Pidin itsestäni mahdottomia luuloja. Luulin itseäni muun muassa hyvin kauniiksi ja voittamattoman suloiseksi. Hän, joka minua niin rakasti, että olisi minusta tehnyt vaimon itselleen, oli vanhanpuoleinen ja muka ruma. Jätin hänet erään nuoren musikantin tähden, joka minulle ei antanut sen enempää arvoa, kuin mädänneelle omenalle. Nyt olen usein katunut sitäkin tyhmyyttäni. Kokenut kaiken tietää, vaikka vaivainen kaiken kokee, sanoo sananlasku.

Leenille muistui mieleen Anni-täti ja hän virkkoi:

— Kokemuksien kautta kulkee tie totuuteen, sanoi minulle muuan vanha vaimo maalla. Häntä sanottiin ruunankummiksi, kun hän ei ollut käynyt ripillä.

— Totta se on sanonut, myönsi Sussu. — Paljon puhutaan itsensä voittamisesta, puhutaan ja neuvotaan. Mutta minä luulen, että vain koeteltu synti jää toiste tekemättä, niinkuin hiottua puukkoa ei tarvitse terottaa. Kai lienee hauskaa maata ruusuilla ja hengittää niiden tuoksua, mutta toista on maailmantuntijan elämä. Jos joskus vielä elämäni alusta alkaisin, niin kyllä tietäisin, miten ensi askeleeni ottaisin. Ei ole sitä viettelystä, joka minut saisi pauloihinsa, ei sitä lystiä, joka minua viehättäisi. Minä olen saanut kaikesta tarpeeni, minun lihani on niin kulunut, ettei sitä mikään ilahuta. Se toivoo vain lepoa, lepoa, lepoa. Jos viimeisellä tuomiolla herään, niin tiedän olevani puhdas siitä, jota nyt vihaan.

— Kuulkaa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?

— Uskon.

— Minä en oikein usko, selitti Leeni, enkä oikein tiedä uskoisinko vai en. Kuulkaa, — minä en ole vielä käynyt rippikoulussakaan.

— Etkö?

— En. Minä olen niin kovin epäilevällä kannalla, minä en usko, enkä epäile. En oikein tiedä, mitä tekisin.

— Herran takia, nauroi Sussu, eihän sinun tarvitse sillä Jumalaan uskoa, että rippikouluun menet. Täytyyhän olla rippikoulun käynyt, jos vaikka naimisiin —

— Minähän vielä ehdin, olenhan vielä nuorikin.

— Kaikin mokomin täytyy sinun mennä ripille, sillä muuten se on niin ilkeää.

— Sanokaapa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?

— Johan minä sanoin, että uskon.

— Mistä te tiedätte, että Jumala on?

— Kuka olisi kaiken luonut?

— Onko se sanottu, että kaiken luoja on Jumala.

— Niin, ehk'ei se ole hänen nimensä. Mutta minä olen kuullut häntä sillä nimellä kutsuttavan.

— Uskotteko te Jeesukseen?

— Mitä sinä hassuja kyselet? Jos olisin joku toinen, enkä vanha kapakka-nainen, vastaisin siihenkin kysymykseen suoraan ja selvästi, mutta nyt minä vain sanon, että hän on taivaassa ja minä maan päällä, hän on luonut minut, enkä minä häntä, siinä kaikki. Nuku nyt!

Sanansa päälle Sussu alkoi kuorsata.

Leeniä ei nukuttanut. Häntä vaivasi illallinen tapaus kapakassa. Kentiesi rouva on vihoissaan ja toruu aamulla. Ehkä täytyy muuttaa pois tästä paikasta ja — mihin?

Maailma tuntui niin suurelta ja avaralta, mutta hänelle ei siinä olisi tilaa.

Rouva ei ollut vihanen, pikemmin vain ilonen siitä mitä Leeni oli tehnyt. — Kylläpä käskisi, hän sanoi antaa joka luikeron tulla näppimään. Sivahuta vain korvalle jokaista, joka vähänkin koskettaa. Siitä hyvästä, että nämät herrat juovat pullon, pari olutta, tai yhden tuutingin, pitäisi heillä vielä olla nätti tyttö nypittävänä! — Jokaiselle kapakassa-kävijällekin rouva uhosi, miten tyttö oli itseään puolustanut. Hän luuli siitä sekä kapakan, että tytön maineen hyvinkin kohoavan. Siinä hän kuitenkin erehtyi. Olihan Leeni vain tehnyt, kuten buffettinainen konsanaan. Niidenhän tapa on olla kovakouraisia.

Mutta Leeniin teki tapaus herättävän vaikutuksen.

Lapsuutensa hän oli elänyt mielikuvitusten vallassa. Hän oli kuullut paljon asioita, mutta kokemusten puutteessa oli kaikki jäänyt hämäräksi. Hän oli vain ihaillut kertojain puhetaitoa.

Tähän asti hän oli ollut ihailtu ja kunnioitettu henkilö kapakassa. Muuan kaunis herra oli kiittänyt hänen liikkeitään pehmeiksi ja siroiksi. Leeni oli opetellut kävelemään hiljaa, hiukan varpaillaan, ruumistaan nykähytellen, — se oli hänen mielestään niin somaa ja vapaata. Hän oli luullut, että kaikki pitivät hänestä ja hän oli usein iloinnut, että oli löytänyt näin hyvän turvapaikan maailmassa, jota muori niin kovin oli pelännyt. Täältä käsin Leeni oli katsonut muuta maailmaa kolkoksi, raa'aksi ja kylmäksi.

Nyt hän oli saanut kuulla, tai pikemmin tuntea, että kaikki paheksivat sitä, mitä hän päihtyneelle herralle oli tehnyt.

Kapakkanainen, hyvä alku — —

Sellaiset sanat tuntuivat niin pahoilta ja näyttivät elämän aivan uudessa valossa. — Eivätkö ravintolavieraat pitäneetkään hänestä? Miksi ne sitten olivat näyttäneet, aivan kuin olisivat pitäneet? Vaarilta, muorilta ja Anni-tädiltä oli Leeni lapsena saanut vastauksen moneen pulmalliseen kysymykseen. Nyt kääntyi hän Sussun puoleen.

— Minä en käsitä, miksi kaikki herrat ovat minulle niin kohteliaita, hän kierrellen kysyi.

— Kun sinä olet nuori ja kaunis, vastasi Sussu. Niin ne olivat minullekin ennen.

— Milloin ne lakkasivat olemasta teille kohteliaita?

— Enhän sitä aivan tarkalleen tunnin määrää muista, milloin se tapahtui, mutta tuossa kuuden aikaan iltapäivällä se lienee ollut, nauroi Sussu.

— Oi, puhukaa oikein!

— Se tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Itsekin havaitsin sen vasta sitten, kun peili ei enää näyttänyt yhtään sileää paikkaa naamastani. Ja niin sinullekin tapahtuu. Ja niin tapahtuu kaikille.

— Herrasväellekin?

— Sitä en luule.

— Miksi sitten meille?

— Siksi, että olemme kapakkanaisia.

— Eikö kapakkanainen sitten olekaan ihminen, kysyi Leeni silmät vettyen.

— Miks'ei, vastasi Sussu. — Mutta ihmisiä on, Jumala paratkoon monta lajia ja kapakka-ihmiset eivät ole sitä parasta lajia. Niin sanovat ne, jotka asian tuntevat.

— Miksi he sitten tulevat kapakkaan, huonojen ihmisten joukkoon?

— Ne tulevat juomaan.

— Minä olen niin onneton, niin onneton, valitti Leeni itkien.

— Voi lapsi parka, kysyi Sussu, kukapa tässä maailmassa onnellinen mahtanee olla?

— Sellaiset, joita pidetään kunniassa.

— Älä luule. Minua tosin ei kukaan koskaan ole kunniassa pitänyt, enkä siis tunne, mitä kunnioitetun elämä on, mutta jos kaikkien niiden herrain vaimot, joita minä eläissäni olen tullut tuntemaan, ovat onnellisia, niin pitäkööt onnensa, en minä sitä kadehti. Elä itke, Leeni, eläkä ole noin hienotunteinen, se on niin tyhmää ja naurettavaa! Ota elämä, niinkuin se tulee, ole iloinen niin kauan, kuin voit ja sure sitten, kun et enää iloita osaa! Vaikka tuskin sinä osannetkaan iloita, sinä, joka paremmin sopisit maalaismuijaksi, kuin nuoreksi kaupunkilaistytöksi.

Leeni kalpasi kunnioitusta. Hän oli luullut sitä itsellään olevan, mutta huomasi erehtyneensä. Piiatkin, jotka kutsuivat häntä ryökinäksi, häpesivät tulla hänen kanssansa kadulle. —

Ei hän osannut ajatella, että tarjoilijan toimi oli häpeällistä, hän piti itseään huonona. Hän oli syntynyt synkkänä yönä vaarin kiukaalle, häntä ei oltu ristitty, koskaan hän ei ollut rukoillut Jumalaa, eikä hän oikein tiennytkään, mikä Jumala oli. Leeni tunsi olevansa musta ihminen, jolla oli musta sielu.

Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa häntä, mielikuvitukset alkoivat jälleen luoda uutta elämää, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Synkkiä ja painostavia, onnettomuutta uhkaavia ajatuksia risteili mielessä. Iltasin hän itki luuloteltua surkeuttaan, kunnes nukkui. Sydäntä ahdistava suru tuli hänelle niin välttämättömäksi, että hän vain odotti yötä ja itkua.

Surumielinen haaveilu teki Leenin silmät kauniiksi ja hänen olentoonsa tuli jotakin omituisen arkaa. Vieraat alkoivat kohdella häntä hienommin, jopa joskus sivukaduilla, tervehtiäkin hattua nostaen. Se ei Leeniin vaikuttanut. Hän ei edes vastannut tervehdyksiin. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne tahtoneet lahjoittaa hänellekin hiukkasen ihmisarvoa ollakseen sen jälkeen ilosia hyvästä teostaan. Jota enemmän hän tunsi katkeruutta, sitä paremmalta tuntui sydämeen. —

Joitakuita aikoja edellisen tapauksen jälkeen, eräänä aamu-päivänä, tuli kapakkaan muuan nuori herra. Se kysyi syytä, miksi Leeni-neiti ei koskaan vastannut hänen tervehdykseensä.

— Minä en tahdo, vastasi Leeni, että paremmat ihmiset saattavat itsensä häpeään minun tähteni.

— Kuinka niin, kysyi herra.

— Te olette herrasmies ja minä olen vain kurja kapakan palvelija.

— Luuleeko neiti, etten minä ymmärtäisi antaa teidän täisellenne ihmiselle arvoa, oli hän missä asemassa tahansa.

Nuoren miehen ääni oli vilpitön ja silmissä oli jotakin kyyneleen tapaista.

Leeni katsoi ihmetellen häneen. Tytön ruskealle poskelle nousi puna.

— Kukapa kapakka-naiselle mitään arvoa antaisi, hän sanoi ja ikäänkuin itseään puolustaen hän lisäsi: En tiennyt tähän tullessani, että se olisi häpeällistä. Jos vain saisin muuta sopivaa työtä, vaihtaisin heti.

Siinä Leeni valehteli. Hän ei voinut ajatellakaan mitään sopivampaa tointa itselleen.

— Ettekö tienneet kapakka-elämää pahaksi?

— En. Olen kotosin sydän-maalta.

Heidän tuttavuutensa jatkui. Se oli Leenin ensi rakkaus.

Kaarlo Ylistö, — niin oli nuoren miehen nimi, oli nuori ylioppilas, ensi vuottaan Helsingissä. Hän oli rikkaan tukki-asioitsijan poika. Hänen isänsä oli nuorena viettänyt hurjaa elämää, mutta oli sitten rikastunut ja vakaantunut. Äiti taasen oli uskonnollinen, pehmeäluontoinen ja kaunis nainen. Poika tuli äitiinsä ja oli tovereistaan huolimatta säilyttänyt hienon, aristelevan luonteensa. Siitä syystä toverit kutsuivatkin häntä vieno-pojaksi.

Ylistö alkoi vähitellen seurustella ulkonakin Leenin kanssa. Hän tunsi sanomatonta onnen ja ylevyyden tunnetta saadessaan olla nuoren, viattoman tytön suojelijana. Tuttavien ivalliset ja tarkoittavat silmäniskut hän kesti lujasti. Hän oli näkevinään köyhän naisen surkean elämäntaistelu, oli lukenut "Ylösnousemuksen" ja tunsi, miten hyvin se sopi hänen omaan elämäänsä. Hänkin olisi ollut valmis vaikka mihin konnantyöhön, mutta nyt, nyt oli — herännyt — — —

Leeni oli onnellinen. Hän oli niin onnellinen ja rakastunut, kuin viidentoista vuotias tyttö saattaa olla. Hän ei osannut salata tunteitaan, vaan ilmaisi ne huonetoverilleen Sussulle. Mutta Sussupa ei ollenkaan ihastunut.

— No, jopa otti, hän vain alkoi harmitella, kun rakastuukin nuoreen, sievään herrasmieheen! Vai se nyt se oli sinunkin lorusi loppu!

— Ei, se on vasta alku, nauroi Leeni. — Ja nyt minä menen rippikouluunkin.

— Ohoo, vai jo tuli Jumalakin mieleen! No niin, eihän ilman sitä pääse vihillekään, joka vihille pääsee.

— Ettekö luule minun pääsevän, kysyi Leeni.

— Miks'ei, mutta et tämän herran kanssa. Se pettää sinut, kuin harakan.

— Se on vale! Kuinka te uskallatte tuolla lailla solvata?
Hän on niin hyvä ja hieno ja on sanonut kunnioittavansa minua.
Ja sitten — — —

— No?

— Hän ei ole vielä edes suudellutkaan minua ja tuskin hän sitä koskaan tekeekään.

— Ei taida edes hääpusua antaa! Onpa se hienotunteinen miehiään, mistähän se on kotoisin?

Leeniä harmitti Sussun ivailu ja hän muuttui pisteliääksi.

— Kuinka te, vanha ihminen, viitsitte olla noin kade? Olisiko se nyt niin ihme, jos minä saisin miehen, vaikka te olettekin jäänyt ilman?

