I.
Talon tuvassa asuu Nikki, iäkäs kestiukko. Hän kuuluu tupaan, on muodostunut sen mukaiseksi. Pirtin akkunat ovat pienet, päivän polttamat, Nikin silmät ovat pienet, iän himmentämät. Harmaa on pirtti, laaja ja ränsistynyt, harmaa on Nikkikin, leveäselkäinen ja kulunut. Ne ovat yhtä.
Pöydällä palaa pieni tuikku, valaisee heikosti talvi-illan pimeyttä ja luo heiluvia, mustia varjoja. Nikki torkkuu. Talon piika, nuori, punaposkinen tyttö tuo sisälle toisen lampun, ison, kirkkaasti valaisevan. Varjot silloin katoavat ja Nikki kömpii kiukaalle. Hän ei siedä kirkasta valoa, keksintöä uuden ajan.
— Mitä se Nikki sinne kiukaalle? Täällähän alkaa taas rukousten pito tänä iltana.
— Hm, hymähtää Nikki ja kömpii jälleen alas. — Kyllähän rukous hyvää tekee itsekullekin.
— Sylvester saarnaa tänä iltana, tyttö virkkoi poistuessaan.
— Vai Sylvester, vai se.
Nikki on istahtanut pankolle. Hänen ajatuksensa harhailevat. Koko talven, syksystä alkaen on hän kuullut rukouksia, mutta vieläkään hän ei oikein käsitä, mitä niillä tarkotetaan. Sanotaan emäntävainajan kummittelevan, isäntä on nähnyt sen…
Paljon vainajien varjoja on Nikki nähnyt pimeinä öinä harmaassa pirtissä, — sangen paljon, ja emäntä on niistä tuorein. Viime talvena vielä hääräili tervennä ja ahkerana, nyt jo vainajien valtakunnassa asustaa. Paljon on Tuonen mailla ihmisiä, jotka Nikki on nähnyt terveinä, kukoistavina kukkakedoilla ja tanhuilla kulkevan. Iloset naurut, leikit ja laulut ovat lakastuneet, nuoruus on kuihtunut, nyt kaikki on varjoja vain, häilyviä haamuja ja rukouksia…
Eivät selvene vanhuksen ajatukset, ne eivät saa muotoa. Hän ei käsitä, miksi varjoja rukouksin tahdotaan poistaa. Nehän ovat elämää nykyhetken, rauhaisaa, leppeää illan utua. Näin on paras. Tämä on vienoa sabbatin soittoa, joka lepoon ja rauhaan kutsuu päiväpalkkalaisen.
Vaikka kyllähän rukous hyvää on itsekullekin.
Nikki panee kätensä ristiin ja huokasee syvään. Se huokaus ei ole rukousta, ei anteeksi pyyntöä. Se on yhdeksänkymmenisen kestiukon tervehdys uuden aamun sarastukselle.
* * * * *
Pirttiin tuli kaksi eukkoa virsikirjat kädessä. He menivät peräpenkille ja alkoivat arasti katsella ympärilleen.
— Kuka olisi uskonut!
— Jaa, sanopa muuta!
— Niin se on ihmisen laita! Ei tiedä jumalanluoma, kunne sielu kuoltua joutuu, iloonko vai ikuiseen piinaan.
— Ho-hoo.
— Ho-hoo, säesti Nikki pankolta.
— Eipä tietänyt emäntävainajakaan, virkkoi jälleen ensimäinen eukko, eipä tajunnut, ettei sielu kuoltua sijaa saa, vaan rauhatonna vaeltaa ihmisten ilmoilla.
— Ei tajunnut, ei, sanoi toinen huoaten.
Mikähän sen sielua painanee?
Puhuteltu muuttui salaperäiseksi, hartaus katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle tuli kielevyyden pahansuova ilme.
— Kyllä minä tiedän syyn, hän virkkoi, vaan taitaa olla parasta, että pidän suuni kiini.
— Voithan tuon minulle ilmaista, pyysi toinen hartaasti.
— Mitäpä se ilmasemisesta paranee.
— Ei niin. En minä sen vaivanen ole.
— Kukin pitäköön huolen omista asioistaan.
— Niin, ja katsokoon omaan poveensa.
Puhe oli oikeata ja hillittyä, mutta itse he tunsivat sanojensa kärjen. Viha ja uteliaisuus poltti eukkojen rintaa, sillä toinen tiesi salaisuuden, eikä ilmaissut sitä toiselle.
Mutta ulkoa alkoi kuulua jalkojen töminää. Lisää kylänväkeä oli tulossa.
