Metsäkyliltä

by Hilda Tihlä

II.

Mellan noidan mökki oli kaukana kyläkunnasta, kahden järven ja suuren metsän takana.

Sinne ei kuulu maailman humu, edistyksen ääni ei pääse tunkeutumaan noidan vaiheille. Hän elää pakanallisten esi-isiensä hengessä ja vihaa kaikkia, jotka entisyyden tavoista ja menoista ovat poikenneet. Hän tietää olevansa yksi niistä harvoista jälelle jääneistä, joilla noituuden salaiset viisaudet oli hallussaan. Maailman hän näkee kasvavan vieraiden jumalten palveluksessa ja siksi hän vieroo sitä ja sen heikkoja henkiä.

Hän ei välitä edistyksestä, ei kaipaa valoa, sillä hän ei pelkää pimeyttä. Pimeydestä on hän kotoisin ja sinne hän jälleen menee, — suureen olemattomuuteen, tuonen hämäriin tupiin.

Mella oli yksin ja rakasti yksinäisyyttä, — kukapa nykyajan ihminen olisi kyennyt hänen kanssansa seurustelemaan. Pilkkaa ja naurua herätti nuorisossa hänen maineensa, pelkoa hänen olentonsa.

Hän on hyvin vanha. Kukaan ei tietänet hänen ikäänsä. Ikäloput ukot olivat nähneet hänet aina yhtä vanhana. Satoja vuosia sitten jo Mellan noidasta puhuttiin ja silloinkin oli hän ollut vanha. Hänen ruumiinsa on pieni ja kuivaksi kopristunut, hänen hiuksensa ovat vaaleankeltaset, leuka pitkä ja terävä.

Hän on sokea, sanovat ihmiset, kun hän ei näe, miten mahtavat hongikot kaatuvat ihmisvoiman kautta ja miten peikkovuoret komeiksi linnoiksi muuttuvat.

Noidan silmät kyllä näkevät, mutta hän katselee mieluisammin vuoria, joilla hongat humisevat, kuin linnoja, joita vuorten juurille rakennetaan.

Hän on kuuro sanotaan.

Noita on sulkenut korvansa uuden tiedon ylistyslauluille.

Hän kuolee pian, ennustavat nuoret ja siinä he ennustavat oikein. Noita kuolee pian ja hänen kanssaan entisyys ja pakanuus. Uusi aika peittää hänet unhon multaan. — — —

Patalan isäntä oli Sylvesterin poistuttua jäänyt kahden vaiheille. Saarnamiehen manaukseen hän ei uskonut, mutta toisaalta hän ei suurin luottanut noitaankaan.

Saihan tuota kuitenkin koettaa, eihän se paljon maksa, vaikka kallistakin olisi.

Ja kun yö Sylvesterin saarnan jälkeen oli vain kahta kamalampi, haamu manauksen jälkeen vain entistä selvempi, niin lähti isäntä seuraavana aamuna, tietäjän pakeille.

Samaan aikaan noita vainusi vieraita. Hän tunsi tulijan mahtavaksi ja rikkaaksi, sillä sokeain silmäin edessä kierteli kultasia renkaita. Rengas toisensa jälkeen syntyi, säteili hetkisen omaa valoaan, muuttui sitten vihertäväksi vaahdoksi, joka katsoi syvään, mustaan pohjaan. Musta pohja näytti äärettömän suurelta, — siitä suuruudesta näkevällä silmällä ei ole aavistustakaan, — sinne katosivat renkaat ja pimeä tausta jäi liikkumattomaksi. Se odotti.

Noitakin odotti.

Hän tiesi, että milloin suuri, ääretön pimeys on selvää ja tyyntä, silloin siinä näkyy sen ihmisen kohtalo, joka apua etsii, — mutta jos pimeyden yli kulkee keveitä aaltoja, silloin on ennustusten taito kätketty.

Suuri pimeys oli hiljaa tietäjän katseiden edessä.

… Syvyyden keskus värähtää. Siihen ilmestyy hieno, kiiltävän valkonen, kiemurteleva lanka. Se taas vetäytyy kokoon, kiertyy valkoseksi palloksi, joka laajenemistaan laajenee muodostellen kuvia epämääräisiä, häilyviä, rauhattomia.

Noita yhä odottelee.

Hetkisen vielä kuvat liehuvat sinne ja tänne, sitten ne yht'äkkiä yhdistyvät, saavat selvyyden ja keskellä pimeyttä on Patalan emäntävainajan varjo.

Tietäjä kiinnitti siihen tahtonsa voimaa, ei päästänyt sitä hajoamaan.

— No, kysyi hän äänettömin sanoin vainajalta, mikä sinua vaivaa, kun et saa rauhaa tuonelassa?

Vainaja vastasi:

— On kylmää ja vierasta. Ei täällä ole mitään, jota rakastaisin.

— Ketä etsit? kysyi jälleen noita.

— Sitä mitä rakastan.

— Mitä sinä tahdot?

Haamu horjui ja vavahteli. Noidan oli vaikeata saada sitä pysymään koossa.

— Mitä tahdot? uudisti tietäjä ponnistaen tahtonsa voimaa.

— Siunausta… kuului epäselvä, häipyvä vastaus.

Kun Patala saapui Mellan mökille, makasi noita uupuneen näköisenä lavitsalla. Niin hän aina makasi, kun avun-etsijöitä tuli. Patala tiesi sen ja istahti odottamaan.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun noita virkosi, käänsi sokeat silmänsä Patalan isäntää kohden ja virkkoi:

— Vaimosi kaipaa siunausta.

— Siunausta! Vieläkin siunausta! Ja kun sitä on niin paljon ja moniapäin siunattu, ihmetteli isäntä.

— Ostettu rukous ei auta tuonelassa, vastasi noita.

— Mikä sitten, kun kukaan ei ilmaiseksi rupea…

Syntyi hetken äänettömyys. Noidan elottomat silmät tuijottivat Patalaan. Näkikö se niillä? Patala tiesi, että Mella oli sokea, — ei se mitään näe, katsoohan vain sinne, minne silmät sattuvat olemaan ja nyt ne sattuivat olemaan häneen päin.

— Ja siunasihan pappi sen, kuten muutkin ruumiit, jatkoi isäntä, jota noidan ilmeetön katse kolkostutti. — Siunasi ja piti kauniin ruumissaarnan…

Mella yhä katsoi.

Jälleen oli suuri, pohjaton pimeys ilmestynyt hänen eteensä. Pimeyden keskellä oli nyt Patala, mutta tämä varjo ei häily, ei vapise.

— Mitä haluat? kysyi tietäjä äänettömin sanoin.

Varjo ei liikahtanutkaan.

— Mitä haluat?

Pimeys laajeni, vihertävä usva sen vaiheilla vapisi, mutta haamu on paikallaan kovana ja jäykkänä kuin kallion syrjä.

— Ja pappi vakuutti vainajan kuolleen uskossa, puhui Patala.

— Vainajalta puuttuu siunausta, virkkoi noita ääneen.

Sitä ei Patala voinut käsittää, vaan katsoi kysyen tietäjään.

— Jokainen ihminen, puhui noita, tarvitsee lähimmäisensä sydämestä lähtenyttä siunausta voidakseen saada rauhaa manan majoilla. Sitä sinulta ja sinun vaimovainajaltasi puuttuu.

— Minkä minä sille mahdan, sanoi Patala. — Olisi eläessään huolehtinut sielunsa asioita, nyt se jo on myöhäistä.

— Mistä sen tiedät?

— Jumalan sanassa sanotaan.

Noidat eivät kärsi Jumalan nimeä, he kun ovat pahan liittolaisia. Niinpä Mellakin, kun kuuli vieraansa mainitsevan Jumalan nimeä, kadotti salaperäisen mahtinsa ja muuttui tavalliseksi sokeaksi ukonrähjäksi ja alkoi ihmisten tavoin jutella isännän kanssa.

— Miten se isäntä nyt näille maille on joutunut? hän kysyi.

— Hm, tuota, olisi vähän niinkuin asiaa.

— Vai asiaa…

— Niin. — Kun se akka-vainaja tuppaa kummittelemaan.

— Vai niin, vai kummittelemaan.

— Niinhän se öisin…

— Vai öisin…

— Tuota, olisin vähän niinkuin kysynyt teiltä neuvoa, miten sen saisi pois. Ei sen puolesta, että minä sitä pelkäisin, pois se. Mutta onhan se ikäänkuin ilkeää… Ja eihän siihen saa toista emäntääkään, kun se vanha…

— Emäntä taitaa olla talossa tarpeen. Joko tuo on katsottu?