— Suurempiakin ihmeitä on tapahtunut, nauroi Sussu hyväntahtoisesti. — Maailmassa on naitu miljoonia naisia, vaikka minä olenkin jäänyt ilman. Älä ajattele, hyvä lapsi, että minä sinun onneasi kadehdin. Toivoisin, että saisit pitää sen niin ehjänä, kuin suinkin. Mutta minä olen vanha ja kokenut ja minullakin oli kerran nuoren, turmeltumattoman ehjä rakkaus. Se meni sirpaleiksi ja haudattiin lokaan.

— Mutta se, jota te rakastitte, ei ollutkaan kunnon mies, väitti
Leeni.

— Kuinka sinä luulet, että minä muuten olisin häneen luottanut, ellei hän olisi ollut kunnon mies? Ei, hän oli paras, kaunein, urhoollisin ja jaloin mies maailmassa, eikä hänessä ollut yhtään vilppiä.

— Miten sitten lempenne on lokaan haudattu?

— Näes, neuvoi Sussu, vasta sitten, kun hän oli minut pettänyt ja hyljännyt, huomasin, ettei hän ollutkaan maailman kunniallisin mies.

— Mutta Ylistö ei olekaan mikään petturi — — —, ja minä en anna pettää itseäni.

Sussu hymähti. Hän ei enään koskaan väittänyt vastaan, kun Leeni kehui rakastettuaan tai puhui rakkaudestaan. Hän kuunteli vain kärsivällisesti nuoren tytön lapsekasta rakkauden lavertelua. Miksipä riistäisi hän sitä lyhyttä onnen aikaa, jota seuraa pitkä, pitkä, iloton elämä, ajatteli Sussu.

Mutta eräänä yönä, kun Leeni palasi teaatterista, — hän oli siellä ollut Ylistön kanssa, hän tarttui Sussua kaulasta ja itki. Sussu ei kysynyt syytä, silitteli vain Leenin sysimustia hiuksia.

— Minä olen niin onneton, niin onneton, etten tahdo, enkä jaksa elää, alkoi Leeni vihdoin itkun seasta sanoa. — Sussu, minä tahdon kuolla!

— Niin, niin, lapseni, parasta taitaisi olla, että kuolisit. Elämä on niin kolkkoa.

— Teaatterissa muuttui hän kummalliseksi. Hän näytti ikäänkuin pelkäävän jotakin. Minun kanssani hän ei näytelmien väli-ajoilla ollenkaan seurustellut ja lopulta hän kokonaan katosi. Sain yksin tulla kotiin. Mitähän se merkitsee? Sanokaa, kulta Sussu, mitä se merkitsee?

— Hän on varmaankin siellä tavannut jonkun tuttavan, eikä ole tahtonut, että se olisi saanut vihiä, kenen kanssa hän seurustelee.

— Luuletteko, että se on niin?

— Aivan varmasti.

— Entä jos hän on minulle vihanen?

— Sano minulle totuus, kysyi Sussu, oletko koskaan ollut hänen luonansa?

— En.

— Aivanko varmasti?

— Aivan varmasti.

— Sitten hän ei ole suuttunut sinuun.

— Mistä te sen tiedätte, Sussu?

— Minä uskallan vaikka vannoa, että niin on. Huomenna hän tulee ja selittää syyt.

Leeni rauhottui. Riisuessaan hän laverteli.

— Jospa tietäisitte, miten kovasti minä häntä rakastan. Eikö hän ole kaunis? Hänellä on niin mukava tapa nyrpistää otsaansa ja sikertää silmiään. Pidättekö te sellaisesta tukan väristä, kuin hänellä on? Minusta se on kaunis väri; vaikka hän sanoo pitävänsä enemmän mustista hiuksista ja silmistä. Olisinkohan minä kauniimpi, jos olisin vähän vaaleampi ja lihavampi? Minä olen mielestäni liian hoikka, mutta katsokaa, Sussu, ei minulta ollenkaan näy kaulajänteitä, kun päätäni käännän. Hän ottaa lyhkäsiä askeleita ja kulkee minuun päin kumarassa — — — Sussu, nukutteko?

— Nukun, nuku sinäkin, että jaksat aamulla herätä!

Sussu alkoi hengittää raskaasti. Syvä hyljätyn tunne valtasi Leenin. Hän alkoi sängyssään valittaa. Itku ei kuitenkaan auttanut, se lisäsi vain sydämen tuskaa. Hän alkoi itkeä niin rajusti, että Sussu heräsi.

— Mikä sinun on, hyvä lapsi, kuu et nuku?

— Minä pelkään, että hän sittekin on hyljännyt minut.

— Voi, miten hassu sinä olet, kun sellaista luulet. Hän ei ole sinua hyljännyt, usko nyt, kun minä sanon!

— Tohditteko vannoa?

— Tohdin.

— Lyödäänkö vetoa?

— Lyödään.

— Paljonko?

— Vaikka kuinka paljon.

— Kymmenen markkaa.

— Olkoon menneeksi.

Leeni rauhottui jälleen ja nukkui levottomaan, painostavaan uneen.

Monesti hän oli pettynyt, pettyisikö hän nytkin? Jumalat, taivaat, enkelit ja harppujen säveleet olivat kadonneet. Suurmaailmakin ihmeilleen oli hävinnyt mielikuvituksista. Monesti hän oli niitä kaivannut, vaikka ne olivat olleet vain omien kuvitusten utukuvia.

Niiden sijalle oli tullut paljon uutta. Kaupungissa hän oli tullut tietämään olevansa kaunis, hyvin kaunis sentähden, että oli musta. Ennen hän oli luullut olevansa hirveän ruma — — —

Lisäksi oli nyt tullut uusi tunne. Paljon hän oli rakastanut vaaria, muoria ja Anni-tätiä, mutta nyt hän tiesi, ettei se ollutkaan mitään.

Hän oli rakastunut. Illalla oli hän ylen onnellisena mennyt rakastettunsa kanssa teaatteriin. Se oli mennessä sanonut Leenin olevan hurmaavan kaunis ja Leeni oli suuttunut ja sanonut hänen tekevän pilkkaa mustasta tytöstä, joka oli niin musta ja pihkasilmäinen kuin neekeri ikään. — —

Missä enemmän ihmisiä yhteen sattuu, siellä saman hengen lapset ryhmittyvät. Niin syntyy erityisiä joukkoja kiehuvassa ihmiskeossa. Jumaliset pitävät kiini kirkosta, oppineet etsivät toistensa seuraa, taiteilijoilla on omat kuntansa, rikkailla pohatoilla samoin omansa. Niin jatkuu muodostus alkaen ylhäältä, kunnian ja vallan kukkuloilta ja käyden alaspäin aina niihin kurjuuden ja häpeän soliin asti, joita silmistämme peittää yö. Tarkoitan paikkoja, joihin nälkä ja ylen raskas työ vievät usein kukkeimmat neitoset.

Moni asettaa tietämättömyyden ja laiskuuden syyksi sen, että nainen lankeaa. Mutta se on erehdys. Ei löydy niin tietämätöntä neitosta, ettei hän kauhistuisi, jos joku ehdottaisi häntä ilotytöksi. Ja se seikka, että vain työläisten joukosta sellaisia tulee, todistaa, ettei laiskuudenkaan ole syy. Jos laiskuus johtaisi naisen huonoon elämään, täytyisi ilotyttöjen joukossa olla joku ylemmänkin luokan jäsen.

Mikä sitten olisi syy? Koreilemishaluko? Ehkä lie. Mutta vastatkoon nainen, jolla on tilaisuus kunniallisesti tyydyttää tuo luonnollinen halu, vastatkoon hän rehellisesti, voisiko hän tyytyä vanhanaikaiseen, rikkinäiseen takkiin, lättäisiin kenkiin, kurtistuneeseen hameeseen, huonoon ruokaan ja voisiko hän katsella, miten kauniisti toiset ovat puetut, miten hyvää ruokaa he syövät ja miten helpolla työllä he toimeen tulevat? Olisi hyvä tarkoin tutkia itseään, pitkäaikaisen elämän kautta tarkoin koetella, josko voi moiteettomasti pysyä kaikissa mahdollisissa asemissa, joita elämä esiin tuo. Vasta sitten on kyllin pätevä syyttämään tietämättömyydestä, laiskuudesta ja koreilemishalusta toisia.

Sitäpaitsi emmehän ollenkaan syytä tietämättömyydestä, emmekä laiskuudesta ilonaisten ylläpitäjiä.

Kaarlo Ylistö tapasi, ollessaan Leenin kanssa teaatterissa joukon tuttaviaan. Niiden seurassa oli muuan hänelle tuntematon, mustaverinen, hiukan ontuva herra, joka kaikin tavoin koki osottaa halveksumistaan Ylistöä kohtaan. Ylistö ei kuitenkaan käsittänyt, mitä herran omituiset eleet tarkoittivat, vaan katsoi ihmetellen häneen. He olivat teaatterin tupakka-huoneessa.

— Kuule, veli, alotti vihdoin yksi tuttavista mennen Ylistön luokse, kyllä sinä sentään menet vähän liian pitkälle tullessasi nurkkakapakan tarjoilijattaren kanssa teaatteriin. Täällä on paljon naisia, jotka tuntevat sinut ja minut, enkä tiedä, voinko enään sanoa tuntevani sinua.

— Niin, kyllä se niin on, säestivät toiset, kyllä sinä liiaksi unohutat itsesi, Ylistö. Tuskin rappeutunut lurjus kehtaisi kulkea tuollaisten kanssa ja sinä vedät hänet mukanasi tänne saakka — — —

— Milla oikeudella te solvaatte viatonta ja siistiä tyttöä, joka on minun mukanani, kysyi Ylistö tulisesti.

Tuntemattomalta pääsi suuri nauru.

— Kysy tältä herralta, sanoivat toverit. — Hän tuntee tytön tarkemmin ja voi sinulle sanoa, millainen se on.

Heidät esitettiin toisilleen, Kaarlo Ylistö ja Otto Fors.

— Mitä te sitten olette tietävinänne, kysyi Ylistö koettaen saada ääntään tyyneksi.

— En minä hänestä muuta tiedä, kuin että siisti ja viaton hän ainakaan ei ole.

— Kuinka te sen voitte tietää.

— Minä sen tiedän, jos kukaan. — Otto Fors kierteli merkitsevästi hymyillen viiksiään.

— Minä en tuollaista usko, vastasi Ylistö. Hän koetti olla välinpitämätön, mutta sydämeen pisti pahasti ja arkuus oli hiipinyt uljuuden sijalle. — Päinvastoin pidän minä teitä kehnona kielikellona ja naisen solvaajana.

— Herra, tiuskasi Fors, punnitkaa sananne! Minä en tosin tiedä, minkälaisia teidän nais-ihanteenne ovat, mutta kapakkatyttöä en minä pidä naisena, enkä katso ansainneeni kielikellon nimeä silloin, kun olen totuuden sanonut ja kun olen nähnyt ja kuullut nuoren miehen maineen ja onnen olevan vaarassa.

Kaarlo Ylistö oli hyvän äidin kokematon poika. Hän uskoi. Olihan hän lukenut romaaneista, miten petollinen ja kavala nainen on ja miten teeskentely kuuluu heidän luonteeseensa. Nyt oli häntä, kuten monta muutakin kavala tyttö vetänyt nenästä. Hän tunsi vihaavansa koko naissukua. Vastikään hän oli tahtonut olla nuoren tytön suojelija, nyt päätti hän olla kokonaan toista. Aina hän tahtoi jotakin olla. Hän oli tuntenut suurta tyydytystä saadessaan olla kapakkanaisen suojelijana, nyt tunsi hän milt'ei iloa siitä, että oli petetty, nenästä vedetty mies, joka vihaa naisia. Tai miksipä vihata, sillä jota vihaa, sitä kunnioittaa. Hän tahtoi halveksia naisia — —

Toverit eivät asiasta enään olleet tietävinään ja ehdottivat, että jo ennen näytelmän loppua lähtisivät pitämään hauskaa. Ylistö ei vastustanut. Hän tahtoi alkaa elämää, hän, kuten muutkin.

— — — Ilkeältä tuntui kuitenkin ja hävetti, hävetti niin, että korvia poltti, kun yöllä paksu, roikkuvarintainen, maalattu nainen puoli-alastomana istui hänen syliinsä. Ylistö olisi tahtonut heittää koko olennon permannolle, potkasta sitä, lyödä ja repiä, sillä niin ilkeä ja häpeämätön se oli. Toiset nauroivat ja käskivät hänen pitää hyvänään.

— Älä ole noin ujo, Ylistö! Miehisty sinäkin kerran ja totu, niin et joudu joka kapakkatytön narriksi.

Ja Ylistö häpesi ujouttaan ja koettaen voittaa itseään hän piti paksua tyttöä sylissään. Tyttö pani kätensä Ylistön kaulalle ja alkoi suudella. Tytön vetelät, kuivat huulet koskettivat hänen poskiaan ja kuuma, ummehtunut ilma tuppasi tukehduttamaan. Ylistö olisi tahtonut itkeä, jos olisi kehdannut. Toverit tilasivat juomia ja hänkin sai vihdoin tilaisuuden laskea sylistään tytön.

Mutta sitten alkoi Fors vaatia lisää seuraa. Heitä oli neljä miestä ja vain kaksi naista.

Ylistöä kauhistutti. Hän tahtoi kotiin, mutta toverit eivät laskeneet.

Hetken kuluttua tuli sisälle kaksi uutta naista.

Toinen niistä oli kalpea ja heiverö. Hänen silmissään oli jotakin vavahtelevaa ja pelokasta, hän näytti vasta-alkavalta. Hänestä ei kukaan välittänyt ja tytöt väittivät hänen olevan hiukan typerän. Ylistö alkoi seurustella hänen kanssaan, sillä tyttö tuntui hänestä, kuin tuulahdus homehtuneessa huoneessa. Hän pyysi tyttöä istumaan viereensä sohvalle. Toiset olivat lähteneet, viereisiin huoneisiin.

— Miten te olette tänne joutuneet, kysyi Ylistö, puhetta tehden.

Tyttö katsoi häneen terävästi.

— Aivan samoin kuin tekin. Miksi sellaista kysytte?

— Se ei ole totta. Minä pääsen täältä pois, mutta te jäätte.

— Tekin jälleen ja jälleen tulette, samahan se on, vaikka aina täällä on.

— En minä koskaan enää tule, vakuutti Ylistö. — Miten kehtaatte olla tuollainen?