Patalassa emäntävainaja kummitteli ja sen johdosta talossa usein pidettiin rukouksia ja raamatunselityksiä. Emäntä oli ollut hurskas ja jumalaapelkääväinen ihminen, varsinkin viimeisinä päivinään. Sairasvuoteella oli hän ottanut ripin ja pappi oli kaikkien kuulten vakuuttanut hänen kuolleen uskossa. Sitä suurempi oli kauhistus, kun hän heti hautauksen jälkeen oli alkanut rauhatonna talossansa vaeltaa. Se oli tehnyt koko tuohon pieneen metsäkylään elähyttävän, oudon vaikutuksen, oli lyönyt leimansa sekä vanhoihin että nuoriin.
Ovi avautui ja pirttiin sylvähti paksu, kylmä höyrypilvi täyttäen koko ovensuun. Hiljalleen pilvi ohentui, siihen syntyi pyörteitä, jotka kiemurtelivat kattoa kohden ja katosivat. Oven suu oli täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia. Hetkisen ne jalkojaan tömistellen ja käsiään hieroen puistelivat kylmästä, rauhottuivat vihdoin ja kävivät istumaan penkeille.
— Onpa siellä pakkanen, muuan mies virkahti.
Hänelle ei kukaan vastaa.
— Huh-huh, vahvisti mies sanojaan, sillä häntä itseäänkin hirvitti, että oli äänellään särkenyt pyhän hiljaisuuden.
Naisista muuan selailee virsikirjaansa, virittää sitten haikean kimeällä äänellä virren, johon kaikki yhtyvät. Virren aikana tulevat sisähuoneista esiin Patalan isäntä ja Sylvester. Isäntä on suuri, tuimannäkönen mies, Sylvester taasen, kylän räätäli ja saarnaaja, on pieni, punatukkanen ja liukas. He asettuvat pöydän taakse veisaamaan. Viimeistä värsyä laulettaessa yhtyy virteen Nikkikin. Hänen äänensä on heikko ja tärisevä, mutta se kuuluu erikseen, ei sekaannu toisiin.
Veisuun aikana on Sylvester tuon tuostakin luonut silmänsä kattoon. Virren loputtua hän astuu pöydän päähän, panee kätensä ristiin, luo alas katseensa ja rukoilee hiljaa, — jolla ajalla naiset keskenänsä supisevat omia asioitansa.
Vihdoin kohottaa saarnaaja vartalonsa, rykäsee ja alottaa tuimalla äänellä:
— Oo pyhä kolminaisuus yhdessä olemuksen muodostuksessa! Sinä olet meidän autuudensarvemme ja iankaikkinen turvamme! Me kiitämme sinua ylitse kaiken sydämellämme ja suullamme ja mielellämme, ettäs niin ylenpalttisen voimallinen ja laupias meitä kohtaan olet ollut. Nyt me rukoilemme sinun tykösi, ettäs armollisesti peittäisit meidän pahat tekomme, erinomattainkin ne, joilla me sinua ja sinun pyhiä käskyjäsi vastaan rikkoneet olemme tylyillä ja kelvottomilla ajatuksilla, puheilla ja töillä, panetuksilla, parjauksilla ja epäuskolla. Varjele meitä kaikesta vaarasta ja vahingosta, sillä yksin sinuun me luotamme, yksin sinuun me turvaamme, sinä yksin voit auttaa meitä. Sinähän olet meidän herramme ja sinun käsiisi me itsemme annoimme jo hamasta äitimme kohdusta. Niin siunaa siis nyt meitä, oo taivaan majesteetti, suojele, oo pyhä kolminaisuus, kätke, oo käsittämätön laupeus! Se korkein totuus peittäköön meitä, se korkein viisaus virvottakoon meitä ja se korkein pyhyys holhotkoon meitä. Tämä vakaa ja vankka kolminaisuuden korkea olemus olkoon vahva muuri meidän ja näkymättömien henkien välillä…
— Kiesus, kuului uunin puolelta hermostunut kiljaus.
Kaikki säpsähtivät, mutta rauhottuivat pian. Lapset hiipivät lähemmäksi äitejään.
Kissa oli hypännyt päreorsilta kiukaalle.
— … henkien välillä, pauhasi Sylvester, — etteivät ne saisi lähestyä meitä meille pahaa tekemään…
— Se pyrkii sinne lämpöseen, polonen, höpisi Nikki ääneensä, kissaa ajatellen.
Sylvester loi ukkoon julmistuneen katseen, pyhkäsi otsaansa ja jatkoi:
– Niinkuin pilven patsas ennen muinoin korvessa asettui Israelin lasten ja Epkyytin julman joukon välille, ettei pyhälle kansalle mitään pahaa tapahtuisi, niin ole nytkin, oo suuri väkevyys, tulinen muuri sen levottoman hengen ja tämän talon välillä, ettei se saisi tulla tänne pelottelemaan isäntää ja hänen palvelusväkeänsä. Ylitsevoipa pyhyys, mittaamaton korkeus, kaitse voimakkaalla kädelläsi tätä taloa, amen, ja se tapahtukoon!