— Eihän se talo, enempää kuin isäntäkään vielä huutavaa tarvetta ole tuntenut, eikä se uuden otto vielä ole varmassa tiedossa. Leuston isäntähän se sitä tytärtään vähän on kaupitellut, mutta mitä uudesta puhetta, kun se vanha…

— Vai Leuston. Onko tuo minkäkinlainen ihminen?

— Eihän sillä paljon ole, joku satanen vain, jos sitäkään.

— Vai on se niin köyhä.

— Köyhä peräti. — Muuten korea ihminen ja nuori. — Ja onhan sitä aikansa vanhaa ja rikastakin koetettu, niin että jos tuon olisi ottaakseen, kun ensin saisi sen vanhan… Tuota olisiko teillä joitakin keinoja?

Huoneen seinällä riippui punasista langoista tehty verkko. Se oli taikaverkko, josta tietäjä tietojansa lateli.

Mella otti verkon syliinsä, alkoi hapuillen kulettaa sormiansa sen silmissä ja hiljalleen höpistä. Patalasta tuntui tuo meno paljoa juhlallisemmalta kuin kaikki ne pyhät menot, joita asian takia oli pidetty. Tarkkaavaisena hän seurasi ukon sormien liikkeitä ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt niiden tarkotuksen.

Vihdoin noita heitti verkon lavitsalle ja alkoi puhua:

— Ota arvoton esine, sellainen, joka ei omaisuuttasi vähennä, eikä tuntoasi kirvele ja jota vaimovainajasi eläessään on käyttänyt. Anna se vaivaselle, — jos vaivanen siitä kiitoksen lausuu, on vainajan henki hyvitetty, jos ei, niin etsi arvokkaampi esine, tee sen kanssa samoin, jatka eteenpäin, kunnes kiitoksen olet saanut. Mutta älä huolehdi, — vähästä vaivanen kiittää.

— Auttaakohan se? kysyi isäntä muodon vuoksi, itse asiassa oli hän jo varma.

— Auttaa, kuului vanhuksen vastaus.

Kevennetyin mielin palasi isäntä kotia.

Vanha Nikki pilstoi pärepuita pirtin pankolla, kun isäntä astui sisään oman kynnyksensä yli. Nikillä oli ainaisena ilettävänä tapana syleskellä pitkiä tupakkasylkyjä permannolle. Sellainen oli muuten tapa isännän ja renkienkin, mutta Nikin syleskely tuntui nuoremmista ihmisistä ilkeältä, hän kun oli vanha ja kuolainen. Pahaksi onneksi sattui Nikki nyt isännän tullessa sylkäsemään tavallista mehevämmän sylyn ja tavallista keskemmälle permantoa.

Isäntä oli ilosella tuulella, mutta silloin kun hän oli ilonen, ei hän kärsinyt mitään tuskastuttavaa. Nikki olikin jo aikansa saanut olla ja asua aivankuin omainen talossa, siitä piti tulla loppu ja paikalla! Ei ikäloput rahjukset taloa hyödytä, aina se kuhnijakin kuluttaa.

— Sinun aikasi on jo lähteä ruotiin, tervehti hän Nikkiä. — Oletkin jo aikasi ollut tässä talossa.

Isännän kolkko tervehdys ei Nikkiin mitään vaikuttanut. Hän jatkoi päreiden kiskomista. Samahan tuo on, missä hän jälellä olevat jotkut päivänsä viettää, tässäkö, vai toisessa talossa.

Samassa muistui isännän mieleen noidan neuvo: vaivasen kiitos. Mistä sen nyt tässä tuokiossa vaivasen löytää ja mitä sille antaa? Hän katsoi Nikkiin. Olisiko tuo vaivanen? Sen pää tutisi vanhuuden heikkoudesta, kädet olivat känsäiset ja jäykät, mutta muuten oli se ehjäraajainen. Kulkisikohan tuo vaivasesta…

Lähimain ei raajarikkoja ollut.

Isäntä meni sisähuoneisiin, otti esille raamatun ja alkoi etsiä erotusta vaivasen ja köyhän välillä. Mutta ei löytynyt niitä paikkoja, missä vaivasista ja köyhistä puhutaan. Eräästä paikasta kyllä aukeni »autuaat ovat henkisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta». Olihan Nikki jo vanhuuden höperö, mutta hulluksi häntä ei voi sanoa. Toisesta paikasta aukeni: »teillä on aina köyhät, mutta en minä aina teidän luonanne ole». Jaa, Jumala paratkoon, Jeesus sanoi siinä kohden aivan täsmälleen oikein. Eikö se Nikkikin ole tässä talossa aina ollut!

Ei, — ei löytänyt tällä kertaa silmä sellaista paikkaa, missä vaivaisista mainittiin.

Lienee siis parasta koettaa Nikkiä, kenties se tekee saman asian, — jos ei, niin saattaahan sitten etsiä vaivasta kauempaa.

Isäntä alkoi miettiä, mitä hän emäntävainajan tavaroista Nikille antaisi. Hän meni aittaan. Orret olivat lengollaan tavarain painosta ja ummehtunut haju tunkeutui häntä vastaan. Hän säpsähti. Tavarat olivat hoitajan puutteessa! Hänen mieleensä tuli Leuston nuori ja kaunis tytär… Jos ei se tulollaan tavaraa juuri lisääkään, niin onhan kuitenkin hauskaa nähdä vanhan tavaran hoitajana nuori nainen.

Isäntä niin mielistyi siihen kuvaan, joka hänen ajatuksiinsa kulki, että unohti, mitä varten hän aittaan oli tullut. Vasta kun hän oli sulkenut ja kun hän jo seisoi lumisella, huurteisella pihalla, hän muisti asiansa. Uudelleen hän avasi oven ja meni sisälle.

Mitä hän nyt ottaisi? Orsi likinnä ovea oli täynnä sukkia, sillä emäntä oli käyttänyt kaiken joutilaan aikansa niiden kutomiseen. Pari toisensa jälkeen oli valmistunut ilman että vähääkään oli hukkaantunut kallista työaikaa…

Kömpelönä kulkee isännän käsi sukkien välitse. Kaikki ne ovat lujia, laheita ja pehmosia, surko on kajota… Mutta vihdoin sattuvat sormet pariin, joka tuntuu huonompiaineiselta kuin toiset, — aineen laadun suhteen on hänellä peräti tarkka tunto. Tämä pari on varmasti tehty lampaiden käpälävilloista. Niin, eikö olekin! Hän tarkastaa niitä ovesta tunkeutuvan talvipäivän hämärässä valossa. Nämä hän ottaa!

Orteen on syntynyt pieni vajaus. Se tekee pahaa isännän silmälle. Villanen tavara on kallista ja se on tarpeellista kylminä talvina, pitäisikö sitä joutavaan kuluttaa? Hän punnitsee Nikille aiottua lahjaa kädessään. Huonommasta aineesta nämä ovat kuin toiset, mutta hyvin kudotut, tiiviit ja painavat, — mitä joutavia! Mies on heittämäisillään sukat takaisin orrelle, kun hän huomaa niistä rapisevan koin syömää villapehua… Hän kauhistuu. Onko turmio päässyt tähän suureen tavaran paljouteen? Sitä ei emäntä vainaja koskaan olisi sallinut! Näinkö häpäisee isäntä ahkeran vainajansa hien ja vaivan, että antaa tavarain lahoa hoidon puutteessa! Jälleen tuli sydäntä hivelevänä mieleen Leuston nuori tytär, — miten se virkeänä peuhtoo ja puhdistaa vaatteet ja koko talon, miten se asettaa vaatteet oman mielensä mukaan orsille, tekee uusia eikä vanhoja kuluta…

Kun isäntä koinsyömät sukat kädessä saapui pirttiin, oli Nikki korjannut päreet yhteen kokoon uunin nurkkaan ja itse kömpinyt kiukaalle. Isännän viittaus siihen, että hänen oli lähdettävä ruotiin, oli sittekin koskenut, jos ei juuri kipeästikään, niin kuitenkin sen verran, että sydänala oli käynyt oudoksi. Nikki oli nuoruutensa ajan, edesmenneen isännän eläessä, palvellut talossa, oli tehnyt työnsä tunnollisesti kuin omaan kotiinsa. Hän oli tottunut pitämään taloa kotinaan…

— Nikki, kuului isännän ääni alhaalta, onko sulia sukkia?

