II.
Minä en saa selkääni, minä en saa selkääni, — jalat kulkivat tahdissa sen ajatuksen kanssa.
Pois minä lähden, jos minä olen seuran pahentaja, jos minä olen tämän kylän akkojen rangin alentaja,
oli Hetu kuullut naapurin piian laulavan ja nyt se laulu aivan itsellään johtui hänen huulilleen. Hän lauloi sitä täysin voimin ja metsä täyttyi hänen äänestään. Uudelleen ja uudelleen hän sen lauloi, se tuntui vastaavan todellisuutta. Hän oli ollut seuran pahentaja, kaikki ihmiset olivat olleet ilkeitä hänelle ja nyt hän poistui heidän seurastaan kauas muille maille.
Laulellen oli Hetu kulkenut kappaleen matkaa tietä pitkin, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Ja samassa kun hän sen muisti, alkoi nälkä kovasti ahdistaa. Kotona Rajaportissa sai hän tavallisesti aamiaiseksi kovaa leipää ja silakansuolavettä piimän kanssa. Hän järsi leipäkannikkansa ympyriäiseksi kuin munan, nuoleskeli sitä, kastoi suolavesikuppiin ja järsi jälleen. Emäntä usein torui häntä siitä, mutta hänen mielestään oli leipä niin syöden oikein maukasta… Nyt söisi hän järsimättäkin…
Tien vieressä kasvoi punasenaan mansikoita. Niitä Hetu söi nälkäänsä. Mutta jota enemmän hän söi, sitä rajummaksi nälkä muuttui. Se raivostui mansikoista ja itsekin hän huomasi, etteivät ne olleet hyviä, ne kun olivat vetisiä, lotkeita ja karvaita.
Maantie yhä jatkui. Hetua jo hiukan pelotti. Entä jos hän onkin joutunut sille väärälle tielle, joka… Ajatus oli kauhistava. Hän koetti laulaa, mutta ääni tuntui heikolta ja ruumista vapisutti. Metsä kahden puolen tietä oli kummallisen hiljasta ja tuonnempana oli syviä, mustia varjoja… Hetu pelkäsi katsoa niitä, mutta vielä enemmän pelotti olla katsomatta. Entä jos sieltä äkkiä ilmestyy joku… tai jos maantie loppuu… tai jos takaapäin joku tulee! Hän oli kuulevinaan salaperäisiä askeleita aivan selkänsä takana. Hän kiiruhti kulkuaan, askeleet selvenivät, kävivät yhä nopeammiksi… ne juoksivat! Hetu ei tohtinut pysähtyä, ei katsoa taaksensa, hän juoksi kuin vimmattu.
Tyttönen oli juossut hengästykseen asti, kun metsästä maantielle ilmestyi mies kirves olalla. Hetu säikähti tunnottomaksi, eikä ensin voinut liikahtaa paikaltaan. Se varmaankin oli murhamies! Jaakkolan patruunan olivat murhamiehet tappaneet metsäisellä tiellä ja ryövänneet. Nopeasti kuin salaman välähdys ja hirvittävän selvästi kulki Hetun kuvituksen läpi, miten käy, kun murhamies hänet murhaa… Se nostaa kirveensä ylös, tähtää Hetua päähän, lyö, ja veri alkaa virrata ja Hetu jää liikkumatta makaamaan maantielle. Murhaaja jatkaa matkaansa, pysähtyy joskus katsomaan taaksensa, jatkaa jälleen kulkuansa ja saapuu muille maille, mutta Hetu ei enää nouse ylös. Tulee pimeä yö, hän yhä viruu verissään, hän on kuollut…
Mies läheni lähenemistään, se oli jo hyvin likellä ja se oli kauhean näkönen. Sen kasvot olivat mustat ja julmat ja se ontui… Hurjasti ponnistaen pääsee Hetu irti huumauksesta ja hyppää maantien ojan ylitse metsään ja piiloutuu kiven taakse, — sillä hän ei tohdi juosta, murhaaja kun voisi ajaa häntä takaa ja iskeä… parempi toki näinkin, maantien vieressä kuolla…
Pahantekijä saapui jo kiven kohdalle, jonka takana Hetu oli piilossa. Hetu kuulee sen askeleet, ne ovat raskaat, onnettomuutta ennustavat, salaperäiset. Rakas taivaan isä, rakas taivaan isä…
Kiven kohdalla murhamies pysähtyy. Hetun sydän lyö kuuluvasti ja kätösillään hän painaa sydäntään, ettei se ilmaisisi murhaajalle piilopaikkaa.