Sylvester oli rukoillessaan käynyt hikiseksi ja punaseksi. Hän heiluttaa ruumistaan kuin seinäkellon heiluri, katsoo hetkisen aikaa äänetönnä kattoon, luo sitte terävän katseen sanankuulijoihinsa ja alottaa tavallisin puhe-äänin:
— Rakkaat ystävät! Kuten te tiedätte ja kuulleet olette, tulee tämän talon emännän haamu joka yö puoliyön aikaan tähän pirttiin ja isännän kamariin suureksi kauhuksi isännälle ja kauhistukseksi koko kylälle. Sen tähden on isäntä antanut papin jo ennen siunata tätä taloa, vaan koska sekään ei ole auttanut, on hän kääntynyt minun puoleeni pyynnöllä, että minä sekä siunaisin, että manaisin sen hengen pysymään täältä pois. Ja sen kaikkein korkeimman nimessä minä tahdonkin sen tehdä. Vainajan minä tunsin silloin, kun hän eli maan päällä ja minun mielestäni hänen vaelluksensa oli hurskasta. Mutta me ihmiset, hengenmiehetkin meidän seassamme, olemme taipuisat tuomitsemaan silmänäön mukaan. Meidän katseemme ei uletu sydämiin eikä munaskuihin. Mikä lienee ollut salainen sokkelo vainajan sydämessä, joka häneltä rauhan riistää. Tutkimattomat ovat Herran tiet, tutkimattomat ovat tuonen salaisuudet. Moni kuolee lihallisiin synteihinsä ja kuitenkin saa levon haudassa. Emäntä taas lepoa ei saa, vaan rauhatonna kummituksena kulkee jälkiänsä. Mikä lieneekin syynä… Suuri on juopa elämän ja kuoleman välillä, kuka uskaltaa sen yli kulkea!
Sylvesterin katse oli käynyt uhkaavan näköseksi. Hän astui keskelle lattiaa ja katon rajaan katsoen kiljasi:
— Minä herran palvelija kiellän sinua, rauhaton henki, koskaan enää astumasta yli kuoleman rajan! Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen, amen!
Manaus oli toimitettu. Saarnaaja tarttui isännän käteen ja sanoi siunaten:
— Minä siunaan sinun sisälle- ja uloskäyntisi, amen! Ja ole nyt hyvässä turvassa, ei se enää tänne tule!
— Tulee se kun tuleekin, kuului naisten joukosta kimeä, epäjuhlallinen ääni.
Isäntä kävi rauhattomaksi ja etsi katseillaan puhujaa. Nainen jatkoi:
— Ei siunaukset, eikä muut höpinät haamuja ja kummituksia vastaan auta.
Turha on aina turhaa! Mutta menkääpä, isäntä, Mellan puheille, niin…
— Se on tosi, keskeytti joku röheä-ääninen eukko, Mellan noita se auttaa, jos kukaan. Se mies se osaa hallita vaikka itse pelsepuupia. Muistanhan minä, miten tässä kerran menneinä vuosina tuonne naapuripitäjään niinikään ilmestyi piru…
— Eihän emäntävainaja mikään piru ole, virkkoi muuan nuori tyttö vilkasten arasti kiukaan nurkkaan.
— Eikä noitiin saa luottaa, sanoi Sylvester loukkaantuneena. — Ne ovat pahan palvelijoita ja niiden voima on itsestään perkeleestä. Jos ei tällaisissa tapauksissa Jumala auta, niin ei sitte mikään.
— Onhan tässä nähty, mitä se on auttanut, jyrähytti joku tuimannäkönen mies.
— Vaikka on käynyt papit ja pipit, säesti nainen, joka puheen oli alkanut.
Se oli jo liikaa Sylvesterin mielestä, hänen muotonsa muuttui ja vihasella äänellä hän tiuskasi:
— Minuako sinä, Amanta, pipität?
— Kun sattui, niin kohdalle osui, vastasi mies Amantan puolesta. — Kyllä se Mellan noita on ainoa, joka näissä asioissa voi auttaa, — eikä se paljon maksa.
— Jumalan sana on paras apu!
Sylvester on jo hillinnyt itsensä ja on jälleen hiljan en ja nöyrä, kuten Herran palvelijan sopii.
— Niin muka, alkoi Amanta pistellä. — Sylvester pitää sanaansa papin sanaa parempana, vaikk' on oman kylän lapsi, Tuulispään saunassa syntynyt. Tuskin olisit saanut sanallasi Aattolan Esankaan sydäntä kääntymään akkansa puoleen, mutta Mella sen teki.