— Mimmoinen sitten?

— Tuollainen, kuin olette ammatiltanne?

— Mitä se teihin kuuluu?

— Eipä kuulukaan, vastasi Ylistö. — Olisin vain tahtonut tietää, miten nainen, joka on olevinaan niin siisti, voi joutua tällaiseen pesään.

— Säästäkää vaivojanne! Se, joka minut tänne saattoi, oli paljoa suurempi herra, kuin te, niin tekö minut sitten — —?

— Kuka se oli?

— Ei täällä ketään nimeltä mainita.

— Kuule, tyttö, ei huolita olla häjyjä, pyysi Ylistö tullen äkkiä avomieliseksi. — Näes, minä olen ensi kertaa tällaisessa paikassa, enkä ole yhtä perehtynyt, kuin toverini. Näes, minua inhottaa tällainen elämä. Kuinka te naiset voitte pitää tällaisesta.

— En tiedä, vastasi tyttö surumielisenä, minä luulen, ett'ei kukaan meistä juuri liikoja pidä tästä.

— Miksi sitten olette täällä? Voisittehan tehdä jotakin muuta.

— Ei se piiankaan virka hääviä ole.

— On se toki parempaa, kuin tämä, onhan se kunniallista.

— Oletteko ollut piikana? Ei orja ehdi kunniaansa ajatella. Minä en ainakaan tiedä, mitä kunnia on. En tullut sitä tuntemaan piikana ollessani enemmän kuin täälläkään.

— Oletteko vanhakin, kysyi Ylistö.

— Seitsemäntoista.

— Vasta! Voisittehan vielä jättää tämän elämän. — En tiedä, — ehkä parempaan, — mutta tämän parempaa ei minulle tule.

— Mutta kun tulette vanhaksi?

— Sinne on vielä aikaa. Ainakin kymmenen vuotta. Sillä ajalla olkoot omat surunsa.

— Te olette sievä ja siistin näköinen.

— Vai niin. Herrat eivät pidä minusta.

— Miksi eivät, Ylistö kysyi.

— Ehkä siksi, että olen siistin näköinen, kun kuitenkaan en ole siisti. Minä en tahdo jaksaa muuttua. Olen surullinen ja raskasmielinen, enkä osaa viehättää. Suutun pienemmästäkin. Minun laiseni ei oikein kelpaa.

— Minulle te kelpaatte, sanoi Ylistö ja veti tytön syliinsä.

Tyttö ei kauan istunut siinä.

— Ollaan vakavia, hän sanoi ja istuutui tuolille. — Mitäpä me turhia.

— Olenko sitten niin ruma mielestänne?

— Hah, haa, minäkö näöstä! Ei lainkaan. Muuten vaan en tahdo.

— En ole ilman — —

— Rahaako? Sen tiedän. Otetaanpa viiniä ja jutellaan.

He juttelivat kauan. Ylistö unohti, missä hän oli ja samoin lienee tyttökin unohtanut.

Tyttö kertoi koko elämä kertansa. Se oli surkea tarina.

Hän oli yhdeksän vuotiaana eronnut äidistään ja joutunut lapsen piiaksi maalaistaloon. Lapsi oli itkuinen, eikä ollenkaan nukkunut ilman tuudittamatta. Yökaudet sai tyttö istua kehdon vieressä permannolla ja soutaa isännän ja emännän vedellessä pitkiä unia. Usein hän torkkuessaan oli lyönyt nenänsä kehdon laitaan, niin että veri tuli. Ja kerran hän ulkona käydessään yöllä hetkiseksi vain nukahti portaiden viereen hangelle.

— Minä olin, kertoi tyttö viiniä ryypäten, niin väsynyt, etten ollenkaan tuntenut kylmää, vaan luulin luminietosta höyhenpatjaksi. Lapsi oli sisällä alkanut itkeä ja emännän oli täytynyt ruveta tuudittamaan. Kun minua ei kuulunut ulkoa, tuli emäntä katsomaan, minne olin joutunut. Kun hän näki minut hangessa makaamassa, tarttui hän tukkaani ja kuletti minut kehdon ääreen. Olin niin väsynyt ja unen vallassa, etten tiennyt, mitä minun piti tehdä, vaan aloin huojuttaa ruumistani ja hyräillä: aa, tuuti lasta, muori tuli vastaan. Uusi tukkapölly vasta sai minut valveille. Sinä yönä tein ensimäisen suuren päätöksen. Päätin karata. Oi, kuinka minä vihasin hoidettavaani lasta, minä olisin voinut hyvällä mielellä sen tappaa ja usein, kun vain oli tilaisuus, minä nipistelin ja ravistelin sitä. Tuskin siitä tervettä ihmistä tulikaan, niin julmasti minä sitä kohtelin. Minä vihaan vieläkin niin äärettömästi pieniä lapsia, jospa Jumala minua varjelisi sellaisista.

Tyttö vaikeni.

— Kertokaa vielä, pyysi Ylistö, mihin sitten jouduitte.

— Jälleen lapsenpiiaksi, kertoi tyttö, tällä kertaa paikkaan, jossa häjyyden lisäksi sain kärsiä nälkää. Sitten jouduin kadulle ja kadulta tänne. Sen edemmäksi en vielä ole ennättänyt. Olenhan vielä nuori.

— Voi, voi, huokasi nuori mies, onpa se surkeaa, kun sievä, seitsemäntoista vuotias tyttö ei mitään muuta ole saanut kokea, kuin katkeruutta. Onko ihme, jos sydän kivettyy kaikelle hyvälle ja puhtaalle.

— Mistä te tiedätte, kysyi tyttö, onko minunlaiseni sydän kivettynyt kaikelle hyvälle ja puhtaalle?

— En tiedäkään, mutta arvelen vaan, että puhtaus- ja hyve-käsitteet hiukan hämääntyvät täällä.

— Ei lainkaan, tyttö virkkoi, minä olen huomannut, että meillä täällä ovat hyve-käsitteet paljoa laajemmat, kuin niillä, jotka täällä kulkevat. Niillä niitä ei näy ollenkaan olevan ja sen raakuuden, mikä meillä on, olemme heiltä oppineet. Me olemme teidän luomianne olentoja, varjoja, joita teidän salainen elämänne synnyttää. Te kulette kunnioitettuina läpi elämänne, me kunniatta. Te saatte siunatun kuoleman ja seppeleitä, meitä odottaa rakkarin kärryt Ja kuitenkin olemme yhdessä juopotelleet ja hurjistelleet. Te vain olette maksaneet kestit.

Ylistöä vapistutti. Hänen mielensä oli outo. Kertomuksista oli hän lukenut, että roska-ihmisetkin joskus voivat puhua yleviä totuuksia, mutta hän oli luullut niitä vain kertomuksiksi, joihin kirjoittaja omia mietteitään oli kasannut. Nyt puhui seitsemäntoista vuotias tyttönen hänelle paljon kokeneen ihmisen tavalla. Ylistö oli aivan kokematon, mutta hän tunsi hirmuista syyllisyyden tunnetta. Viini poltti hänen ohimoltaan, mutta äly oli selvänä. Häntä itketti.

— Mikä teitä vaivaa, kysyi tyttö. — Voitteko pahoin?

Ylistöä hävetti oma herkkyytensä. Hän koetti salata sitä ja otti aika kolauksen lasistaan.

Se ei auttanut. Hänen sydäntään pakotti. Häneen koski niin kipeästi hylätyn ihmislapsen kärsimys ja toivoton elämä. Hän alkoi ääneensä itkeä.

Ennen lapsena, kun isä oli ollut julma ja raaka äidille, itki hän aina nähdessään äidin surullisena ja kalpeana. Kuu äiti oli kysynyt, mikä häntä oli vaivannut, sanoi hän milloin mitäkin. Väliin oli pää olevinaan kipeä, väliin hammas. Oikeata syytä hän ei koskaan kehdannut sanoa. Lienee kuitenkin äiti arvannut asian, koska aina silloin otti pojan syliinsä, painoi pienen pään rintaansa vasten ja alkoi yhdessä itkeä, katkerasti, kauan. Itku kevensi mieltä ja tyynnytti sydäntä.

Tyttö oli mennyt Ylistön luo ja painaen hyväillen hänen päätään rintaansa vasten alkoi itkeä rajusti, hillitsemättömästi.

— No, saakeli, kuului samassa ovelta. — Mitä se tyttö nyt on sinulle syöttänyt, kun noin ulvot.

Se oli Fors. Ylistö oli juonut ja hänen verensä kuohui.

— Ole vaiti, h—tin koni!

— Se on toisen kerran kun te minua solvaatte, hyvä herra, sanoi
Fors, tätä minä en aijo sallia.

— Hyvä on! — Ylistö nauroi häjysti. — Älkää sallikokaan!

Fors vetäytyi nopeasti takaisin. Hän pelkäsi mainettaan. Poliisi olisi voinut sekaantua asiaan.

Sivuhuoneista olivat toisetkin tulleet salonkiin näkemään, mitä oli tekeillä. He koettivat rauhoittaa Ylistöä, mutta eivät onnistuneet. Mielenliikutus ja viini olivat sävyisästä pojasta tehneet raivon. Hän löi nyrkkiä pöytään, kiljui ja ärjyi.

— Hyi onnetonta tuollaisia miehiä! Teidän näkönnekin ilettää minua, te — — — —

— Ellette ole hiljaa, haen poliisin, penesi vanhin nainen, joka oli jonkunlainen emäntä. — Täällä ei saa räyhätä!

— Hakekaa sata, ärjyi Ylistö, se ei minua liikuta —

Nainen oli lähtevinään mutta piiloutui keittiöön. Fors oli pujahtanut ulos ja kiiruhti kotiinsa. Toiset kokivat tyynnyttää rajustunutta toveria.

Kun Ylistö sai kuulla, että Fors oli poistunut, rauhottui hän.

— Kuinka sinä noin käyttäydyt, toruivat toiset. — Eihän se sovi sivistyneelle miehelle.

— Sanokaapa, kunnon miehet, mikä sitten sivistyneelle sopii? Olkaa niin hyvät ja sanokaa, sopiiko syöstä saastaansa seitsentoistavuotiseen, orpoon, kärsineeseen, turvattomaan naiseen? Sopiiko, häh! Vai sekö vain sopii sivistyneelle, että hän hellii mainettaan, on oppinut, matkii viisaiden puhe- ja ajatustaitoa ja narraa toisilta itselleen palkkaa ja kunniaa — — —

— Ole nyt! Sinä olet juonut liikaa! Lähdetään pois!

— Lähdetään, lähdetään. Hyvästi, Lilli!

Hän suu teli tytön kättä, katsoi hellästi silmiin ja lähti.

Hän ei ollut pahentunut pahassa paikassa.

— Tuo oli omituinen herra, Lilli sanoi tovereilleen.

— Lienee ollut ensikertalainen, sanoivat toiset.

Ei kuulunut Ylistöä seuraavana päivänä, ei toisellakaan. Turhaan Leeni odotti. Jota enemmän aikaa kului, sitä tuskallisemmaksi kävi hänen olonsa. Joka kerta, kun uusi vieras tuli kapakkaan, säpsähti Leeni. Hän oli kuin kuumeessa. Väliin hän poistui tarjoiluhuoneesta siinä toivossa, että Ylistö sillä aikaa saapuisi, — mutta kauan hän ei malttanut olla poissa, kun jälleen meni katsomaan. Ei, ei tullut. Eikä Leeni tiennyt, missä Ylistö asui. — Jos tästä oveen on seitsemän askelta, hän tulee. Ensin astui Leeni pitkiä, sitten yhä lyhyempiä ja — seitsemän tuli. Hän rauhottui, mutta vain hetkeksi. — Jos ensimäinen, joka oven aukasee, on nuori ja tumma, hän tulee tänään, jos vaalea, niin huomenna, jos vanha, niin ei koskaan. Vaalea ja nuori tuli ja Leeni alkoi jälleen odottaa seuraavaa päivää.

Illalla sai Sussu antaa numeroita. Kaksikymmentä ja viisitoista, — t ja o, — tulee, on, — vielä kaksi! Ja vielä!

— Antakaa, hyvä Sussu, vastaus sille ajatukselle, jota ajattelen!

— Ihan varmasti, antoi Sussu.

— Te tiesitte, mitä ajattelin.

— Mistä minä sen olisin tiennyt?

— Antakaa vielä vastaus, rakas Sussu, yhden kerran vain, pyysi
Leeni. — Nyt minä ajattelen. No!

— Sen tohtisin vaikka vannoa, antoi Sussu.

— Minä ajattelin, että tuleeko hän vielä tänne, riemuitsi Leeni.

Sussu oli kärsivällinen lohduttaja. Päiviä kului. Leenin tuska lisääntyi lisääntymistään ja usein Sussu öisin heräsi hänen itkuunsa.

— Voi, miten onneton minä olen, niin onneton, ettei kukaan saata sitä arvata. — Se oli Leenin alituinen valitus.

Sussu myönsi, että niin oli. Hän ei yrittänyt sammuttaa kaipausta, sillä hän tiesi, että se siitä vain olisi yltynyt. Hän koetti käsittää sen suuruutta.

Eräänä päivänä vihdoin sai Leeni kirjeen. Se oli Ylistöltä. Siinä oli seuraavat sanat:

Hyvä neiti! Nyt, kun pitkäksi aikaa poistun kaupungista, tahdon teille sanoa, etten teitä ollenkaan halveksi. Päinvastoin, kun tiedän, minkälaisten kohtaloiden alaiseksi nuori tyttö voi joutua, olen valmis antamaan teille kaiken arvon. Voikaa hyvin. Kaarlo Ylistö.

— Mitä tämä merkitsee, — Leeni näytti kirjettä Sussulle, — hän sanoo antavansa minulle kaiken arvon, mutta poistuu kaupungista. Oi, rakas Sussu, mitä tämä on?

Sussu tavaili kirjettä.

— Tiedäpäs, hän alkoi selittää sisältöä Leenille, hän panee sinut koetuksen alaiseksi. Jo edeltäpäin antaa hän sinulle anteeksi, jos lankeat, mutta kunnioittaa sinua sellaisena, johon voi luottaa. Usko minua, Leeni, hän rakastaa sinua ja jos käyttäydyt hyvin sen aikaa, kun hän on poissa, nai hän sinut. Ole nyt hyvin varovainen miesten suhteen, sillä eihän, näes, tiedä, kuka heistä on sinua silmällä pitävä.