— Häh? kysyi Nikki, jonka kuulo ei enää ollut varsin tarkka.

— Onko sulla sukkia?

— Ei ole. En minä ole kenenkään sukkia ottanut. Onko isännältä hukkunut sukkia?

— Älä höpise! Tule alas, niin saat sukat.

— Sukat, keltä? kysyi Nikki. Häntä ei oltu lahjoilla pilattu.

— Minulta, vastasi isäntä.

Vaivalloisesti tuli Nikki alas. Hänen oli helpompi kömpiä ylös, kuin tulla alas kiukaan jyrkkiä ja korkeita portaita.

— Tässä on sukat sinulle, pistä jalkaasi, virkkoi isäntä hiukan röyhkeillen anteliaisuudellaan.

Nikki otti sukat käteensä ja katseli niitä totisena.

— Mitä varten se isäntä melkein uudet sukat minulle, kysyi hän vihdoin ja loi ihmettelevän katseen antajaan.

— Saathan ne saada.

— Kost' Jumal' antajaa, kiitti Nikki istahtaen pankolle ja alkaen vetää sukkia jalkaan.

— Kylläpä tuntuvat hyvältä, ääh, jutteli hän sitten raajojaan ojennellen. Hyvältä tuntuvat, niin lahealta, että koko ruumista hivelee, ääh. Ihan se antaa lämpöä koko raajalle.

Vanhus vilkastui, hän aivankuin nuortui lahjasta ja lämpösestä, ja muuttui puheliaaksi.

— Olihan minullakin ennen sukkia. Freedrika vainaja niitä aina minulle pisteli… Kerrankin, — olin silloin Freedrikan sulhaspoika, — se minulle pisteli oikein huikean rannulliset pitkävartiset… siniset, punaset… jaha, missä lienevät nyt nekin, — sukkia meinaan, — en ota yhtään muistaakseni miten niiden kävi. Kuluneina en niitä muista, enkä liioin muista niiden kadonneenkaan. Ohhoo, niin ne menivät, kuin tuuli, ne sukat meinaten. — Mutta kuinka se isäntä melkein ehjät sukat minulle? No kun antaa, niin antaa ja Jumala antajaa siunatkoon…

Nikki ei ottanut sukkia pois jaloistaan illallakaan, maata mennessään. Vaikka kiuas oli kuuma, piti hän ne jalassaan, ne tekivät niin hyvää vanhalle ruumiille. Hän katsoi jalkojaan, oikoi niitä ja ihmetteli vieläkin, että miten se isäntä hennoi…

Se tuntui kummallisen hyvältä. Hän, Nikki, on vanha, työkulu ihminen, isäntä on nuorempi, paljoa nuorempi, ja mahtava. Heidän välillään ovat nyt lämpöset sukat…

Ajatukset sekaantuivat, ne kiersivät sinne ja tänne, pysähtyivät minne sattuivat, lähtivät jälleen kulkemaan.

Isäntä oli jo mennyt maata, väki oli käynyt levolle mikä minnekin, — pirtissä ei tänä yönä maannut muita kuin Nikki. Palvelustyttökin, joka tähän asti osittain omaa rohkeuttaan, osittain pakosta tilan puutteen takia oli maannut pirtissä, oli vetäytynyt muualle. Tupa oli hiljanen kuin hauta.

Vanhus nukkui tavallista ikälopun unta, puoleksi horroksissa, puoleksi valveillaan. Sukat ovat muuttuneet huikean rannullisiksi ja Freedrika kutoo niitä… Vikkelään kulkevat vartaat ja vartta syntyy. Se on jo hyvin pitkä ja yhä vain kutoo Freedrika. Nikkiä sanomattomasti huvittaa se kudoksen paljous. Huone alkaa jo tulla täyteen siitä… hänen henkeänsä jo ahdistaa tavaran paljous.

Nikki nousee ylös… hei… parilla askeleella hän hyppää alas kiukaalta. Tämähän on kummaa, hän on niin nuori ja voimakas.

Sukka katosi, mutta yhä vain Freedrika kutoi. Nikki katsoi ulos ovesta: sukan varsi oli pihassa pitkin pituuttaan ja se lisääntyi vaateaittaa kohden. Vaateaitan portailla seisoi emäntävainaja ja syötti yhä kasvavaa sukkaa aittaan. Nikin jalkoja palelee, ne ovat paljaat ja hän kovenee Freedrikalle…

Sitte hän muisti mitä isäntä oli sanonut, että hänen piti lähteä ruotiin… Isäntä on pihassa ja tarjoo sukkia. Nikki ottaa ne ja yrittää vetää jalkaansa, mutta sukat kutistuvat olemattomiin. Samassa ajaa vyöryää pihaan komeat ajopelit.

Nikki ymmärtää, että hänen oli niissä lähdettävä ruotiin. Voimakkain hypyin astui hän vaunuihin ja lähti ajamaan. Metsät, niityt, kylät kulkivat siintävänä hänen ohitsensa. Hän muisti joskus ennenkin näin ajaneensa näillä samoilla ajopeleillä, mutta milloin, se ei selvene. Ahaa, kun tullaan vuoren luo, jossa on punanen kivi, niin siinä muistan…

Vaunut katosivat, mutta yhä vain Nikki kulki tuhotonta vauhtia yli vuorien ja järvien. Hänen päätänsä huimasi. Hän koetti voimansa painolla päästä takaisin maan pinnalle, saada pohjaa jaloilleen. Joskus hän pääsi likelle, sai varpaillaan kiinni maasta, mutta sitte jälleen joku vastustamaton voima alkoi viedä ylöspäin. Menköön, tuumi Nikki ja ponnahutti itsensä irti maasta…

Mielen valtasi rauhallinen tunne. — Näin minä ennenkin olin, vaan milloin se taas olikaan…

Niin… ainahan näin on ollut.

Nikki unohti koskaan olleensakaan maan päällä.

* * * * *

Sinä yönä ei emäntävainaja näyttäytynyt. Mellan noidan neuvo oli ollut tehokas: isäntä oli saanet vaivasen kiitoksen. Ja Nikki oli ollut oikea henkilö.

Aamulla isäntä heräsi siihen, että palvelustyttö kolkutti oveen ja huusi:

— Isäntä, isäntä, nouskaa pian ylös. Nikki on kuollut kiukaalle. Sitä se emäntävainaja täältä hakikin.

Tellu.

Tellu oli viime aikoina tuntenut vaistomaista rauhattomuutta. Mistä se johtui, sitä eivät hänen ajatuksensa kyenneet selvittämään. Sitä liikkui ympäristössä, kuohui ilmassa ja siitä se sieramien kautta tunkeutui hänen olemukseensa. Tämän sisäisen levottomuuden vaikutuksesta Tellu tuon tuostakin päästi pitkiä, valittavia ääniä, jotka pahoina enteinä vuorostaan tunkeutuivat Peltosen ja hänen perheensä viisaisiin sydämiin.

— Kunhan ei vain matkalla mitään onnettomuutta tapahtuisi, sanoi
Peltoska miehelleen, — tuo koirahan ulvoo kuin kuoleman edellä.

— Mitä vielä, muuten se vaan ulvoo omaa ulvomistaan, vastasi mies.

Mutta rauhallinen hän ei itsekään ollut. Kaukana siitä. Koiran ulvonta muistutti hänelle jotakin, jonka hän oli kadottamaisillaan, jotakin kaukaista, ylen rakasta, ikuisesti erottamatonta; siinä oli valittavien henkien tuskaa, pitkien talviöiden kylmää liikkumattomuutta synkissä erämaissa.

Peltonen ei ollut taikauskonen. Kuitenkin sokaisi Tellun haikea valitus sen kauniin kuvan, jonka hän oli itselleen luonut Amerikan kultakentistä. Se toi jo edeltäkäsin mieleen kotimaan salot, talviset viimat, — rakkaina mieleen juuri ne, joita pakoon Peltonen ensi tilassa oli päättänyt lähteä.

Täytyi oikein karaista luontoansa.

Hän oli päättänyt tulevana keväänä muuttaa Ameriikkaan, oli myynyt osan tavaroistaan, elukkansa, taloustarpeensa ja kaikki tarpeettomat vaatteet, — koira ei saanut olla matkan esteenä.