Naiset, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet keskustelua, alkoivat supista keskenään Aattolan pariskunnasta. Esa, se entinen naisviehkaaja, on äitynyt ihmisittäin elämään vaimonsa kanssa…
Tosiasioita vastaan ei Sylvester mitään voinut. Tiesihän hän, että Mellan noita pimeiden voimien avulla vuodessa teki enemmän ihmeitä, kuin hän ja pappi yhteensä koko elämässä. Mutta syy ei ollut Sylvesterin eikä jumalansanan, vaan tämän kovakorvaisen niskurikansan. Hän ei enää puolustanut asiataan, vaan pani kätensä ristiin ja huokasi syvään ja hartaasti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tässä henkisesti raaistuneessa joukossa.
— Niinkuin jo äsken sanoin, alkoi röheä-ääninen ukko jälleen puhua, ilmestyi siihen taloon niinikään piru. Mellehti pirtissä öisin ja näytteli itseään päivälläkin, vaikk' oli kesänen aika. Heitti kalikoita rukiin seasta sirppien eteen ja tuppasi kiviäkin heittämään, kun ihmiset iltasin saunaan menivät. Sen talon isäntä niinikään siunuutti taloansa jos jonkinlaisilla papeilla. Mutta sitten, kun rukouksista ei apua, lähti se isäntä Mellaan ja apu tuli. Sen koommin ei piru itseään näytellyt.
Ukon puhuessa oli Patalan isäntä käynyt hajamieliseksi. Näytti siltä, kuin ei hän olisi kuullut, eikä nähnyt, mitä ympärillä tapahtui.
Sylvester laski kätensä hänen olalleen:
— Luota ja usko sinä Jumalaan, siitä todellinen apu tulee.
Lienee Sylvester kuitenkin tuntenut, ettei isäntä tähän todelliseen apuun oikein luottanut. Hän veti kätensä äkkiä pois isännän olalta ja sanoi:
— Tai jos tahdot, niin mene Mellaan, sieltä ehkä avun saat.
— Olisikohan tuota mentävä, vastasi isäntä.
Siihen ei saarnaaja mitään sanonut, pyhkäsi vain hiuksiaan, huokasi syvään ja poistui.
Hänen lähdettyään katosi hartauden painostus pirtissä olijoista. Heidän kielensä kantimet pääsivät irti ja kilvan he isännälle Mellan noidan ylistystä lauloivat.
— Saisihan tuota koettaa, tuotakin, oli isännän lopullinen, verkkaisa päätös.
Oli jo melkein puolenyön aika, kun vieraat alkoivat tehdä poislähtöä. Ovi avautui, ulkoa tuli jälleen sisälle valkonen huurrepilvi. Ihmiset sekaantuivat siihen tummina kiemuroina, pilvi katosi ja kyläläiset sen mukana. Pirtti oli jälleen harmaa ja autio.
* * * * *
Nikki on kömpinyt kiukaalle ja asettunut päreiden päälle nukkumaan. Hänen unensa ei ole syvää, eikä sikeää, hän tuskin tietää nukkuvansa. Vanha ruumis vain lepää, henki askaroitsee valveillaan. Sen asuntona ei ole harmaa kiuas, se kulkee entisiä teitään: ketoja, metsiä, kuokituita peltoja, lemmenlehtoja, — vallaton, vapaa sielu, joka elämän varrella ei mitään kahletta ole itselleen takonut, ei turhaa romua niskoillensa kerännyt.
Isäntä meni kamariinsa, asettui leveään leskisänkyynsä. Hän ei tohtinut nukahtaa ennen aamun koittoa.
Sängyssään pirtissä nukkuu palvelustyttö väsyneen unta, uneksii saarnoista ja haamuista, kääntyy joskus, valittaa ja voihkii.
Navetta on täynnä lihavaa karjaa, vilja-aittojen laarit kukkuroillaan jyviä. Vaate-aitassa on emäntävainajan omaisuus uutta omistajaa odottamassa. Sadottain liinavaatteita on orsilla yhteen pakkautuneina, alimmissa jo ruosteen alkua. Orsi on painanut valkoset vaatteet sinteiksi ja hauraiksi ja seinillä riippuviin hameisiin on koiperho rakennellut pesiään.
Emännän haamu kulkee kylmänä ja valjuna jälkiään. Se menee isännän huoneeseen, isäntä parkasee kauhusta. Se menee navettaan, karja vapisee. Se menee pirttiin, tyttönen nukkuu sikeästi, mutta voihkii unissaan. Nikki hymyilee, ei näe haamua, eikä pääse aave hänen lähellensä, sillä ajatusten ja muistojen virta sulkee tien valjulta varjolta.