— Onkohan se niin?

— On, aivan varmasti! Lue itse, jos ymmärrät!

Leeni luki ja huomasi, että kirje oli niin, kuin Sussu sanoi, Ylistö siis on valmis antamaan hänelle kaiken arvon! Voi, miten hyvä ja jalo se on!

Nyt ei Leeni enään odottanut Ylistöä pian tulevaksi ja ikävä muuttui rauhalliseksi. Hän oli iloinen siitä, että sai olla koetuksella. Olihan hänen nyt niin hyvä tilaisuus näyttää, miten kovasti hän rakasti. Mitenkä olisikaan Ylistö voinut suoraan kapakasta naida tuntematonta tyttöä. Sehän olisi ollut hullua!

Leeni neuloi pienen pussin, pani kirjeen siihen ja kantoi sitä kaulassaan. Joka ilta ja aamu painoi hän sen sydäntänsä vastaan. Aina oli hän sitä säilyttävä ja kun sitten hänen miehensä, Ylistö, kerran kysyy, että mikä likanen pussi se on, niin hän vastaa: se on noitapussi! — Näytä, mitä siinä on! — En näytä, sanoo hän miehelleen ollen pelästyvinään, se on minun rakkain aarteeni tässä maailmassa. — Mistä sinä sen olet saanut? — Siltä, jota eniten rakastin. — Kuka se oli? — Se oli nuori ja kaunis. — Hänen miehensä tulee mustankipeäksi ja katsoo väkisin — — —

Suloisia olivat nuoren kapakkanaisen haaveet. Hän vaipui niihin, erkani kauas todellisuudesta. Ylistö unohtui sellaisena, jona hän hänet oli nähnyt ja sijalle tuli uusi, lämmittävä, elämää antava, onnelliseksi tekevä Ylistö, jota hänen ei erinomaisesti tarvinnut kaivata, koska se oli hänessä itsessään.

Ja vähitellen, ajan kuluessa, kun mitään tietoja ei tullut, haihtui kuvakin pois tytön sydämestä.

Elämä pysyi kapakassa entisellään ja Leeni piti siitä. Hän oli kaunis ja ihailtu ja tiesi olevansa voittamaton.

Kunnioituksen janokin oli hiljalleen kuollut. Hän ei kaivannut tervehdyksiä kaduilla. Leeni osasi käsittää, että herrat niin äärettömän mielellään olisivat tahtoneet seurustella hänen kansaan ulkonakin, jos olisivat olleet vapaita. Mutta he olivat sidotuita. Itsellään ei Leenillä ollut mitään kahleita, mutta hän aavisti ne muissa sangen koviksi. Olihan hän itse nähnyt, miten kohteliaasti herrat tervehtivät hyvin rumiakin, ilkeän ja vanhan näköisiä naisia ja kapakassa sattui usein, että hienot herrat olivat äärimmäisyyteensä asti huomaavaisia tökeröille ja tyhmille kauppiaille.

Ja paljon oli Leeni kuullut keskusteluja.

Kerrankin oli muuan nuori mies uhannut naida erään voikauppiaan paksun, rokon-arpisen lesken, jolla kehuttiin olevan kaksisataa tuhatta rahaa ja kolmekymmentä vuotta sitten menetetty nuoruus. Hän olikin nainut hänet ja nyt sama nuori herra mielisteli kaunista kapakkatyttöä, jonka Leeni hyvin tunsi. Tyttö ei kuitenkaan sanonut huolivansa naineesta miehestä. —

Mitä olisi Leeni siis tervehdyksistä huolinut, tai muista turhuuksista. Nehän eivät mitään merkinneet. Herrat uhkasivat monesti kuolemalla hänen tovereitaan, jos eivät nämät heitä lempisi ja kokonaisia omaisuuksia he väliin menettivät kapakkanaisten takia, joita eivät kadulla tohtineet tervehtää. Hänkö tervehdyksistä välittäisi. Tuskin siitä kukaan mitään välittää. Sussukin sanoi sellaista lapsellisuudeksi.

Leenillä oli paljon ihailijoita. Kauneimmat niistä olivat muuan konttoristi, jolla oli pitkät, mustat viikset ja tulimustat, loistavat silmät ja eräs saksalainen soittoniekka, joka oli solakkavartaloinen ja jonka katse oli surullinen ja hellä. Mutta Sussu kutsui heitä suuriksi lurjuksiksi ja naispettureiksi.

Sussulla oli niin omituinen maku.

Hyviä ja täysin sopivia ihailijoita oli hänen mielestään Leenillä vain kaksi. Ja niitä hän kehui.

Toinen oli vahvavartaloinen ja lyhyt, niin lyhyt, että ulettui tuskin Leenin olkapäähän. Sillä oli suppea takaraivo, harva, vaalea tukka, se nauroi äänekkäästi, röhöttämällä ja raapi niskaansa vähän väliä ja makeasti. Toinen taasen, Sussun mielestä vielä arvokkaampi oli teurastaja Gustafsson. Hänkin tosin oli lyhyt ja lisäksi vanha, mutta hänellä oli velaton kivimuuri keskellä Helsinkiä. Tästä syystä oli hän kaikkein ansiokkain saamaan niin sievän tytön suosion, kuin Leeni oli, mutta asia oli hyvin epävarmaa laatua, sillä Sussu tiesi Gustafssonilla olevan paljon tarjokkaita.

Leeni ei voinut sietää kumpastakaan

— Enhän minä voi sellaisia rakastaa!

— Rakastaa, nauroi Sussu, tarvitseeko niitä sitten rakastaa? Ajattelepa onneasi, jos saisit hänet mieheksesi. Suuren talon omistajaksi pääsisit! Eikö kelpaisi herrastella, vai mitä? — — — Jos hän sinusta huoliikaan. Hänellä, näes, on valta valita. Ottaa, kuin hyllyltä vaan, taittaa, ja syö, kuin leipää, he, he!

— Mutta hän on niin lyhyt ja vanha!

— Ikä on miehen kunnia ja pätkällä usein tanu pää!

— Hän on niin ruma ja kuinka minä voisin — — — hyi, jos hän vaikka suutelisi minua!

— Niin siitä et sinä lainkaan pahenisi. Huuhtoisit suusi kalliilla viinillä, ilahuttaisit silmääsi kullalla ja purppuralla.

— Hyi!

— Älä äyki, Leeni! Kauniin miehen suutelot maistuvat toiselle naiselle ja ovat katkeria, eikä ole, millä katkeruuden alas nielisi. Ole viisas, Leeni!

— Minä en voisi ajatella tuollaista ähertävää, vanhaa ukkoa omanani, toisti Leeni.

— Voisitko, kysyi Sussu, ajatella kivimuuria omanasi?

— Se on toinen asia, myönsi Leeni.

— Ja sinä voisit niin vähällä vaivalla saada suuren kivi-talon ja paljon kunniaa.

— Mitä minä kunnialla tekisin. Minulla on sitä niin paljon, kuin tarvitsen. Joka vähään tyytyy on onnellinen. Ja ehkäpä — — —

— Mitä, jatka vain!

— Ei mitään.

— Niin, jatkoi Sussu, tämähän on vain puhetta. Tuskin Gustafsson sinusta huolisikaan.

Leenin tapa oli kuvitteluilla jatkaa kaikkia asioita. Niin nytkin. Hän alkoi kuvitella, miltä rikkaana olo tuntuisi. Hän olisi suuren kivitalon omistaja, kulkisi jylhän pihan poikki, kävelisi kadulla oman talon kohdalla ja saisi sanoa: tämä on minun. Vaarikin saisi tulla Helsinkiin asumaan ja näkemään ja tohtorinnalle hän kirjottaisi kirjeen ja kysyisi, eikö herrasväki haluaisi tulla minun talooni asumaan, minulla kun nyt sattuu olemaan yksi, sivistyneelle perheelle sopiva huoneusto vapaana. Mitähän kotipuolellakin sanoisivat? Olipa sillä Leenalla onni, vaikka olikin musta, eipä olisi uskonut, sanoisivat. Aamulla ei tarvitsisi herätä aikaseen, vaan saisi lojua niin myöhään, kuin suinkin haluaisi ja kesäisin hän matkustaisi kotipuolelle oikein hienona. Hänellä olisi mukana paljon sormuksia ja kultakello, suuri, suunnaton kultakello ja silkkiset alusvaatteet.

— Huolisikohan se Gustafsson minusta, Leeni eräänä iltana maata mennessään kysyi Sussulta.

— Joko se sitten sinulle kelpaisi, kysyi Sussu.

— Ei, mutta — —

— Mutta mitä?

— Olisi mukavaa olla rikas. Eikö olisikin?

— Miks'ei. Köyhän on aina mukava olla rikas.

— Jos minä olisin rikas, puhui Leeni, niin minä pyytäisin teidät luokseni asumaan. Meillä olisi niin hauskaa. Ostaisimme hienoja vaatteita ja viinejä ja matkusteltaisiin ulkomaille, — voi, kuinka hauskaa! Ettekö tulisikin?

— Et sinä, hyvä lapsi, minusta enään silloin välittäisi, sinä saisit muita, parempia tuttavia.

— En minä muista välittäisi. Muut naiset ovat minusta niin ikäviä ja häjyjä. Te ja rouva yksin olette hyviä. Ja teitä minä aina pidän tuttavanani. Rouvalle minä lainaisin rahaa niin paljon, että hän saisi kaikki velkansa maksetuksi ja te saisitte aivan huoletonna asua minun luonani. Voi, jospa muori ja Anni-tätikin vielä eläisivät!

Leeni eli mielikuvituksissaan rikkaan elämää ja nautti siitä. Jos joku äkkiä olisi häneltä riistänyt tuon kuvitteen, olisi hän surrut sitä yhtä syvästi, kuin rikas menetettyä omaisuuttaan sillä erolla vain, että Leenin suru ei olisi ollut yhtä pitkä-aikaista. Hänellä oli kuohuva ja monipuolinen haavevarasto. Kun yksi kaunis unelma sammui, syttyi kohta toinen. Nyt oli hän rikas ja se miellytti häntä yhtä paljon, kuin jos hän olisi ollut olevinaan suuri näyttelijätär tahi hylätty, ylenkatsottu naisparka. Monena hän oli ollut eläessään, maailman kuuluisimmasta laulajattaresta kadunlakasijaan asti.

Sussu huomasi pian, että Leenin mielessä pyöri Gustafssonin kivitalo ja hän alkoi todellisesti miettiä asiaa. Entä jos Leeni sittenkin pääsisi tuon vanhan konin puolisoksi, Sussu karaistuneella tavallaan ajatteli. Entä jos se onni todellakin sattuisi olemaan tytöllä! Hänkin, Sussu, ehkä pääsisi joutumasta kulkuriksi. Tyttö on hyväsydäminen ja luotettava, Gustafsson on vanha ja sydäntautinen, eikä voi kauan elää. Hän, Sussu, pitäisi huolta, ettei Leeni aivan heti uusiin naimisiin menisi. Sääli tosin tyttöä, joka joutuisi moisen rähjyksen syliin, mutta voisi sille pahemminkin käydä, niinkuin monelle on käynytkin — — —.

— Ole huomaavainen Gustafssonille kun hän tänään tulee kapakkaan, äläkä ole näkevinäsikään muita!

— Voi, voi! Mitenkä minä voin! Hän ähkii niin ilkeästi, mässyttää suutaan, nauraa omille puheilleen, eikä ollenkaan kuuntele, mitä toiset sanovat. Jospa hän olisi hiukankin toisenlainen.

— Sellainen käytös tulee rikkaudesta, sanoi Sussu.

— Hän on niin — — —

— No, jos et tahdo, niin älä tahdo, minä siitä vähät välitän. Itsehän tuota olet puhunut, että rikkaana olo olisi hauskaa. — — — Ja mitäpä miehen näöstä, vaikk'ei sillä olisi, kuin pää, jos se vain kykenee vaimonsa elättämään. Tunsin ennen erään tytön, joka sanoi haluavansa miehen kauniin kuin päivän, vaikka se olisi köyhä, kuin maantie. Kauniin miehen hän sai ja maantielle hän myöskin joutui kahden lapsensa kanssa, joita mies ei muistanut ottaa mukaansa karatessaan Puolaan, josta oli kotosin. Moni on katunut kaunista miestä, mutta harva hyvinvointista. — — Ja kuoleekin tuo nyöpeli pian.

Leeni päätti koettaa. Hän alkoi olla huomaavainen Gustafssonille. Hän antoi hänen puristaa kättänsä, eikä vetänyt sitä pois, vaikka tuntuikin pahalta. Ilkeää se oli, kauheaa. Ukon punanen naama levisi, suuret ikenet näkyivät hymyilevästä, leveästä suusta ja silmät kiiluivat sameriaina. Käsi oli kuuma, tahmea ja limaskainen. Vielä jälestäpäinkin tuntui likaselta.

— Vedellä ja saippualla se on autettu, lohdutti Sussu, kun Leeni siitä valitti.

Yhä ahkerampaan alkoi Gustafsson käydä ravintolassa, kun huomasi ettei Leeni ollut välinpitämätön. Hän istuskeli lähellä tarjoilupöytää. Siitä oli hyvä tilaisuus nähdä ja tarkastaa Leeniä.

Leeni oli kovin varovainen muiden miesten suhteen, tuskin rohkeni katsoa ketään, hymyillä ei ollenkaan. Mutta sitä sulosempi hän koetti olla ukolle.

Rouvakin huomasi asian ja kysyi, oliko Leeni todellakin ihastunut, vai mitä merkitsisi se sellainen mielistelyn haaskaus.

Leeni ilmotti haluavansa päästä Gustafssonin vaimoksi.

— Se ei olisi hullumpaa, myönsi rouva. — Ukko on todellakin rikas, hyvin rikas, — sanovat häntä tosin kitsaaksi, — mutta ehkä tuo jo pian kuolisi. Muuten, ei se sentään niin vaan ole otettavissa. Se on paatunut konna ja monen naisen pettämä. Se on kokeista pettynyt, että ehkä — — —. Mutta sinä, Leeni, minä, joka olen pitänyt sinua pienenä, ihanteellisena houkkiona, kosiskeletkin jo miestä, joka sopisi sinulle isoisäksi. Leeni, Leeni, missä se meidän pikku Leenimme on — — —! No, no, älä nyt noin hätäänny, en minä siitä sinua moiti. Oikeinhan se on ja viisasta. Sussu kai on opettanut.