Mutta Tellu ei saanut lepoa, ei rauhaa. Se kulki huoneiden ja ulkorakennusten väliä, nuuski jälkiä, vainusi, etsi sitä olematonta, näkymätöntä, jonka kolkko olemus oli rikkonut kodin rauhan. Tellu nuuski isäntää, emäntää, pientä lasta; niissä oli entinen, tuttu haju ja kuitenkin virtasi niistä jotakin… Hän töykkäsi tuvan oven auki, istui selkä köyryssä portaille, nosti kuononsa ylös ja päästi pitkän, haikean valituksen ylös taivaisiin.

Hän ei voinut olla sitä tekemätä, sillä muuten olisi henki salpautunut rintaa täyttävän ahdistuksen painosta. Hän ulvoi yöt ja päivät ja yhä painostavammaksi kävi tunne rinnassa, yhä haikeammaksi valitus.

Talven selkä alkoi taittua, aurinko alkoi jo heikosti lämmittää Tellun kylkeä hänen loikoessaan portaalla. Entisinä aikoina, menneinä kevättalvina oli aurinko tullessaan tuonut ilosen mielialan. Tellu oli auringon kohotessa alkanut elää, laajat hongikot olivat olleet ilosia temmelkenttiä, joissa varjo oli kilvan kiitänyt hänen rinnallaan. Nyt ei hän tuntenut auringon houkuttelevaa voimaa, hänen rintansa alta ei päivänpaiste voinut poistaa selittämätöntä, kaihovaa tuskaa. Ja jota korkeammalle päivä kohosi, sitä pimeämmäksi muuttui mieli.

Tuli kevät. Mökissä alkoi ennen kuulumaton elämä. Sen sijaan, että isäntä olisi alkanut peltoja viljellä, hän nyt tavaroita — samoja, joihin Tellun luvatta ei kukaan vieras ollut saanut kajota ja joista ennen oli niin hyvää huolta pidetty, — näitä samoja tavaroita isäntä nyt antoi vieraille ihmisille ja potkasi Tellua, kun se ikenet irvessä koetti estää vieraan niitä ottamasta. Jotakin tavatonta, järjellisestä elämästä poikkeavaa oli tekeillä, jota Tellu ei käsittänyt. Ennen oli toisin. Ei ollut sitä tekoa, jota Tellu ei olisi ymmärtänyt, ei askelta, jonka tarkotusta hän ei olisi tietänyt, hän oli ymmärtänyt isännän ja emännän toiminnan täydellisesti. Nyt ei enää ollut niin…

Eräänä aamuna pukeutuivat isäntä, emäntä ja lapsi matkavaatteisiin. Tellu oli niinikään lähtöhommissa. Se hyppeli, liehakoi ja haukkui pelkästä innosta.

Mutta isäntä asetti hänen kaulaansa nauhan ja sitoi Tellun kiinni pihakoivuun…

Käpristyneenä, vapisevana Tellu siinä makasi, kun vieras ihminen hänet vihdoin irti päästi ja vieressä seisovalle naiselle virkkoi:

— Voi sitä raukkaa. Tuo sille voileipä.

Vieraat ihmiset kantoivat sisään vieraita esineitä ja vieras nainen tarjosi voileipää.

Tellu oli aivan sekasin hämmästyksestä. Murahtaen sieppasi hän voileivän, hotkasi sen yhdellä kerralla… mutta sitten toi tuuli tieltä päin tutun tuoksun, isäntäväen! Hän oli kytkyestä vapaa ja kiihkeästi hän lähti juoksemaan hajua kohden. Hän juoksi kuono tiehen painuneena, juoksi yhä hurjemmin, yhä selvemmäksi muuttui haju. Selvästi hän erotti tuoreet jäljet. Niitä myöten hän menee vaikka maailman ääriin ja löytää omaisensa…

Hän saapui laivasillalle. Sen reunaan jäljet loppuivat. Koira kohotti kuononsa, haisteli kaikkiin ilmansuuntiin, mutta haju oli kokonaan kadonnut, kaukaisinta värähdystäkään ei tuntunut, ei ilmassa ei maassa… vesi oli kaiken haudannut. Tellu istahti laivasillan äärimmäiselle reunalle, katseli tuokion veden hiljaisia laineita, päästi sitten äänen niin vihlovan, niin valittavan, että se vieri kauaksi yli koko kylän. Se sai ihmiset kauhistumaan, kukin alkoi ajatella kuolemaa, tulipaloa, nälkävuosia, ruttotauteja ja muita rangaistuksia, joilla Herra ihmissukua kurittaa.

Tellu seisoi laiturilla ja veteen katsoen ulvoi. Hänen vaistomainen surunsa oli saanut selvyyden. Vesi, jonka lävitse haju ei tunkeudu, kätki hänen rakkaansa. Kadonnut oli kaikki, loppunut ilo ja elämä ja hän oli yksin suruineen.

Poislähtöä Tellu ei ajatellut, hän oli unohtanut, että maailmaa olikaan. Kun hän ei enää jaksanut ulvoa, vaipui hän hervottomana ja vapisevana laiturille ja uikutti hiljaa.

Monta päivää hän jo oli maannut laivasillalla. Ihmisiä tuli ja meni. Jotkut pysähtyivät katsomaan, toiset silittivät, — jolloin koira kohotti silmäkulmaansa, katsoi verestävin silmin hyväilijää, — toiset taas potkasivat. Silloin hän nousi seisomaan, köyristyi yhä enemmän ja muutti paikkaa.

Ei Tellu mitään ajatellut, ei harkinnut, eikä suunnitellut. Ikävä ja kaipaus olivat hänessä muodostuneet olemukseksi, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Eikä Tellu muistellut entisiä onnellisia aikoja, — hajun kadotessa olivat kaikki muistotkin kadonneet. Hän vain suri, sillä suru oli hänen elämänsä.

Hänen maineensa alkoi levitä ympäri pitäjää, ihmiset puhuivat säälien siitä ihmeen viisaasta koirasta, joka laivasillalla isäntäänsä suree. Tellua tultiin vartavasten katsomaan ja tullessaan ihmiset toivat ruokaa, jota koira kaikkien suureksi ihmeeksi ahmien söi. Ettei hän hylkinyt ruokaa ja ollut nälissään, se hiukan himmensi hänen uskollisuutensa ja viisautensa mainetta, sillä ihmiset olisivat säälineet vielä enemmän ja vuodattaneet vielä katkerampia kyyneleitä, jos Tellu olisi lakannut syömästä ja kuollut nälkään. —

Laivasilta oli nyt hänen varsinainen kotinsa. Siihen oli haju hänet kulettanut ja siihen oli hän jäänyt, hän ei voinut siitä irtautua. Ketään ei hän siinä odottanut, mitään erinomaista ei hän kaivannutkaan. Hän eli, kun hän ei kuollut, — kuolemaakaan hän ei kaivannut, enempää kuin elämääkään rakasti. Aurinko paistoi kylkeä, silloin ojensi hän jalkansa, läähätti kieli suusta ulkona ruumiillisesta hyvinvoinnista. Kun taas satoi, silloin hän käpristyi kokoon ja pani kuononsa vatsan alle lämmittämään. Tuo kaikki kävi koneellisesti, se oli suuren luonnon itsetiedotonta työskentelyä ilman että Tellu vähintäkään ajatteli itsensä suojelemista tai omaa hyvinvointiansa.

Mutta vihdoin ilmestyi uusi henkilö Tellun elämän näyttämölle. Se ei ollut potkija eikä hyväilijä, vaan se oli mies, joka tuntui tutulta.

Tellu kohotti päätään ja katsoi odottavana mieheen, joka häntä tarkasteli.

— Teelu, Teelu!

Kaukainen hämärä muisto, tai pikemmin vaisto ilmaisi, että tuolle miehelle hän usein oli haukkunut.

— Teelu, seh!

Hämärinä kulki koiran mieleen aavistuksia, että tuon miehen ja jonkin kaukaisen menneisyyden välillä oli jotakin yhteyttä. Hän nousi ylös ja takkuinen häntä alkoi itsestään heilua. Mies taputti koiraa päähän ja silitteli sen pörröistä karvaa. Samassa solahti miehen selästä alas nahkanen reppu ja silloin Tellu tunsi hänet. Tellun oli ollut tapana ankarasti haukkua reppuryssälle aina kun se oli tullut Peltosen mökille.

Reppuri tuntui omaiselta, se oli ainoa tuttu entisiltä ajoilta ja sen takia oli hän saanut kaikkein eniten murista…

— Teelu, Teelu, kutsui venäläinen murteellisesti ja kun hän lähti kulkemaan kylää kohden, piti Tellu aivan luonnollisena seurata häntä.

Taloon tultua levitti mies laukkunsa lattialle. Koira asettui laukun viereen, seurasi katseillaan talonväkeä ja murisi jokaiselle, joka epäilyttävällä tavalla läheni. Mies nauroi ja Tellu ymmärsi, että se oli hyvillään.

Koiran varjelemisvaisto oli herännyt ja se kohdistui kaikella voimallaan kulkukauppiaan tavaroihin. Kun venäläinen nosti laukun hartioilleen, nousi Tellukin ylös ja lähti vaeltamaan hänen mukanansa. Siitä syntyi heidän välilleen yhteiset pyrkimykset.

Uusi isäntä oli hellä ja hyvä, antoi maata vieressään ja syötti omalla ruoallaan. Mutta aina kun matka sattuu tutulle sillalle, katsahtaa Tellu veteen, aukasee kitansa ja päästää pitkän, valittavan ulvonnan.

Kaupustelija.

Ovi aukeni ja pirttiin melkein hypähti vanha, pikkunen, kurttunaamainen eukko.

Hän oli kaikkien kylänväkien suosima kaupustelija ja hän toi aina tullessaan tietoja muualta maailmasta.

— Hyvää päivää, hyvä emäntä, ostetaanko mitään? … Katsokaahan, mitä minulla on! Nähkääs näitä!

Eukko levitteli koristaan esiin kirkkaita, halpahintaisia silkkinauhoja, pummulisia käsineitä, monivärisiä helmiä ja muuta rihkamaa.

— Eihän sitä nyt, esteli emäntä.

— Ostakaa pois vaan, minä myyn halvalla. Tietäähän emäntä, ettei
Loviisa suuria voittoja kisko.

Emäntä sen kyllä tietää, mutta hänellä ei satu olemaan rahaa.

— Niin, niin, huonot ovat raha-ajat nykyään, valitteli Loviisa. — Ei tahdo kauppa enää kannattaa, niinkuin ennen. Mutta eihän emännän tarvitse rahalla ostaa, ruokakin kelpaa… Ohhoo, toiseen toimeen olisi ryhdyttävä, ei tahdo kauppa enää elättää, vaan mihinkäpä ryhtyä kun terveys on mennyttä ja voimat huonot.

— Ketterähän se Loviisa vielä on, virkkoi emäntä, ketterä kuin nuori ikään.

— Kyllähän se muuten menisi… enhän minä muuten… mutta kun tuolla rajapitäjän kartanossa koira puri, niin siitä päivin en ole tervettä päivää nähnyt.

Loviisan ympärille kertyi talonväkeä kuuntelemaan. Kun Loviisa alkoi kertoa, silloin kannatti kuunnella. Ei se muija koskaan turhia laverrellut, niinkuin muut kuleksijat, tosia asioita se aina puhui.

— Miten se kävi, tiedusteli emäntä, puriko pahastikin?

— Ei se luun vammaa tainnut aikaan saada, mutta sydämeni vavahti pois sijoiltaan, eikä ota enää asettuakseen, nykyttää, hytkyttää vaan aina ja väliin se lyö niin kovasti että siihen paikallaan luulee kuolevansa. Huimoo ja kiertää alituiseen sydänalassa ja vapistus on aina jäsenissä.

— Kenen se oli koira? kysyi isäntä.

— Kartanon koira se oli.

— Mitä te sille teitte, tiedusteli renkipoika, jonka tapana oli ärsytellä koiria.

Kuulijain ihmeeksi alkoi Loviisa sydämellisesti nauraa.

Renkipoika nauroi mukana pelkästä myötätuntosuudesta, sillä hän aavisti
Loviisan tehneen jotakin perin hullunkurista.

— Nähkääs, kertoi eukko nauraen, en minä tehnyt muuta kuin yritin mennä siitä ovesta sisälle, josta paremmat ihmiset kulkevat… enkä yhtään huomannut isoa koiranjuutikasta, joka makasi kynnyksellä. Astuin kuin mikäkin rouva ylös paraatirappusia ja tartuin oveen, mutta äläpäs niin vaan koske, tuumi koira ja karahutti minua niskaan. Eiköstä ole koirakin viisas jumalanluoma, kun ottaa ja erottaa, kuka köyhä on! Niinhän sen on järki kuin viisaan ihmisen! En olisi uskonut elukalla olevan sellaista ymmärrystä… Piiat sitten jälestäpäin kertoivat, ettei se koskaan karkaa parempain ihmisten niskaan, huonompain vain ja kerjäläisten. Sanottakoon sitte, ettei koiralla ole sielua…

— Tuliko ketään hätiin? kysyi emäntä.

— No veikkoset! Itse patruuna ja patrunessa juoksivat minkä ennättivät… Vieläkin korvissani kaikuu kepin läiske, kun sitä koiraa hakattiin, että saivat sen eroamaan niskastani.

Isäntä alkoi kävellä edes takaisin pirtin permannolla. Hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun ja hän näytti miettivän ja harkitsevan, jotakin. Vihdoin hän pysähtyi Loviisan eteen ja kysyi tärkeän näkösenä:

— Oliko siinä ketään näkemässä?

— Oli. Koko kartanon väki siihen meluun tuli.

Isäntä alkoi jälleen miettiä. Toiset seurasivat tarkoin hänen ilmeitään. He aavistivat, mitä hänen mielessään liikkui. Vihdoin hän rykäsi, pisti kätensä housujen taskuun ja virkkoi ankaralla äänellä:

— Patruuna on vietävä oikeuteen ja häneltä on vaadittava kipurahoja!
Teidän on paikalla lähdettävä lääkäriin, minä annan hevosen.

— Niin, yhtyi emäntä, patruunan on maksettava teille ikuinen eläke menetetystä terveydestä.

— Ja sitte ei teidän tarvitse enää kaupustella, säesti renkipoika. —
Elätte vaan kuin herra rahoillanne!

Loviisa tuumi hetken aikaa asiata. Sitten hän virkkoi:

— Miten sen asian laita oikeastaan lie… Ei kait oikeus mitään mahda elukalle… viisaimmallekaan?

— Ei elukalle, mutta sen omistajalle, selitti isäntä.

— Jaa, mutta eihän patruuna minua purrut.

— Elukka on patruunan omaisuutta ja hän on vastuunalainen siitä.

— Niinhän se taitaa olla, myönsi Loviisa, mutta olisihan se minulta ikäänkuin oikeuden väärinkäyttämistä, jos patruuna joutuisi viattoman elukan takia vastuuseen.

— Saisitte hyvät rahat, sanoi renkipoika.

— Jaa, jaa, tuumi eukko, jos niinkuin määrättäisiin, että patruunan pitää minulle maksaa koiran puremasta, niin sehän se minusta vääryydeltä juuri tuntuisikin, — ja minä kun en ole näihin päiviin asti vääryydellä penniäkään ansainnut. Näin vanhana olisi sellainen ansio peräti outoa.

— Ei se ole vääryyttä, ärjäsi isäntä, kyllä minä tunnen lain ja oikeuden joka pienimmänkin pykälän, — kyllä minä siksi usein olen sen kanssa tekemisissä ollut, enkä koskaan ole alakynteen jäänyt!

— Tietäähän isäntä, tietäähän isäntä, lepytteli Loviisa, mutta kun minä en ole ikänäni lakia tarvinnut. Paljon minua on elämäni varrella tuupittu ja usein on ihminenkin niskaani karannut ja aina sentään on ilman lakia toimeen tultu… niin olisi näin vanhana hiukan ilkeätä ruveta käräjöimään koiran kanssa…

Ystävän murha.

Eliina vietti kahdeksatta syntymäpäiväänsä, kun äiti hänelle lahjotti pienen, hontelokoipisen vasikan.

— Saanko minä sen ihan omakseni? kysyi Eliina ylen onnellisena moisesta arvokkaasta lahjasta.

— Aivan omaksesi, vastasi äiti. — Ruoki ja hoida sitä hyvin, niin saat siitä suuren lehmän. Se, näes, kasvaa kuten sinäkin.

Eliina juoksi navettaan, meni vasikkansa luo ja sitä kaulalle taputtaen pieni emäntä nyt esitteli itsensä pienelle lehmälleen.