Seuraavalla kertaa, kun Gustafsson jälleen tuli ravintolaan, meni rouva hänen luoksensa.

— Tyttö näyttää olevan kovin mieltynyt teihin, herra Gustafsson. Toivon, ettette käytä väärin nuoren tytön mieltymystä. Hän on vielä niin lapsekas.

— Heh, heh, nauroi ukko, taitaa olla tyttö keinoihin tottunut. Miten se minuun, ikämieheen, heh!

— Tuollaiset nuoret tytöt pitävät paljon enemmän ijäkkäistä, kuin nuorista, muistanhan sen itsestäni. Vaikka en minä mene mitään sanomaan, Sussuhan se vain tietää Leenin yökaudet teitä hokevan. Ja olettehan te vielä komea ja rakastettava mies ja minä tahdoinkin vain huomauttaa, että tyttö on vielä viaton lapsi ja minä olen päättänyt pitää hänestä äidillistä huolta.

— Heh, miehet ovat ehkä jo pilanneet tytön.

— Se on ikuinen vale, vihastui rouva, enkä minä salli kenenkään solvaavan Leeniä, en edes teidänkään. Hyi teitä, herra Gustafsson, kun voitte tuolla tavalla sanoa tytöstä, joka teitä rakastaa.

— Rakastaa, heh, heh — — —

Epäilevään vanhukseen oli rouvan puhe kuitenkin tehnyt syvän vaikutuksen. Vanhus ajelutti partansa ja osti uuden, keltasen kaulaliinan. Hänen silmiinsä tuli himmeä, rasvainen kiilto ja suutaan hän alkoi pitää alituisessa hymyssä.

— Mies ei ole enään pelastettavissa, nauroi Sussu rouvalle. —
Kohtalo on määrännyt Leenin perimään hänen omaisuutensa.

— Elä puhu vielä mitään, epäili rouva. — Ukko on viisas. Hän tahtoo ehkä muuten vain ihanuudellaan tytön vietellä.

— Leeni sanoo maksavansa rouvan velat, jos hän vaan pääsee rikkaaksi. Tyttö on ihan hurmaantunut.

— Sepä se, mutta minä en usko, että Gustafsson —

— Eiköhän tuota jollakin tavalla voisi kietoa, onhan tyttö kaunis?

— Millä sen kietoo, sanoi rouva. — Eihän se edes juo määräänsä enempää.

— Entä jos rouva kutsuisi hänet tänne jonakin pyhänä, ehdotti Sussu.

— No niin, ehkäpä sillä lailla! Mies olisi silloin meidän.

— Leenin!

— Meidän, toisti rouva. — Leeni on vielä milt'ei lapsi. Kuka tahansa lurjus voisi siltä petkuttaa jok'ikisen pennin ilman viisaampain ohjausta. Se on sellainen ystävyyden nälkäinen. Hiukkasesta hyvyyttä on Leeni valmis antamaan kaikkensa. Sellainen joutuisi pian hunningolle.

— Mehän tehdään Leenistä jo leski, vaikk'ei hän vielä ole morsiankaan, nauroi Sussu.

Gustafsson ei ollut lainkaan niin vaikea voittaa, kuin rouva oli luullut. Hän rakastui sokeasti Leeniin ja pyysi häntä vaimokseen.

Leeni suostui.

Mutta kun sulhanen rakkauden huumauksessa ensikerran puristi morsianta rintaansa vasten ja suuteli hänen huuliaan, kulki Leenin ruumiin läpi kuolema. Kauhea kuolema suuteli Leeniä limaisilla huulillaan. Leeni riistäytyi irti ja juoksi kamariinsa itkemään.

Sulhanen oli ihastuksen vallassa. Kaiken piti olla valmista Leenin kuudenteentoista syntymäpäivään, jolloin heidän häänsä vietettiin.

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Leeni vietti häitään. Gustafsson on kuollut ja Leeni on jo vuoden ollut leskenä.

Hänen kotinsa on upea, sellainen raskas, porvarillinen. Sali on suuri ja siinä on paljon kukkia korkeilla jalustoilla. Ennen, Gustafssonin eläessä oli salissa punaset plyshi-huonekalut, ovissa verhot ja jokaisella pöydällä liina. Ne on Leeni poistanut. Huonekalut ovat puusta ja seiniltä hän on karsinut liiat maalaukset. Olihan se ajan vaatimus.

Paljon oli Leeni odottanut rikkaudesta. Paljon hän oli saanutkin, mutta kuitenkaan ei elämä tuntunut vastaavan kuvitelmia.

Häntä väsytti.

Hän tunsi kyllästymistä hyviin ruokiin ja huonoja hän ei enään olisi voinut syödä. Kun palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu, pöyristytti Leeniä.

Ruokajärjestys oli sama, kuin vainajankin aikana. Se oli peritty tapa, johon Leeni oli tottunut. Aamulla toi palvelija sänkyyn kahvia ja monenlaisia leivoksia, sitten seurasi aamiainen ja aamiaisen jälkeen jälleen vehnäskahvi. Sitten päivällinen, johon kuului vähintäinkin kolme lämmintä ruokalajia ja päivällisen jälkeen taasen kahvi ja leivoksia. Illallinen oli miedompi ja syönti-urheilu päättyi yöksi teehen ja leivoksiin. On selvää, että haaveileva, mielikuvituksista rikas, luonnon helmassa syntynyt Leeni pakostakin alkoi muuttua tökerön ympäristönsä kaltaiseksi.

Hänen seurapiirinsä halveksi häntä takanapäin. Olihan hänen nimensä ennen ollut vain Leena Alinantytär ja olihan Gustafsson nainut hänet kapakasta. —

Hänen tuttavansa olivat muuten hyvin erilaisia. Sussu ja kapakkarouva olivat hänen jokapäiväisiä tovereitaan, mutta heitä hän ei koskaan kutsunut samaksi aikaa, kuin muita vieraita. Eräs neiti, joka oli sanomalehtiin kirjottanut kolme kertomusta, oli Leenin hyvä ystävä. Samoin eräs toinen neiti, näyttelijätär. Sen isä oli tosin vain kirvesmies ja äiti pesijä, mutta tytär itse kävi teaatterikoulua ja oli jo kerran esiintynytkin. Kaksi herrasmiestä, toinen heistä oli taiteilija, toinen muuten sivistynyt, kuuluivat niinikään rouva Gustafssonin jokapäiväiseen seurustelupiiriin. Näin ollen tuli herkkä-oppinen Leeni hyvin pian käsittämään sivistyksen ja taiteiden arvoa.

Ukkonen ja salama teaatterissa, kun Leeni ensi kertaa oli niitä ollut katsomassa, olivat hänestä tuntuneet kovin lapsekkailta ja näyttelijät niin teeskenteleviltä, että hän oli kokolailla hävennyt. Nyt, kun hän oli sivistynyt, hän käsitti toisin. Kirjailija-neiti selitti hänelle näytelmän sisältöä ja kirjottajan temperamenttia, vaikka hänestä, neidistä aina tuntui, ettei kirjailija ollut jaksanut saada esiin kaikkea, mitä ehkä oli aikonut. Se ja se kohta olisi voinut olla värikkäämpi ja voimakkaampi, tuo taasen esimerkiksi niin ja niin ja tuo kolmas paikka olisi voinut jäädä kokonaan pois. Näyttelijätär selitti Leenille näytelmätaidetta. Tuon ja tuon näyttelijän mimiikki on liioteltua, tuolla toisella on lausunnossa paljon anteeksi antamattomia virheitä. Leeni oppi ymmärtämään plastiikkaa. Hän nautti nähdessään siroja ja harkitulta liikkeitä ja käsitti niistä yhtäpaljon kuin sanoistakin.

Hän oli vieraantunut Sussun ja entisen rouvansa karkeista tavoista. Sussu ja kapakkarouva alkoivat hänestä näyttää tyhmiltä ja raa'oilta. Kuitenkin tunsi hän suurta kiitollisuutta heitä kohtaan muistellessaan menneitä aikoja. Kieltämättä oli ollut hauskaa yhdessä Sussun kanssa, lukitussa sänkykamarissa juoda viiniä ja jutella. Se elämä oli ollut tuttua ja viihdyttävää. — Rouvalle olikin Leeni jo osoittanut kiitollisuuttaan, — lainannut rahaa. — Nämät uudet tuttavat, joita rikkaus oli tuonut, eivät ne, totta puhuen, oikein viihdyttäneet, mutta hänen täytyi sietää niitä sivistyneenä henkilönä. Ja täytyi tunnustaa, että heidän kauttansa hän oli saanut tietoja, äärettömän paljon tietoja. Ennen oli Leeni ihaillut tähtien peittämää taivasta sellaisenaan, nyt hän ihaili sitä suurena, äärettömänä, jossa jokainen tähti oli maailma.

— Mitä hyötyä sinulla on siitä tiedosta kun et itse sinne kuitenkaan pääse, oli Sussu sanoa tokaissut, kun Leeni asiasta oli hänelle puhunut.

Sussu oli niin sivistymätön.

— Onhan kuitenkin, vastasi Leeni, ihanaa tieto, ettei ole yksin tässä avarassa, äärettömässä tyhjyydessä. Ajattele, Sussu, kuinka kauheaa, jos tämä maanpako olisi ainoa suuressa, loppumattomassa avaruudessa.

— Entä sitten, toisti Sussu, jos sinä et ole äärettömyyttä mitannut, ei sinulla siitä myöskään ole käsitystä ja miten voi ihminen kauhistua sellaista, jota hän ei näe, eikä käsitä?

Leeni ei ymmärtänyt, mitä Sussu tarkotti.

Sussu oli niin vanha ja sellainen, kuin oli.

Paitsi jokapäiväisiä vieraita, oli Leenillä paljon sellaisiakin, jotka harvemmin kävivät häntä tervehtimässä. Gustafsson-vainajan sukulaiset ja liiketuttavat, jotka vainajan eläessä eivät mitenkään olleet voineet leppyä siitä, että hän oli ottanut itselleen nuoren vaimon, muuttuivat hänen kuolemansa jälkeen pian. Makasihan vainaja maan povessa, eivätkä hekään tahtoneet olla pikkumaisia. Tuon tuostakin he pistäytyivät nuorta rouvaa tervehtimässä.

Eräänä iltapäivänä tuli joukko naistuttavia tervehdyksille.

Sussu oli silloin Leenin luona ja hän huomasi ensin vieraiden tulon.

— Näkyypä tänne tulevan aika liuta akkoja, hän sanoi.

— Keitä, missä?

— Tuolla! Näkyypä siellä olevan syylänenäisiäkin. Mitähän ne?

Vieraat tulivat sisälle saliin, viisi naista, kullakin pieni käsityölaukku mukanaan. Siinä oli rakennusmestari Wuoren lyhyt ja tanakka rouva, teurastajamestari ja voikauppias Kukan suuriluinen ja röhkeä-ääninen puoliso, sekä sisarukset Tuulinen, joista toinen on huonokuulonen ja toisella on karvapäinen syylä nenässä. Viimeisenä tuli kauppias Lehmasen neljänkymmenen vuotias leski, jota pidettiin hyvin viisaana ihmisenä. Hän ei ollut mennyt naimisiin, vaikka oli kaunis ja rikas, vieläpä pieni kuuluisuuskin, hän, näet, oli tyttönä ollessaan, kun maaherra kulki hänen kotikylänsä ohitse ja tunniksi pysähtyi majataloon, valittu antamaan kukkasia maaherralle. Silloin oli nykyinen rouva Lehmanen ollut meijerska, ihaillut runoutta ja voin väriä. Keltasia kukkia oli hän tarjonnut maaherrallekin. Voin väriseen pukuun puettuna hän niitä oli tarjonnut kuvernöörille, joka hymyillen oli ottanut ne vastaan ja kiittänyt kädestä. Kyläläiset olivat varmaankin kateudesta levittäneet huhun, että kuvernööri olisi muka unohtanut kukkaset majatalon uuniin.

Sellainen henkilö oli rouva Lehmanen. Toisista saliin astuneista naisista ei ole mitään sanottavaa, heidän elämässään kun ei mitään erinomaista ollut sattunut.

Leeni toivotti vieraansa tervetulleiksi, esitti heille Sussun, — neiti Sofian — ja pyysi heitä istumaan.

Vieraat eivät kuitenkaan heti tottele, vaan alkavat katsella salin seiniä ja esineitä.

— Voi, miten täällä on hienoa ja kaunista, sanoi rouva Lehmanen.

— Ja niin maukasta, säesti rouva Vuori.

— Jos tämä olisi minun asuntoni, niin minä panisin sohvan tuohon nurkkaan kulmittain ja kukkaset sohvan taakse, se olisi paljon kauniimpaa, oli rouva Kukan mielipide.

— Ei, kyllä minusta sopisi sohva paraiten akkunain väliin, neiti
Tuulinen sanoi.

— Mitä, kysyi huonokuulonen neiti nähdessään sisarensa suun liikkuvan.

Sisar huusi:

— Eikö sinustakin, Amalia, sopisi sohva paraiten akkunain väliin?

— Juu, kyllä se sopisi. Muutetaanko se siihen?

— Ei sitä muuteta, selitti Kukan rouva kovalla äänellä, mutta etkö sinäkin tykkää, Amalia, että sohva passaisi paraiten tuohon nurkkaan ja kukkia taakse, se olisi minun mielestäni niin fiiniä. Miksi ei rouva Gustafsson aseta sitä siihen?

— Se sopii minusta siihen, missä se on, sanoi Leeni melkein vihasesti.

Sussu oli vaiti.

Palvelija toi samassa kahvia ja vieraiden huomio kääntyi huoneen kalustosta kahvikuppeihin ja niiden sisältöön.

— Nämäpä ovat kauniita kuppia. Mitä ne ovat maksaneet tusina, kysyi rouva Vuori.

— En minä tiedä. Mieheni osti ne minulle.

Vieraat varmaankin tunsivat Leenin äänestä tuskastumista. He lopettivat kyselemisen ja alkoivat tarkastella lusikoiden hopeakontrolleja ja kehua kahvia.