— Sinä olet nyt minun oma lehmäni, äiti antoi sinut minulle omaksi!

Ja siitä asti alkoi heidän ystävyytensä, joka oli niin lämmin ja syvä kuin vain kahden viattoman ja hyvänsuovan olennon välillä voi olla.

Eliina antoi vasikalleen nimen Sunnikki, syystä että hän tahtoi pitää sitä kunniassa ja Sunnikki-nimi kuulosti niin arvokkaalta ja aito lehmämäiseltä.

Nimeen taisi liittyä jonkunlainen ennustus, sillä kauan ei Sunnikki tahtonutkaan olla vasikkana. Se kasvoi, kehittyi ja paisui ylen nopeasti. Se sai ennen pitkää arvonimen mullikka, kun Eliina yhä vielä oli pieni tyttönen. Tämä ei kuitenkaan heidän ystävyyteensä mitään vaikuttanut. Sunnikki kohteli emäntäänsä aivan kuin vertaistaan, se tepasteli, ravisteli päätään, mylvi, möyrysi ja oli kuin ennenkin.

Sunnikki oli Eliinan mielestä kyläkunnan kaunein lehmä. Sen pää oli musta, mykyräinen ja sarveton, vatsan alus tumman-, selkä vaaleanruskea, takaraajat valkoset. Ihmiset sanoivat sitä rumaksi ja se teki kovin pahaa Eliinan sydämelle… sillä Jumalahan sen Sunnikin oli sellaiseksi luonut.

Keväällä kun lehmät laskettiin laitumelle, huomasi äiti, että Sunnikki oli lihavampi ja kiiltäväkarvasempi kuin toiset lehmät. Äiti arveli, että Eliina oli anastellut toisten lehmien ruoka-annoksista omalleen, vaikka siinä hän erehtyi. Eliina oli suoraan aitasta ottanut leipää ja jauhoja, joita talon ei ollut vara lehmille syöttää.

Eliina oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä ei näin ollen ollut muita uskotuita, eikä tovereita kuin Sunnikki. Sille hän kertoi kaikki pienet surunsa ja huolensa, kuten ilonsakin. Sunnikki oli hienotunteinen ja uskollinen, ei koskaan nauranut, ei ilveillyt, eikä pilkannut, vaan käsitti että pienellä tyttösellä on tässä maailmassa paljon kärsimyksiä, jos on ilojakin.

Sunnikki tiesi, ettei Eliina tahallaan astioita särkenyt, ne putoilivat
vahingossa käsistä, aivan samalla tavalla kuin valeetkin pikku suusta.
Paljon sellaista, joka äidin mielestä oli ihan käsittämätöntä, oli
Sunnikista päivän selvää ja täysin luonnollista ja anteeksiannettavaa.

Toisaalta taas kun kylän lapset alkoivat Eliinaa kutsua »mullikka-Eliinaksi», ei tyttönen ollenkaan loukkaantunut, sillä kutsuivathan ne Sunnikkiakin Eliinan mullikaksi. Mutta kun naapurin poika sepitti tällaisen laulun, että:

sarveton lehmä ja pennin raha löytyy vaikka kellä, ja jolla ei muuta tavaraa ole sen ei passaa rehennellä,

niin siitä Eliina suuttui, — suuttui niin kovasti laulun sepittäjälle, että päätti aina olla hänelle vihanen. Sillä paitsi sitä, että laulu kovasti solvasi Sunnikin arvoa, joutui Eliina sen kautta jokaisen ihmisen suuhun ympäri maailmaa. Aina kun kylän lapset näkivät hänet, alkoivat he hoilata:

— Kuules, mullikka-Eliina, että sarveton lehmä ja pennin raha…

Ne olivat kuitenkin vain pieniä kiusoja verrattuina siihen iloon, mikä
Eliinalla ja Sunnikilla oli keskinäisestä ystävyydestä. —

Sinä kesänä, jolloin Sunnikki ensi kerran laskettiin toisten lehmien kanssa laitumelle, tuli huono heinävuosi; kuivuus ensin keväällä näivetytti ruohon oraan ja heinäkuulla taas alkoivat ylettömät sateet. Heiniä ei tullut latoihin kuin nimeksi.

Isä jutteli äidille että elukkain lukua oli vähennettävä, jos tahdottiin talven yli päästä, ja Eliina kuvitteli mielessään miten autio ja kolkko navetta on, kun ei siellä ole muita lehmiä kuin Sunnikki yksin. Hänen oli paha ja ikävä olla ystävänsä tähden, jonka täytyisi pitkät, talviset yöt yksin viettää pimeässä navetassa. Mutta olihan sekin sentään parempi kuin nälkä, jota Sunnikki-polosen täytyisi kärsiä, jos muita lehmiä eloon jäisi. Muilla lehmillä ei Eliinan mielestä ollut mitään arvoa, ne olivat tavallisia elukoita vain, nautoja, joita ruokittiin maidon takia ja tapettiin aina tarpeen tullen. Toisin oli Sunnikki. Se oli olento, jolla oli sydän, tunto, sielu ja ymmärrys.

Tuli syksy.

Eräänä syyspäivänä äiti houkutteli Eliinan korpisuolle karpaloita poimimaan. Se oli aina ennen ollut hauskaa työtä. Oli niin mukavaa kulkea routaisella suolla, jossa korret ratisten taittuivat jalan alla ja jossa tuokkonen pian täyttyi kovista, ympyriäisistä marjoista.

Mutta tällä kertaa Eliinaa ei mikään huvittanut. Hän tunsi painostusta sielussaan ja metsä niin sanomattomasti pelotti. Se tuntui kuolleelta, susien asuinsijalta ja jos miltä. Hän lähti pian kotiin.

Kun hän saapui pirttiin, näki hän miten isä ja kaksi muuta miestä kauheasti ärjyen tepastelivat Sunnikin kanssa. Heillä oli nähtävästi aikomus kaataa Sunnikki liisterekeen, joka oli permannolla. Äiti istui pankolla sanko kädessä ja odotti.

— Mitä, mitä te teette minun Sunnikilleni, kysyi tyttönen hätäisesti ja pirtti alkoi samassa pyöriä hänen silmissään.

Sunnikki äänen kuultuaan riuhtasi itsensä irti ja meni ystävänsä luo.
Eliina tarttui sen kaulaan ja alkoi itkien vakuuttaa:

— Oma, hyvä Sunnikkini, sinulle ei kukaan saa tehdä mitään pahaa niinkauan kuin minä elän. Pieni Sunnikki-parka, elä pelkää, minä olen tässä ja minä puolustan sinua, soo, soo…

Isä tarttui lasta olkapäähän ja talutti nurkkaan.

— Ei, ei, ei! Sunnikkia ei tapeta niin kauan kuin minä elän, kirkasi tyttö kauhun ja tuskan valtaamana ja juoksi Sunnikin ja isän väliin.

Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Isä koetti saada tyttöä nurkkaan, mutta tyttönen ponnisti kaikin voimin vastaan, kirkui, repi ja polki jalkaa. Mutta mikään ei auttanut, isä ja äiti olivat väkevämmät.

— Siinä sikiössä asustaa itse paha henki, sanoi isä ja heitti Eliinan tukasta nurkkaan.

Miehet sitoivat Sunnikin jalat; se ei enää tehnyt vastarintaa, vaan kaatoi itse itsensä rekeen. Isä otti pankolta käteensä suuren, terävän veitsen ja oli juuri pistämäisillään sitä Sunnikin kurkkuun, kun Eliina jälleen hyökkäsi esiin ja tarttui murhaajan käteen:

— Isä-kulta, isä-kulta, älkää tappako Sunnikkia, minä vien sen muualle, ettei se syö heiniä… isä, minä olen niin hyvä, rakas, kulta isä…

— Onko tuo kakara riivattu! oli isän vastaus.

— Isä, valitti tyttö kasvoillaan kuoleman tuska, jos ei se pääse taivaaseen kun, kun…

— Hyvänen aika tuota tyttöä, nauroi äiti, eihän elukoilla ole sielua!

Sunnikin kaulasta virtasi veri. Viimesen kerran se loi katseensa ystävään, rakkaan, surullisen, avuttoman silmäyksen. Sanomaton kaiho, tuska ja kostonhimo täytti lapsen sydämen.

Isä piti verisankoa Sunnikin kaulan alla ja äiti hämmensi verta. Isän kädet olivat veriset ja verinen oli puukko lattialla.

— Älä ole milläsikään, Eliina, lepytteli äiti, huomenna sinä saat oikein makeita verilättyjä…

Rahaa.

Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Koliseva oli silloin metsämökki, josta lähimpään naapuriin oli pari penikulmaa.

Kolisevan Aatami palasi kirkolta kotia. Hän oli kovin harmistuneella tuulella sen vuoksi, että oli unohtanut pyytää kauppamieheltä lapsilleen rintasokeria. Ei ollut hauska tulla kotiin ilman tuomisia.

Aina silloin kun Aatami oli suutuksissaan, morkkasi hän Maijaliisaa, eukkoaan. Niinpä hän nytkin kulkiessaan maantiellä riiteli itsekseen:

— Senkin akka, kun opettaa ne lapsensa niin persoiksi… sekö niiden kanssa tässä elämässä toimeen tulee, kun ne aina ovat suut lerpallaan ottamassa! Toista oli minun äitini. Ei ollut pyytämistä, — eikä sitä mitään osannut odottaakaan, kun ei ollut siihen tottunut. Mutta nämä!… Hitto kun tuli unohdettua! Muuta siinä vaan höpisin puodissa, enkä muistanut tenavia. Nyt ne nenät akkunalla odottavat ja pieni Iida hyppii kimpussani… Senkään akka kun ei opeta lapsiaan paremmille tavoille! Hampaatkin kuulema, mustuvat rintasokerista ja vatsa pilaantuu… Voi minua höperöä, kun unohdin… Toinen komento siitä tulla pitää, ei se kelpaa, että ne aina kimpussa, jos jostakin tulee!… Mikä hitto pani minut unohtamaan rintasokerin… Mutta mikä tuo on?

Maantiellä oli nahkanen laukku. Aatami jäi hetkeksi sen ääreen seisomaan, ennenkuin otti sen ylös. Hänellä oli lapsuudesta asti periytynyt vaistomainen epäluulo keskellä maanteitä olevia kukkaroita, nyyttejä ja ruutteja vastaan. Hän oli itse niitä poikasena usein asetellut tielle, täyttänyt kivillä ja lialla ja piiloutunut sitte pensaan taakse odottamaan, kuka korjaa, ja näkemään löytäjän hämmästystä.

Aatami vilkasi ympärilleen. Paikka oli kaukana kylästä, — lasten tekoa tuo ei ollut. Ehkä joku miehen veitikka…

Hän tarkasti välinpitämättömän näkösenä laukkua. Sitä iloa hän vekkulille ei suo, että se näkisi hänen ihastuvan. Ei!… Mutta laukku oli lähemmin katsoen jokseenkin hyvä. Eihän kukaan leikin vuoksi sellaista tielle heitä. Varoen otti hän sen ylös, teki muotonsa entistäkin tyynemmäksi ja kuletti laukkua hetkisen aikaa sormissaan ikäänkuin poisheittämisen aikeissa.

Vihdoin, kun ketään ei piilopaikasta ilmestynyt, alkoi hän lähemmin tarkastella löytöänsä. Se oli hyvässä kunnossa oleva, syrjistään hiukan kulunut, paljon käytetyn näkönen nahkalaukku. Hän aukasi sen. Sisällä oli aivan irrallaan kolme markkaa hopeata, sekä kaksi viiden ja yksi kymmenen markan seteli. Lisäksi suuri tukku koreita papereita.

Paperit pisti Aatami palttoonsa lakkariin, — ne antaa hän lapsilleen sokerin sijasta, lapset pitävät sellaisista, — rahat taasen, kaksikymmentä kolme markkaa ynnä laukun hän visusti kätki poveensa.

Kotona lapset odottivat, kuten hän aavisti, nenät akkunassa hänen tuloaan. Jos ne eivät nyt tyydy koreisiin papereihin, tuumi Aatami, niin selkään minä niille annan. Mutta sittekin häntä harmitti, että oli unohtanut rintasokerin.

— Itä, itä, tokeria… pikku Iida kävi jo kynnyksellä isänsä kimppuun ja isommat säestivät minkä ennättivät.

Mutta isä ei ollut leikkituulella ja lapset alkoivat aavistaa, ettei hän sokeria tuonutkaan. Heidän silmänsä kävivät vetisiksi, huulet venyivät ja pieni Iida alkoi ankarasti itkeä.

— Opettaisit nuo lapset ihmisiksi, neuvoi Aatami vaimoansa, etteivät ne aina suuna päänä joka paikassa!… Jos ette ole hiljaa, niin ette saa mitään! Isä osti kauppiaalta koreita kuvia, mutta jos itkette, niin ette saa.

Sen jälkeen isä veti lasten suureksi riemuksi palttoonsa taskusta niin, niin kauniita kuvia ja jakeli ne kullekin tasan.

Lapset eivät olleet turmeltuneita kuvien suhteen, sillä harvoin heille sellaisia osui. He levittelivät ihastuneina papereitaan. Se vain harmitti, että ne olivat kaikki aivan toistensa näkösiä.

— Oikeinko sinä olet ne ostanut? kysyi äiti pilkuttaen isälle silmää.

Isän pitäisi lasten takia uudelleen vakuuttaa ostaneensa, että lahja tuntuisi arvokkaammalta.

Mutta Aatami, jota rintasokerin unohtaminen yhä harmitti, ei pilkuttanut silmää vastaukseksi, vaan virkkoi vakavasti:

— Ostin minä ne kun ostinkin.

Tavallisesti hän ei koskaan valehdellut, mutta milloin hän sen teki, ei hän liioin häikäillyt. Miehen pitää tehdä kaikki, mitä tekee, täydellisesti ja reilusti, oli Aatamin mielipide. Siksipä hän varmuuden vuoksi vielä vahvisti:

— Ostin minä ne, kun ostinkin ja viisikolmatta penniä ne maksoivatkin.

— Viisikolmatta penniä, ihmetteli vaimo. — Viisikolmatta penniä! Sillä rahallahan sinä olisit saanut rintasokeria koko vuodeksi.

Se oli kipeä muistutus. Vaimo aivan säikähti, niin punaseksi Aatami lensi.

— Rintasokerillako sinä sikiöitäsi elätät, karjasi Aatami vihdoin. — Rintasokeria, rintasokeria! Opettaa lapsensa persoiksi kuin sudet… mutta minä sanon, että se pitää loppua ja paikalla, kun minä sanon!

— Itsehän sinä sitä tavallisesti olet lapsille tuonut, harvoinhan minä, rohkeni vaimo huomauttaa.

— Ole vaiti ja tule kamariin. Minulla on tärkeitä asioita sinun kanssasi keskusteltavana, vastasi Aatami.

Kamariin tultua hän veti povestaan laukun, näytti sen sisältöä vaimolleen ja kertoi löydöstään.

— Voi, voi sitä raukkaa, joka tuollaisen summan on kadottanut, surkutteli Maijaliisa.

— Mitä meidän on tämän kanssa tehtävä, kysyi Aatami. — Pidetäänkö se itse vai annetaanko kuuluuttaa?

— Kuinka me toisten ihmisten rahoja pidettäisiin? Mutta jos sentään annetaan hukuttajan kuuluuttaa.

— Niin onkin, myönsi mies ihastuneena vaimonsa terveisiin oikeuskäsitteisiin. — Tässä tapauksessa on hukuttajan velvollisuus ensin kuuluuttaa ja vasta sitten, jos hän sen laiminlyö, löytäjän.

— Luonnollisesti, sillä hukuttajahan tässä on pääsyyllinen!

— Ei löytäjää voida lainkaan laskea syylliseksi, selitti Aatami, sillä eihän löytäjä sille mitään voi, jos raha hänen eteensä tielle ilmestyy. Ei hän ole velvotettu jättämään sitä siihen varkaiden ja ryöväreiden saaliiksi. — Mutta sitten tulee toinen kysymys siitä, miten voimme kuuluutuksia seurata, sillä kirkkoon on pitkä matka. Kuka meiltä sinne joka pyhä lähtee?

— Kyllä minä lähden, vastasi Maijaliisa, sittehän tulee kerrankin kuultua jumalansanaa talvenkin varaksi.

Seuraavana sunnuntaina odotti Aatami hartaasti vaimoaan kirkosta palaavaksi. Kun vaimo vihdoin palasi, ei Aatami malttanut häntä huoneessa odottaa, vaan meni lasten kanssa vastaan.