— Tämäpä on raarin makuista, kehui rouva Lehmanen. — Ostaako rouva paahdetuita kahvia, vai paahdatteko kotona?

— Paahdetuita minä ostan.

— Minä paahdan kahvini itse, sanoi rouva Kukka. — Minä en tykkää puodissa paahdetuista ja kotona taasen piiat polttavat ne karsiksi. Ne nyky-ajan piiat eivät sitten kelpaa mihinkään.

Siihen sanaan tarttuivat kaikki.

— Eivät ne muuhun kelpaa, kuin syömään ja herrastelemaan. Nythän piiatkin jo pyrkivät ryökinöiksi.

— Tiedättepä, nauroi rouva Lehmanen, mitä minun piikani sanoi pesu-akalle pyykkituvassa. Se sanoi: näin me poloset saamme tehdä kovaa työtä vähästä palkasta ja senaattorien rouvat saavat hyvää palkkaa, vaikka ovat laiskoja.

— Sellaistahan ne opettavat niille nyky-aikana. Puhuvat kaikkea pötyä ja kasvattavat kohoihin tyytymättömyyden henkeä. Voi, voi sentään! Vai jo pitäisi piikojenkin saada senaattorin palkkoja. Etteivät häpeä.

— Meidän piikamme, kehui neiti Tuulinen, on enemmän järkevä ihminen, eikä se ollenkaan pyri paremmille päiville. Kun tuonnottain kysyin siltä, että voiko se aavistaa, minkälainen ihminen se tunnettu piikojen kiihottaja on, ei se sanonut tietävänsä. Ja kun sanoin, ettei se ole, kuin entinen palveluspiika-kutjale, mikä lienee, niin siunasi minun piikani ja ihmetteli, miten palvelijat voivat sellaisen ihmisen puheeseen luottaa.

— Kas vaan, onpa se ihminen!

— Mitä, kysyi huonokuuloinen sisar. Hän oli koko ajan tarkasti silmillään seurannut sisarensa suun liikkeitä.

— Sanoin meidän piian olevan tavallisen hyvän ihmisen, huusi sisar.

— Muuten, pauhasi rouva Kukka, muuten, Amalia, ei nyky-ajalla enään olekaan kunnollista piikaa.

Palvelija toi samalla toiset kupit kahvia. Leeni tuli hämilleen, kun palvelija oli saanut kuulla viimeiset sanat.

Tyttö punastui, laski tarjottimen pöydälle ja poistui kiireesti.

Rouva Kukka alkoi nauraa hohottaa:

— Taisi koskea mampselin sappeen! Pitänee kai pumpulilla topata polvensa, että saisi mainita piian nimeä, koska se on niin pyhä nykyään.

Sussu, joka koko ajan oli ollut vaiti, kysäsi:

— Onko se rouva Kukan voikauppa siellä hallissa?

— On sielläkin meillä kauppa, vaikka itse pääkauppamme on E-kadun varrella.

Rouva Kukka ei oikein pitänyt siitä, että hänen hallikaupastaan mainittiin, hän häpesi sitä. Hänellä oli tytär, joka soitti pianoa ja oli hermostunut. Se oli äitiinsä istuttanut häpeän tunteen hallia kohtaan. Sussu nähtävästi tunsi asian.

Syntyi tuskastuttava hiljaisuus. Rouva Lehmanen, joka oli hienotunteisin joukosta, otti esille käsityön ja kehotti toisia tekemään samoin.

Mutta Amalia Tuulinen oli jäänyt miettimään palvelijatarkysymystä ja vaikka toiset olisivat jo tahtoneet jättää koko asian, alotti hän:

— Palvelijatar raukat! Olen niin usein miettinyt niiden asemaa. Niillä on suurin huolenpito kodissa ja pienin tila, raskain työ ja heikoin ruoka, pisin työaika ja kehnoin palkka.

— Miksette pane piikaanne lasikaappiin, kirkasi rouva Kukka.

— Eihän se nukke ole, kuin ihminen, vastasi huonokuulonen.

— Puhukaa jumalan tähden jotakin hauskempaa, pyysi rouva Vuori.

Rouva Kukka alkoi naurahdella ja hänen nenänsä pää kapeni. Se merkitsi, että hän tiesi jotakin. Hyvin usein hän jotakin tiesikin. Niinpä hän nyt alkoi vähäisen vaiti-olon jälkeen kertoa, että kaupungilla puhutaan hyvin rumaa eräästä rouvasta, jonka nimeä hänen ehkä ei tarvitse mainita.

Ei hänen tarvinnut mainita nimeä, sillä kaikki tiesivät, kenestä oli puhe.

Nyt oli rouva Kukka varmalta taholta saanut tietää, että mainittu rouva oli luvattomissa suhteissa erään ulkomaalaisen herran kanssa, joka asui pihan toisella puolen, Kantosen kulmahuoneessa.

Sen tiesivät toisetkin rouvat, se ei ollut mitään uutta, eikä siinä ollut mitään puhumista. He alkoivat vain arvostella asiaa.

Rouva Lehmanen ei voinut käsittää sellaista. Sanoi häpeän punan nousevan kasvoilleen joka kerta, kun sellaista ajattelee. Hän vaan ei menisi toisiin naimisiinkaan, sitä vähemmin, hyi!

Rouvat Vuori ja Kukka eivät myöskään käsittäneet. Heitä pöyristytti.

Neiti Tuulinen ei neitosena ollenkaan ymmärtänyt niitä asioita.

Hiukan ivallisena kääntyi rouva Kukka Sussun puoleen.

— Eikö neitikin tykkää, että sellainen nainen ei ansaitse naisen nimeä, joka sillä lailla voi unohtaa itsensä, että alentuu moiseen.

— Kyllä se niin on, myönsi Sussu. — Ei niille pitäisi antaa ihmis-arvoa. Mutta mikä siinä lieneekin, ovat herrat toista mieltä asiasta. He pitävät paljoa enemmän kauniista, ilosista ja vapaista naisista, kuin rumista, typeristä ja sipimäisistä.

— Vai pitävät, ihmetteli rouva Vuori. — Johan nyt! Minun mieheni sanoi, että sellaiset naiset, jotka ovat sellaisia, — hm, — eivät miehissäkään herätä muuta, kuin inhon tunnetta. Hän, mieheni, suuteli sitä sanoessaan kättäni ja minä näin hänen silmistään, että hän oli kiitollinen siitä, että olen niin kuin olen, etten anna, enkä tule antamaan hänelle luulon aihetta.

— Minä kysyin kerran mieheltäni, kertoi rouva Kukka, että mitä
sanoisit, jos minä olisin sellainen, ettet voisi minuun luottaa? —
Miten luottaa, hän kysyi. Hän ei edes voinut käsittää, mitä tarkotin.
— Sellainen, selitin minä, etten tyytyisi yhteen mieheen — — —

— No, no, ajattele toki, keskeytti neiti Tuulinen, että minä olen naimaton nainen, joka en tuollaista käsitä.

— Niin ja minä, lisäsi Sussu, minäkin olen naimaton nainen, joka en noista asioista mitään käsitä.

— Olkaa vaiti, vanhat ihmiset, tekö ette käsitä. Tuohan on teeskentelyä.

Neiti Tuulinen suuttui. —

— Mieheni sanoi, jatkoi rouva Kukka, että hän ajaisi minut sinne, missä pippuri kasvaa.

— No niin minunkin mieheni, uhosi rouva Vuori, ei sekään kärsi ollenkaan huonoja naisia. Meillä kun kerran oli piika, joka kuletti kyökissä miehiä, niin silloin minä sen näin, miten hän inhosi!

— Oi, huokasi neiti Tuulinen, miten voikaan nainen langeta? Minulle se olisi kerrassaan mahdotonta.

— Mitä, kysyi sisko.

— Ihmettelen vaan, miten nainen voi siihen määrään unohtaa itsensä, että alkaa elää langenneen elämää. Minä sanoin, että minä en sitä voisi tehdä.

— Sinäkö, ihmetteli sisko, sinäkö, viidenkymmeninen! Hyvähän meidän on hyveillämme kerskata, jotka olemme vanhoja ja rumia. Toista on nuorien ja kauniiden.

— Nyt se taas alkaa, sanoi sisar tuskastuneena.

— Ei minun rumuudelleni vielä kukaan ole sylkenyt, loukkaantui rouva Lehmanen. — Kyllä minulla tilaisuus olisi ollut elää, kuin viimeistä päivää, jos olisin halunnut. Mutta, Jumalan kiitos, tähän päivään asti olen pysynyt kunniallisena.

— Kyllä minäkin joukosta näyn, kehui rouva Vuori rintaansa kohotellen. — Ja koska nyt puhe kerran on kääntynyt tällaisiin asioihin, niin kerronpa teille asian, joka minulle sattui hiljan eräänä iltana. Kun minä kävelin katua, niin tuli muuan herra takaa päin luokseni, tarttui käsikoukkuun ja sanoi: saanko tulla saattamaan neitiä? — Hyi, hävetkää, sanoin minä, että kehtaattekin lähestyä kunniallista ihmistä noin riettaissa aikeissa. Hyi, sanoin minä, hyi toki, kuinka olette kelvoton. Ja tiedättekö, mitä tuo roisto minulle sanoi? Hän sanoi: mistä te tiedätte minun aikeeni. — Miks'en minä tietäisi, minä sanoin. — Sitten te tiedätte enemmän, kuin minä, hän sanoi ja poistui.

— Olisit huutanut poliisia, sanoi rouva Kukka. Minä olisin ensin lintannut korvalle ja sitten huutanut poliisia ja käskenyt viedä mokoman heittiömen putkaan!

— Voi, siunaili neiti Tuulinen, miten minäkin olisin suuttunut! Minä en olisi jättänyt moista konnaa rankaisematta.

— Mutta eihän hän minulle mitään tehnyt, puolusteli rouva Vuori. —
Enhän minä voinut niin vähästä tappelemaan äityä.

— Hyvänen aika! Oliko se vähän, että kadulla tarttuu siveään naiseen, joka on vaimo ja monen lapsen äiti! Vai ei se ole mitään!

— Mikä sitten mitään on, säesti neiti Tuulinen Kukan rouvan puhetta.

— Mutta eihän pidä olla pikkumainen — — —.

Tällä kertaa eivät ystävyydet oikein hyvinä ystävinä lähteneet
Gustafssonilta.

Rouva Vuori oli suutuksissaan siitä, että hänen siveyttään ehkä epäiltiin, toiset taasen siitä, että rouva Vuori oli pitänyt heitä pikkumaisina.

Kadulla tuli sopu jälleen entiselleen, kun rouva Lehmanen kysyi rouva Vuorelta, että oliko hän huomannut, miten vaiteliaaksi ja noloksi rouva Gustafsson oli tullut heti, kun siveys-asiasta alettiin keskustella.

Rouva Vuori ja toisetkin olivat sen huomanneet.

* * * * *

Onpa sinulla seuraa, nauroi Sussu vieraiden mentyä.

— Ei ne kaikki tuollaisia ole. On minulla sivistyneitäkin tuttavia!

— Miksi ei, vastasi Sussu, ainahan rikkaalla niitä on, varsinkin noin nöyrällä rikkaalla, kuin sinä olet. Ethän sinä näy osaavankaan olla rikas.

— Miks'en?

— Rikkaan tulee olla röyhkeä ja vaativainen, selitti Sussu. — Sinä istuit ääneti ja annoit noiden akkojen räkättää. Sinun pitäisi aina ottaa sana toisen suusta, se on rikkaiden tapa. Silloin, kun rikas puhuu, tulee toisten olla vaiti, kun hän nauraa, tulee toistenkin nauraa ja jos hän on hiljaa, olkoot toisetkin. Kävelyllä pitää rikkaan kulkea keskellä ja kun hän pysähtyy, pysähtykööt kaikki. Rikas saa aina pitää toisten mielipidettä vääränä, hän saa taputtaa olkapäälle, ketä hän tahtoo ja kutsua lapseksi ja lapsekkaaksi köyhää vanhustakin. Kun siten käyttäytyisit parisen vuotta, niin sitten jo olisit jotakin.

— Mitä minä sitten olisin, kysyi Leeni.

— Rikas.

— Olenhan minä jo rikas.

— Mutta et kuitenkaan osaa esiintyä. Mikä rikas se on, joka ei nauti rikkaudesta johtuvia edellytyksiä?

— Voi, miten minä nautinkin, sanoi Leeni. Minä olen niin tyytyväinen elämääni, että ette usko. Minulla on hyviä ja sivistyneitä ystäviä ja minä saan, mitä ikinä haluan. Osaan, Jumalan kiitos, valita ystäväni niin, että minulla on niistä henkistä hyötyä. Noita rouvia en pidä ystävinäni.

— Etkä minua, sanoi Sussu.

— Teitä ja rouvaa pidän myöskin ystävinäni.

— Näes nyt, sinä valitset ystäviä.

— Niin teen. Johan minä sen äsken sanoin.

— Köyhällä ei ole vara valita ystäviä. Minäkin olen jäännös köyhyytesi ajoilta.

— Te olette niin hyvä, Sussu, ja minä pidän teistä niin kovin paljon.

— Pidätkö?

— Pidän, kertoi Leeni, usein öillä, kun minua hirveästi pelottaa, tuntisin olevani turvassa, jos te olisitte luonani.

— Pelkäätkö sinä pimeää, kysyi Sussu.

— Pelkään, jatkoi Leeni. — Ja sitten minua pelottaa tämä rikkaus. Minusta tuntuu, kuin olisi siinä jotakin vierasta, johon en tahdo sulaantua. Pelkään kuolemaakin öisin. Gustafsson-vainaja kuoli mielestäni niin julmasti.

— Hyi! Miten hän kuoli?

— Sitä minä en tahdo osata selittää, eikä siinä niin mitään erinomaista ollutkaan, minusta vain itsestäni tuntui, niinkuin siitä olisi puuttunut hengen lähdön pyhyys. Kun mummo kuoli, tuntui kuin seinäkellokin olisi alkanut hiljasemmin naksuttaa ja kiuaskin tuvan nurkassa ikäänkuin pieneni. Mummon kasvot olivat totiset, kaikki kurtut olivat kadonneet ja kuoltuaan oli mummo kuin nuortunut. Ehkä olikin hän nuortunut. Vaari näytti niin vanhalta ja kuolevaiselta kuolleen vaimonsa rinnalla, että kävi sääliksi häntä. Nyt on vaarikin kuollut ja päässyt mummon luo. — Gustafssonin kasvot muuttuivat kuoltua kamalan kovan ja raa'an nököisiksi. Tuntui, kuin olisi hän riisunut yltään verhon, jonka takaa joku kamala olento esiintyi. Minä pelkäsin hänen kuollutta ruumistaan niin, että kauhistun, kun muistan sitä.

— Miehesi oli eläessään koronkiskoja, sanoi Sussu. — Harvaa ihmistä hän säästi, joka hänen kynsiinsä joutui, — näin meidän kesken sanoen.

— Taisi olla, myönsi Leeni. — Minulle hän oli hyvä. Melkein aloin häntä rakastaa. Hän oli niin huomaavainen, ei koskaan sanonut pahaa sanaa, eikä tehnyt mieltäni vastaan. Ja mitä koron kiskomiseen tulee, niin siitäkin hän usein puhui minulle. Pitäisikö minun, hän sanoi, antaa säästäväisyydellä ansaitsemani rahat ilman korkoa ensimäiselle hurjistelijalle korttipeliin ja rivoon elämään. Jos kerran ylhäiset, hän sanoi, niin alentuvat, että lainarahoilla huristelevat, niin saanen kai minäkin ottaa niin suurta voittoa, kuin suinkin irti saan. Ei hän, Gustafsson-vainaja kenellekään rahojaan tarjoillut. — — — Minun mielestäni, jatkoi Leeni, hän oli oikeassa.

— Mutta miksi sitten, kysyi Sussu, pelkäät niin rehdin ja kunnon miehen näkymätöntä haamua?

— En tiedä.

— No, jatkoi Sussu, se menee ohi. Pian kaiketi otat nuoren miehen ratoksesi. Etkö otakin?

Leeni punastui.

Se vaikutusvalta, mikä Sussulla oli ollut Leeniin, heikkoni heikkonemistaan, kunnes se vihdoin kokonaan loppui.

Leenin seurustelu- ja ystäväpiiri oli yhä kasvanut, laajentunut ja muuttunut. Gustafsson-vainajan tuttavatkin olivat saaneet kokonaan väistyä. Leenillä oli pelkkiä sivistyneitä ystäviä.

Hän harrasti sivistystä ja kulki etevien tuttaviensa kanssa taidepaikoissa. Uhrasipa hän varojaankin taiteelle. Muuan nuori maalari sai maalata alttaritaulun, jonka Leeni osti ja lahjoitti kotipitäjänsä kirkkoon. Paikkakunnnan ja pääkaupungin sanomalehdet ylistivät jalomielistä lahjoittajaa. Hänestä alkoi tulla tunnettu henkilö.

Pienestä, heiveröstä Leenistä kehittyi valistunut rouva Gustafsson.

Tuskin kukaan, joka ei tiedä, uskoisi, että pieni, haaveileva R:n kapakan Leeni ja rouva Gustafsson ovat sama henkilö. Vaikea on hänen itsensäkään sitä uskoa. Eikä hän tahdo sitä muistella, ei millään muotoa, se tekee niin kiusallisen vaikutuksen.

Leenin elämä olisi nyt niin hyvää, kirkasta ja kaunista, ellei sitä pimentäisi muisto, että hän on ollut kapakkanainen.

Sussu vain harvoin käy hänen luonaan, rouva ei milloinkaan.

Leenin katsantokanta on äärettömästi laajentunut. Hän tuntee kirjailijat, hän tuntee taiteiden suunnat. Hän ostaa aina uusimman teoksen, lukee sen, jos se on hauskaa, selailee, katsoo alun ja lopun, jos se on ikävää, reutoo kansia, että näyttäisi käytetyltä ja sulkee kirjakaappiin todistamaan emäntänsä sivistystä. Mieluisammin hän kuitenkin ravitsee sieluansa keveillä lemmenromaaneilla. Niitä hän lukee yöllä, levolla ollessaan. Romaanien luku on sammuttanut hänen omintakeisen mielikuvituksensa ja haaveilu-elämänsä, jolle hän jo nauraa.

Hän, joka ennen ei tietänyt, oliko muuta maailmaa olemassakaan, kuin se, jossa hän itse eli, hän tietää nyt, miten suuri ja laaja maailma on ja miten paljon siinä on ihmisiä ja kansallisuuksia. Leenistä on tullut isänmaallinen, kansaansa ja kieltänsä äärettömästi rakastava ja niiden oikeuksia puolustava nainen. Ja vielä laajemmallekin ulottuu hänen tietonsa.

Hän tietää, että maailmassa on ollut suuria aatteen miehiä, jotka ovat antaneet henkensä niiden totuuksien puolesta, joista ihmiskunnalla nykyään on paljon hyötyä ja siunausta. Myöskin hän tietää, että koko ihmiskunta kerran on ollut yhtä lapsekkaalla kannalla tiedon suhteen, kuin hän itse ennen oli.

Leeni oli ostanut itselleen taideteoksen, maalauksen, joka esitti kerjäläisukkoa. Kuva oli niin luonnollinen ja elävä, että Leenin oli tapa sanoa: tekisi mieli panna lantti ukon käteen.

Sussu oli silloin kyläilemässä Leenin luona.

Hänkin sanoi kuvaa luonnolliseksi ja eläväksi, mutta lisäsi, ikäänkuin itsekseen, että jokainen kadulla kulkeva kerjäläinen kuitenkin oli elävämmän näköinen.

— Olisit, hyvä ystävä, jatkoi hän, ostanut jonkun kauniimman tai lahjoittanut tuon kuvan hinnan yhdelle niistä kuvista, joiden rinnassa sykkii elävä henki. Luulen, että olisit voinut elämälle pelastaa sielun.

— Mutta taide, selitti Leeni, taide on kehittäjä. Tuo kuva synnyttää tunteita ja ajatuksia, säälintunnetta kurjuutta ja kurjia kohtaan.

— Säälintunnettako, kysyi Sussu. — Pitääkö sitäkin olla.

— Tietysti. Muutenhan ei kukaan köyhiä auttaisi.

— Vai niin. Taide on siis semmoista, joka synnyttää lähimmäiseen rakkauden tunnetta. — — Sittenhän se onkin perin tarpeellinen jumalanlahja rikkaille ihmislapsille. Se on melkein yhtä hyvä kiihottaja kovalle sydämelle, kuin viinaryyppy huonolle ruokahalulle. Ei maita, ei, vaikka mitä eteen tuotaisiin, mutta annapa, kun ottaa aika kolauksen priimaparasta viinaa, niin ruoka menee, kuin kuumille kiville. Onpa se!

— Taiteella on toinenkin tarkotus. Se kehittää kauneus-aistia.

— Eikö sen tarkotuksena myöskin ole kokonaan poistaa rumuutta maailmasta.

— Se onkin sen ylevin tarkoitus, mikäli minä sitä käsitän. Taide loitsii kovasta ihmisrinnasta esille rakkautta kaipaavan hengen, joka pyrkii suurempaan ja suurempaan kauneuteen, eikä tahdo viihtyä muualla, kuin lemmen ja kauneuden pyhätöissä.

— Tuo oli kauniisti ja taiteellisesti sanottu, myönsi Sussu, vaikka en minä oikein vieläkään voi käsittää. Ei minun tarvitse nähdä tuota kuvaa tunteakseni sääliä. Itse elävä kurjuus tekee minuun sen vaikutuksen, että antaisin henkeni, jos voisin hiukankin lähimmäisteni kurjia olosuhteita parantaa. Miten voi ihminen palvella käsiensä töitä ja niiden kautta luulla saavuttavansa rakkautta ja kauneutta kaipaavaan sieluunsa. Miksi hän ei kulje suoraa tietä?

— Älkää puhuko noin, Sussu, kielsi Leeni, te olette ikänne ollut kapakassa ja siellä ei — — —

Leeni ei saanut jatkaa. Sussu oli noussut seisomaan.

— Niin, minä olen ollut ikäni kapakassa, hän sanoi, enkä tosin voikaan käsittää asioita, joita te, rouva Gustafsson, olette päässyt käsittämään, te, joka niinkin pian pääsitte pois kapakka-elämästä. Mutta yhden asian huomautan sentään teille. Jos te olisitte jääneet, kuten minä, ijäksenne kapakkaan, ei teilläkään olisi niitä sivistyksen mahdollisuuksia, joita teillä nyt on. Te olisitte aivan yhtä sivistymätön, kuin minäkin. Nyt te olette saanut periä nylkyrin, verenimijän, — anteeksi, sivistymätön puhuu taiteettomasti, — sellaisen ihmisen saastaisesti koottu omaisuus on teille tehnyt mahdollisuuden päästä valistuneeksi, siis aivan, kuin jos minä murhaisin tietäjän päästäkseni hänen tietojensa perille. Eikö niin? En tiedä, miten ajatukseni lausuisin. Minusta tuntuu, kuin olisi sellainen valistus tarpeetonta ja arvotonta, johon rahaa tarvitaan, jotta sen osallisuuteen pääsisi. Eiköhän todellista valistusta voida saavuttaa ilman kultaa? Vai miten?

Leeni vastasi:

— Aurinko paistaa, näemme sitä tai emme. Me emme sitä näe ilman silmiä. Tarvitsemme silmät nähdäksemme valon, joka kuitenkin jo on olemassa.

— Huono esimerkki, Leeniseni, huono esimerkki! On suuri ero auringon valon ja ihmisvalistuksen välillä, yhtä suuri, kuin on ero silmänkin ja rahan välillä. Ihminen silmineen kuuluu sille, jolle aurinkokin kuuluu, mutta raha on yksinomaan ihmisestä.

— En tahdo kiistellä kanssanne, sanoi Leeni. Meillä on liian suuri ero mielipiteissä. Te olette solvanneet miesvainajatani veren imijäksi ja jos joksikin, — kapakoitsija hän ei ainakaan ollut.

— Ei enempää, kuin minäkään, sanoi Sussu katkerana.

— Minä en ole solvannut teitä, mutta te olette solvannut meitä.

— Jos niin on, merkitsee se sitä, että kapakka-Sussu on liikaa tässä talossa. No niin! Ehkä joskus tavataan. —

Sussu oli poissa.

Leeni tiesi, että oli menettänyt hyvän, oikein hyvän ystävän ja hupaisen toverin. Hänet valtasi synkkä ikävä ja muistot menneiltä ajoilta tulivat mieleen. Sussu oli aina ollut niin viisas ja viihdyttävä. Tuskin hänellä enään koskaan olisi sellaista ystävää. Nykyiset olivat niin kovia ja outoja, eikä sivistyskään, sen Leeni itselleen salaisesti tunnusti, häntä ollenkaan tyydyttänyt. Se oli, kuin ahdas puku tai mauton ruoka, — hän piti sitä yllään, kun muoti niin vaati, hän söi sitä, kun niin oli tapa. Niinhän tekivät kaikki. Mutta elämää ja viihdytystä ei hänellä enään koskaan tulisi olemaan, ei toivoakaan. Ennen hän aina oli tulevaisuudesta toivonut jotakin. Huominen, ylihuominen ja kaikki tulevat päivät olivat ennen olleet verhojen takana. Yksitellen ne olivat vaienneet. Jokaisen verhon takana oli aina ollut jotakin uutta. Nyt tunsi hän aukaisseensa viimeisen verhon, nyt hän edistyi vain siinä, missä hän oli.

Kun Leeni isänmaallisissa juhlissa muiden mukana huusi elämää sankareille, tai kun konserteissa soiton sävelet kohottivat hänet korkealle yli jokapäiväisyyden tai teaatterissa suuri näyttelijätär loihti esille ihmissydämen syvyyksien ilot ja tuskat, silloin tunsi Leeni suurta onnea ja nautintoa. Mutta se oli niin lyhyt-aikaista. Sijalle tuli väsymys, tyhjyys, mitättömyys.

Sen tulkitsi Leeni syntyvän kaipuusta, — ihmishengen ikuisesta kaipauksesta.

Mitä hän kaipasi?

Olivatko vaari ja muori jotakin kaivanneet? Muorin mökkiin sopivat ilta-auringon säteet. Usein ne olivat kullanneet pienen mökin.

Anni-täti, oliko hän kaivannut?

Ne olivat kaikki kuolleet.

Sussu, kaipasikohan se mitään?

Polttava ikävä kalvoi Leenin rintaa. Sussu oli ollut jäännös entisistä ystävistä.

Hän päätti kutsua Sussun jälleen luoksensa.

Päätös jäi kuitenkin toteuttamatta. Ja ikäväkin katosi pian.

Pian häipyi mielestä koko entisyys. Se häipyi niin kokonaan, että Leeni kaihtamatta kertoi lapsuudestaan, äidistään, muorista, vaarista, ruuuankummista ja kapakassa olostaan. Ja kun hän näitä kertoi hienoille tuttavilleen, ihmettelivät ne, miten Leeni oli voinut sivistyä, kohoutua, vaikk'ei ollut saanut mitään varsinaista pohjaa sivistykselleen. Sitä Leeni itsekin ihmetteli ja hän alkoi pitää itseään tarmokkaana naisena.

10.

Vuosien kuluessa oli Leeni vain kaunistunut.

Hän oli nyt 25-vuotias, kaunis, rikas, lapseton leski.

Ne perheet, joissa oli naimattomia miehiä, hiukan nyrpistivät neniään, kun tuli puhe rouva Gustafssonista. Heillä ei ollut mitään hänen nykyisyyttään vastaan, mutta hänen menneisyydestään liikkui pahoja huhuja. Hän oli entinen kapakka-nainen ja samoin oli ollut hänen äitinsä.

Muuten he eivät pitäneet Leeniä aivan mahdottomana olemaan paremmankin perheen jäsenenä.

Kosijoita ei puuttunut.

Mutta Leeni oli tarkka.

Ennen, lapsempana oli hän ollut herkkä lemmelle, nyt hän ei ollut. Hän näki nuorien, vanhojen, viisaiden, typerien, köyhien ja rikkaiden kilpailevan hänen suosiostaan ja se teki hänet varmaksi ja kovaksi.

Tuttavansa rouvan kysymykseen, eikö hän monesta kosijastaan ollut tavannut yhtään mieleistänsä, vastasi Leeni nauraen: olen montakin, mutta siitä pelosta, että sattuisi joku vielä miellyttävämpi, en ole tohtinut valita. Sanokaa, mitä pitäisi tehdä!