— Kuuluutettiinko? huusi hän jo kaukaa vaimolleen.

— Kuuluutettiin, kuuluutettiin, oli Maijaliisan vastaus.

— Kuka hukutti?

— Annahan olla, kyllähän kerron, kun lähemmäksi pääsen.

Sitte vaimo kertoi:

— Kyllähän siellä kuuluutettiin, vaan ei sinun löytöäsi. Joku on kadottanut laukun, jossa oli kymmenentuhatta puhdasta rahaa ja rehelliselle löytäjälle luvataan kahdensadan markan palkinto, jos ilmottaa löytönsä pitäjän nimismiehelle.

— Saakeli, virkkoi Aatami korvallistaan raapien. Se teki onnen retken, joka sen löysi. Hitto vie, olisinpa minä sattunut löytämään!

— Kunpa olisi rehellinen ihminen sattunut löytämään, tuumi vaimo.

— Niinpä niin, mutta jos roisto löysi, niin omanaan piti ja rikkaaksi jäi, vaikk'eihän se heti uskalla ruveta niitä käyttämään… Jos oli viisas niin matkusti toiseen valtakuntaan ja elää siellä herrana rahoillaan.

— Hirveää luulisi sentään olevan sellaisia rahoja pitää, joita ei ole itse ansainnut, arveli vaimo.

— Heh, niin se on, myönsi Aatami, eikä sitä moni poika kykene tekemäänkään; mutta maailmassa on ihmistä monenlaista ja jos huonoin laji kohdalle osui, niin kyllä meni rahat sen siloisen tien.

Pitkäksi aikaa kesti puolisoille keskustelua suuren rahasumman katoamisesta ja monena sunnuntaina kulki vaimo kirkolla kuulemassa, tulisiko ilmotusta Aatamin löytämistä rahoista. Vihdoin, kun kadottaja ei ilmottanut, lähti Aatami itse tekemään kuulutusta kahden kymmenen kolmen markan löydöstä. Pappi kiitti Aatamin rehellisyyttä ja jutteli samalla sen suuren summan katoamisesta. Se oli mennyt kaiken maailmantietä, löytäjää ei ollut ilmaantunut.

— Olipa se rohkea mies, joka uskalsi omanaan pitää sellaisen summan, ihmetteli Aatami.

* * * * *

Lapset aikansa ihailtuaan koreita papereitaan liisteröivät ne vihdoin tallin seinään, missä heidän leikkipaikkansa oli. Mutta pikku-Iida, joka usein tahtoi katsella omiaan, teki ruisjauhoista pöperöä ja kiinnitti omansa pirtin seinään.

Aika kului tavalliseen tapaansa hiljaa ja rauhallisesti. Kauniit paperit unohtuivat seinille mustumaan ja olisivat siihen jääneetkin, ellei niiden määrä olisi ollut jälleen joutua maailmalle.

Aatamin vaimo nimittäin sairastui ja halusi puhutella pappia mahdollisesti sattuvan kuolemantapauksen varalta. Pappi oli siitä saakka, kun Aatami kävi tekemässä ilmotusta rahalöydöstään, pitänyt Aatamia rehti miehenä ja sen vuoksi hän mielellään lähti sairaan luo. Lohdutettuaan sairasta jumalansanalla ja virvotettuaan häntä sakramenteilla, istahti pastori penkille ja alkoi katsella ulos akkunasta. Hänen silmänsä sattuivat silloin paperiin, joka akkunan luo seinään oli kiinnitetty. Hän katsoi lähemmin koreata paperia… silmäili vielä tarkemmin… sitte aivan likeltä.

— Mikä paperi se tuo on, kysyi hän välinpitämättömästi.

— Aatamihan se niitä tässä viime kesänä osti lapsille viidenkolmatta pennin edestä, vastasi vaimo.

— Kuka niitä möi? kysyi pappi Aatamilta.

Aatami naurahti häpeissään ja sanoi:

— Pois se, että minä yhden asian takia kahdesti valehtelisin. Se nyt on sillä tavalla, että nuo kuvat olivat samassa laukussa, jossa ne kaksikymmentä kolme markkaakin, jotka löysin ja jotka minä sain itse pitää, kun omistajaa ei ilmaantunut. Annoin nuo kuvat lapsilleni tuomisiksi.

— Onko näitä enemmän kuin tämä yksi, kysyi pappi varoen, aivankuin olisi pelännyt niiden hukkuvan äkillisestä puheesta.

— Onhan niitä lapset tahrineet tuonne tallin seiniin.

Pappi halusi nähdä niitä ja Aatamin kanssa hän lähti talliin. Siellä oli kulmistaan seiniin kiinnitettyinä samallaisia papereita kuin se, mikä tuvasta oli löytynyt.

Pastori alkoi varovaisesti irrottaa niitä seinästä.

Kun hän vihdoin oli pirtin seinästäkin saanut irti sen, jonka hän ensin oli nähnyt ja pari muuta sen lisäksi, laski hän niiden luvun. Niitä oli kaikestaan kaksikymmentä. Hän otti yhden niistä, asetti sen Aatamin nenän eteen ja sanoi:

— Lukekaapa leikillänne, mitä tuohon on painettu?

Aatami, jonka heikoimpia puolia oli juuri lukeminen, tunsi tuskan päivän tulleeksi. Ponnistaen itseään maineensa takia äärimmäisyyksiin asti sai hän hiki otsassa vihdoin selväksi:

— Suo-men pankki maksaa tästä se-te-lis-tä viisisataa Suomen markkaa.

— No, kysyi pappi, tiedättekö, mikä lappu se on?

Aatami tarkasteli ja luki seteliä ja luki uudestaan.

— Suomen pankki maksaa tästä setelistä viisisataa Suomen markkaa.

— Ettekö vieläkään tiedä?

— Eihän tämä vaan liene rahaa, tuumi Aatami.

— Rahaa se on. Se on viidensadan markan seteli.

— Entä ne toiset.

— Samallaisia jok'ikinen.

— Vai on tämä niin paljon rahaa, ihmetteli Aatami. Jos sen olisin tiennyt, niin olisinhan niitä paremmin varjellut… On aina, rahaa se on, ei siitä mihinkään pääse… Jos tuon olisin tiennyt, mutta enhän minä osannut niitä lähemmin tarkastaa. Kyllä minä heti viiden ja kymmenen markan setelin tunsin ja olisinpa kai tuntenut sadankin markan, jos joukossa olisi ollut. Onhan minulla kerran itsellänikin ollut sata markkaa.

— Milloin? kysyi vaimo, joka pelkäsi Aatamin jälleen rupeavan valehtelemaan.

— Olipahan kerran nuorena miehenä, vastasi Aatami. — Mutta katsopa sinäkin, Maijaliisa, minkä näkönen viisisatanen on, tuskin sinä sellaista olet ennen nähnyt.

Vuorotellen Aatami ja Maijaliisa katselivat rahaa, joka vuosikauden oli ollut tallin seinällä. Vihdoin antoi Aatami sen takaisin pastorille ja sanoi tyynesti:

— Jos minä olisin tietänyt tuollaisen hirveän rahasumman olevan seinieni sisällä, en olisi saanut yön enkä päivän rauhaa.

— Teille tulee kaksisataa markkaa löytöpaikkaa, niinkuin näiden rahojen omistaja on luvannut, ilmotti pappi.

Aatami tuumi hetkisen ja sanoi sitte vaimolleen:

— Mitä ajattelet siitä, Maijaliisa? — Jos paranet ja jos Jumala elonpäiviä suo, niin kyllähän raha hyvää on, vai kuinka? Ja tarvitsevathan lapset, jos niinkuin mekin kuoltaisiin.

— Kyllähän raha on hyvää, myönsi Maijaliisa, eikä minulla mitään ole itseään rahaa vastaan, vaan kun niitä on tullut niin huonosti säilytettyä, niin…

— Oikein sanottu, keskeytti Aatami. — Näistä rahoista ei minun sovi ottaa löytöpalkkaa, koska minä en niitä rahoina korjannutkaan. — Mutta, — hän pappiin kääntyen lisäsi, — ne kaksikymmentä kolme markkaa minä pidän, joiden omistajaa ei kuulunut.

Kolisevan Aatami ei lähtenyt nimismieheltä löytöpalkkiotansa hakemaan.
Myöhemmin se kuitenkin hänelle annettiin.