Leskeksi Leeni ei kuitenkaan aikonut jäädä. Hän kyllä menisi naimisiin, jos vain sopiva kohdalle sattuisi, — — — se sopiva, hieno, kaunis ja oppinut.

Sellaisiakin oli kosijoiden joukossa.

Leeni oli nuori ja hänellä oli aikaa odottaa.

* * * * *

Eräissä kutsuissa Leeni tapasi herra Fors'in.

Se tuntui pahalta. Hän toivoi, ettei herra Fors häntä ollenkaan tuntisi.

Keneltäkään Leeni ei enään salannut entisyyttään. Kaikki sen tiesivät. Ilmitulemista hän siis ei pelännyt, mutta mitä? Jotakin hän vain pelkäsi, — — ja harmittikin, että oli joskus ollut kapakassa.

Mutta herra Fors ei ollut tuntevinaan.

Entä, jos se ei tuntenutkaan?

Koko illan herra Fors oli kovin huomaavainen ja Leeni tunsi suurta kiitollisuutta.

Jos herra Fors tuntee hänet, on se hyvin hieno ja jalo mies, kun noin käyttäytyy — —!

Leeni tahtoi saada varmuutta.

— Minusta on, kuin olisin nähnyt herra Forssin ennenkin, olette tutun näkönen.

— Olenkin nähnyt rouvan ennen, hän vastasi, mutta halukkaammin minä tahtoisin, ettei rouva muistaisi, missä ja milloin, sillä siinä tapauksessa muistaisitte minua sangen raakana henkilönä, joka minä en kuitenkaan ole. Ihmisen elämässä sattuu joskus tapauksia, joita se ei tahtoisi muistaa ja jotka voivat katkeroittaa koko elämän. Minulle on eläessäni sattunut yksi sellainen tapaus, — oi, rouva, älkää muistelko nähneenne minua ennen.

Voi, miten nöyrä ja hyvä hän oli tuota sanoessaan! Hän ei tahtonut, että Leeni muistelisi, mitä kapakassa oli tapahtunut.

Herra Fors oli kaunis mies ja silmissään oli jotakin voittamatonta.

Hän katsoi niin suoraan ja viattomasti.

Hänellä oli pyöreä pään muoto, hiukset painuivat sileinä päätä myöten, niska oli voimakas, vartalo hoikka ja irtonainen. Kävellessään hän ontui hiukan ja katse kiintyi heti hänen olentoonsa, silmien alla oli leveältä tummaa.

Hän ei puhunut paljon, mutta kuunteli tarkoin naisten turhintakin lörpötystä.

Kaikki tuo kohotti hänen arvoaan Leenin silmissä.

Heistä tuli ystävät.

Herra Fors pyysi, ettei rouva Gustafsson muistelisi, mitä heidän välillään kerran oli tapahtunut ja rouva Gustafsson pyysi, ettei herra Forskaan muistelisi paikkaa, missä he ensin olivat toisensa nähneet.

Ystävyys jatkui kunnes Fors tunnusti rakkautensa Leenille.

* * * * *

Hän oli paljon kokenut nuorimies. Hän tunsi paljon naisia ja monet suhteet oli hänestä tehneet järkevän miehen, joka osasi ottaa asiat käytännöllisesti ja joka tiesi naisten heikot puolet.

Hän oli pienen, kirkassilmäisen, kalpean ompelijattaren ensimäinen lemmitty. Tyttö rakasti häntä, eikä vaatinut muuta, kuin saada aina olla hänen omansa. Hän istui kaiket päivät ja ompeli, niin että rintaan pisti, mutta aika kului iltaa ajatellessa, jolloin he saivat olla yhdessä.

Usein pettyi tyttö. Ei saapunutkaan armas joka ilta hänen luoksensa. Silloin itki pikku ompelijatar yön ja seuraavana päivänä oli poski entistä kalpeampi — — —

Hän ei elämältä muuta toivonut, kuin saada olla Otto Porsin salainen lemmikki, hän ei muuta rukoillut, kuin että taivaan Isä pitäisi huolenaan, ettei hän häntä koskaan hylkäisi, — sitten hän ei jaksaisi elää.

Oli kulunut monta iltaa, eikä Otto ollut käynyt hänen luonaan. Mitä oli tapahtunut? Olikohan hän jo hylännyt hänet. Tyttö ei voinut nukkua öisin ja päivillä ei tullut työstä mitään. Fors oli kieltänyt hänet kirjoittamasta itselleen, kun hänellä oli niin huono käsiala. Nyt hän kuitenkin päätti kirjoittaa ja koettaen kaikkein parasta käsi-alaansa hän kysyi syytä ja pyysi tulemaan vielä kerran. — —

Otto saapui samana iltana ja ilmotti olevansa kihloissa ja aikovansa mennä naimisiin.

Tytön tuska oli rajaton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja ilmottaa kaiken tulevalle rouvalle. — —

— Älä ole milläsikään, lohdutti herra Fors. — Luuletko sinä, hupakko, että minä rakastan sitä naista jonka nain? Minun, näes, täytyy mennä naimisiin, sillä muuten minut perii hukka. Olen velkojen rasittama ja sinäkin kuihdut työstä. Ajattele, miten ihanaa, kun sinunkaan sitten enään ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat olla, kuten itse haluat! Minä pidän huolen sinusta.

— Mutta onhan hän kaunis, kauniimpi, kuin minä, itki tyttö.

— Mitä sitten? Ei mitään! Eikä hän niin kaunis ole, Häneltä puuttuu sinun rakastava sydämesi ja kauniit, kirkkaat silmäsi. Sitäpaitsi hän ei muutenkaan ole sinun vertaisesi.

— Mutta täytyyhän sinun olla hänen miehenään, kun sinä kerran hänet nait.

— Siihen kyllä keinot keksitään. Ole huoleton!

— Sinä petät minut!

— En petä, vakuutti Fors, pidän sinusta paljon ja tästedes pidän vielä enemmän. Pieni kultani, ole nyt hyvä ja rauhoitu, kaikki käy hyvin.

Herra Fors puhui totta.

Tyttö oli pieni, hentonen ja sievä ja hän oli hänen ensimäinen rakastajansa, miksi ei hän voisi pitää tyttöä edelleenkin omanaan? Olihan sääli jättää häntä! Miksi ei tämä yhtä hyvin, kuin joku toinenkin — — —.

Rouva Gustafsson oli kaunis, paljoa kauniimpi, kuin tuo kalpea tyttönen, mutta mitään hellyyttä Fors ei tuntenut häntä kohtaan. Oli vain hauskaa näytellä tovereille komeata morsiantaan ja ähitellä — — —.

Täydellisesti olikin Fors vallannut morsiamensa. Hän oli kuin korppi haaskalla. Kaukana saivat pysytellä pikku-linnut. Taiteilija, jolla Leeni oli maalauttanut alttaritaulun kotipitäjänsä kirkkoon, sydämistyi niin, että hänestä tuli kirjailija. Leeni oli lakannut avustamasta häntä ja kostoksi kirjoitti taiteilija kertomuksen seitsemästä varpusen pojasta, jotka nokkivat samalla likakasalla. Yksi poikasista onnistui pysymään huipulla ja hän alkoi nokkia ympärilleen, oikealle, vasemmalle, piipittää ja pöyhistellä sellaisella voimalla, että toisten varpusparkojen täytyi jättää mehevä kasa ja lähteä etsimään uusia — — —

Kertomusta eivät käsittäneet muut, kuin asianomaiset ja niin se oli hyväkin. Muille ei sitä oltukaan kirjotettu.

* * * * *

Herra Fors oli tunnustanut lempivänsä rouva Gustafssonia ja pyytänyt häntä omakseen.

— Te olette ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut.

Hänen katseensa puhui enemmän, kuin sanat, se puhui ääretöntä lempeä.

Leeni luotti katseeseen ja se synnytti hänessä vastarakkautta.

Hänestä tuli rouva Fors.

11.

On myrskyinen syys-ilta.

Vanha nainen on istuutunut suuren kauppahuoneen rappuselle. Häntä verhoavat ohuet, repaleiset vaatteet ja hän värisee vilusta. Tuon tuostakin tulee hänen rinnastaan valittava, vinkuva huokaus.

Hän ei pyydä almuja, eikä hän näy huomaavankaan ohikulkijoita, hän on omissa ajatuksissaan. Kuitenkin pysähtyy moni hänen luonaan ja antaa almua. Vanhus ei katsahda silmiin antajaa, hän kiittää hiljaa ja pistää rahan taskuunsa.

Tuuli tuiskuttaa ensi lunta.

Vähän on ihmisiä kadulla. Joku mieshenkilö vain ja vaaniva nainen.

Vanha vaimo huokasee syvään, valittavasti ja vilkasee katulyhdyn lepattavaan loimuun.

Lyhdyn kohdalle on seisahtunut yksinäinen, keski-ikäinen nainen. Vanhuksen huomattuaan hän säpsähtää, yrittää kiireesti poistua, mutta seisattuu jälleen, katsoo vanhusta ja menee vihdoin hänen luokse.

— Taivaan isä! Sehän on Sussu, sanoo hän itsekseen.

— Kuka se on, joka minut tuntee? — Vanhus katsoi tarkkaan.

Nainen meni lähemmäksi. Hänen poskensa ovat maalatut ja vahva konjakin haju lähtee hänestä.

— Kuka te olette, kysyi Sussu uudelleen.

— Ettekö enään tunne minua? Olenko niin kovin muuttunut näinä kymmenenä vuotena?

Nyt tunsi Sussu.

— Leeni, rouva Fors, hän huudahti. — Miten te olette täällä?

Kaukana siveistä ihmisistä on katunainen. Tuskin kukaan luulee hänellä ystävää olevan.

Kadulla oleskelee kuitenkin sellaisiakin olennoita, joiden silmissä katunainen on äärettömän korkealla. Ne ovat kerjäläiset, jotka enimmän avun saavat katutytöiltä. Tytöillä on kivulloisen hellä sydän ja usein he antavat viimeisen roponsa onnettomuustovereilleen. Sussu oli joutunut kadulle. Hän oli kerjäläinen.

— Miten te olette täällä, hän huudahti nähdessään Leenin maalattuna ja konjakilta lemuavana kadulla.

Jos pohjoisnapa-retkeilijä tapaisi tuttavansa matkansa päämaalissa, hän varmaankin kysyisi samalla äänellä, kuin Sussu kysyi.

Leeni ei tuntunut kuulevan.

— Missä te asutte, Sussu? Onko teillä asuntoa?

— On, on minulla asunto. Tahdotteko tulla sinne, Leeni?

— Tahdon, vastasi Leeni.

He lähtivät.

Sussun kamari oli pieni ja siisti. Tuskin kukaan joka näki Sussun kadulla ja kuuli hänen surkeat huokauksensa, olisi uskonut, miten valoisa ja lämmin pesä hänellä oli. Jos se olisi ollut tunnettu, ei hänen olisi kannattanut pitääkään sitä. Sussu tiesi sen ja siksi lähti ulos aina silloin, kun ilma oli pahin ja puki ylleen risaisimmat vaatteensa. Hän oli taiteilija, joka hyvin näytteli osaansa. Kun kalliisiin turkkeihin puetut onnen-lapset ilman tuskaa, huolettomina, auttamatta kulkivat hänen ohitsensa kadulla, ei hän heitä kadehtinut. Hänellä oli itsessään kyllin.

— Voi, miten täällä on kodikasta ja kaunista, huudahti Leeni.

— Kyllähän täällä on.

Sussu ei kysellyt mitään. Leeni odotti. Sussu oli vain vaiti.

Vihdoin alkoi Leeni kertoa. Fors oli teeskennellyt tulista rakkautta niin kauan, että oli saanut koko omaisuuden käsiinsä. Oli myynyt pois kaiken ja pakeni rahojen kanssa ulkomaille. Mukanaan oli hän vienyt rakastajattarensa, pienen ompelutytön. Leeni oli jäänyt köyhäksi ja häväistyksi. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että syy oli Leenin. Miten olisikaan nuori, parempi mies voinut viihtyä entisen kapakkanaisen kanssa.

— Minulla ei ole yhtään ystävää tässä maailmassa, valitti Leeni. —
Kaikki ovat minut hyljänneet.

— Olihan sinulla ennen paljon ystäviä. Missä ne nyt ovat?

— Eivät ne minusta enään välitä.

— Mikähän siinä on syynä, kysyi Sussu.

— Köyhyys. Olenhan nyt köyhä.

— Mutta onhan sinulla sivistys jälellä, olethan henkisesti kehittynyt! Eikö sivistyneillä ole kyllin sivistyksestään, tarvitaanko siinäkin rahaa?

— Sussu, Sussu, älkää puhuko siitä, mitä ennen oli. Oletteko minulle vihanen, kun silloin — —?

— En, hyvä ystävä, sanoi Sussu. — Minä en ole taiteen jalostuttama.
Unohtakaamme, mitä on ollut. Ympäri olemme käyneet, yhteen tulleet.
Sinä olet vain matkalla tehnyt pienen hyppäyksen — luudan päältä
lattialle.

— Sussu, minä olen — —

— Niin, tiedänhän minä, mikä sinä olet. Älä viitsi niistä puhua.

— Minun täytyi, kun — —

— Niin, ystäväni! Kun köyhdyit, kun sivistynyt ystäväpiirisi sinut häväistynä hylkäsi, niin täytyihän sinun — — —

— Minä olen niin onneton ja kurja, valitti, Leeni. Jospa kuolisin! —

— Sen sinä teet! Älä ole milläsikään, Leeni, sen me kaikki teemme. Maailma ei enää tiedä, että Leeniä ja Sussua on olemassa. Pian emme itsekään sitä tiedä.

Leeni jäi Sussun luokse asumaan ja heistä tuli jälleen toverit, kuten ennen kapakka-aikana.

Mutta nytkään eivät he kauan saaneet olla yhdessä. Leeni pääsi jälleen paremmille oloille. Hän kuoli.

Joku vuosi sitten nähtiin vielä vanha nainen istuskelemassa puodien rappusilla. Hänen kurja näkönsä herätti sellaista sääliä, että harvalla oli sydäntä kulkea hänen ohitseen almua antamatta. Se oli vanha Sussu.