— Mitä se pikkutyttönen sinne kiven taakse? Pelkäätkö sinä minua, kysyi murhamies.
Sen ääni oli ystävällinen ja rauhottava.
— Tule pois vaan, en minä sinulle mitään tee!
Hetu uskalsi jo kurkistaa kiven takaa pahantekijää, jonka ääni oli niin ystävällinen. Se ei ollenkaan näyttänyt pelottavalta. Hiukan häpeissään tyttö hiipi esiin piilopaikastaan.
— Kenen sinä olet tyttö? mies kysyi.
— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka muija karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.
Hetu oli sillä tavoin kuullut itseään esiteltävän.
— Vai sen tytär, kyllä minä isäsi ja äitisi tunnen. Mihin sinä olet menossa?
Hetu ei vastannut. Mitäpä hän olisi voinutkaan vastata, sillä eihän hän tietänyt matkansa suuntaa, ei päämäärää, eikä edes seuraavaa pitäjää.
— Oletko sinä kululla, kysyi mies.
— Olen, Hetu vastasi.
— Tuonne päinkö sinä aiot? — Mies osotti kädellään suuntaa, johon Hetu oli menossa.
— Niin.
— Seuraavaan kylään on tästä toistakymmentä virstaa ja yö jo kohta saapuu, puhui mies. — Tule minun kanssani meille yöksi, niin voit aamulla jatkaa kulkuasi. Mökkini on tässä aivan likellä.
Hän otti Hetua kädestä ja talutti hänet metsäpolulle, jota myöten mökkiin ei ollut pitkältä.
Asunto oli vähäinen ja se oli täynnä pieniä ja vielä pienempiä lapsia. Nuorenpuolinen vaimo laittoi leipää, kaljaa ja suolavettä pöytään miehelleen illalliseksi. Hetua huimasivat ne herkut.
— Kenen sinä olet mukanasi tuonut, kysyi vaimo nähdessään Hetun.
— Pienen kulkijan, joka piiloutui kiven taa minut nähdessään. Sen oli aikomus vielä tänä iltana kylälle.
-— Vai kylälle, ihmetteli vaimo. — Hyvänen aika, mistä sinä tulet?
— Rajaportista. — Melkein heti Hetua kadutti, että oli maininnut sen nimen. Hänellä oli omat syynsä pitää se nimi salassa, mutta hän ei ollut vielä tottunut maailmaan, eikä tietänyt, miten sen kanssa on meneteltävä. Kuitenkin hän aavisti, että vastaisuudessa oli paras pitää monet asiat salassa ja keksiä niiden tilalle uusia.
— Rajaportista asti, huudahti vaimo jälleen. Oletko sinä tullut sieltä asti tänään?
— Olen.
— Se on sen Ananiaksen tytär, selitti mies, sen, jonka…
— Vai sen, ehätti vaimo aivankuin tahtoen estää miehensä selittelyä. —
Ovatko rajaporttilaiset ajaneet sinut pois?
— Ovat, vastasi Hetu.
Se kävi mainiosti. Hän oikein ihmetteli, miten sujuvasti se sana solahti hänen suustansa.
— Mitä varten ne sinut ajoivat, jatkoi vaimo tiedustelujaan.
Hetu ei tietänyt, miten vastata, sillä hän ei ollut tottunut monta kertaa perätysten valehtelemaan.
— Kun lehmät… kun, kun lehmät sotkivat kauramaan.
— Kyllä minä sen Rajaportin joukon tunnen, äityi vaimo puhumaan, ne ovat ilkeitä ja kovasydämisiä ihmisiä. Varmaankin ovat lähettäneet tuon lapsen kauramaata lehmiltä varjelemaan ja sitten… eikö olekin niin?
— On, todisti Hetu.
— Ja sitten kun sinä et voinut sitä varjella, antoivat sinulle selkään ja ajoivat maantielle?
— Niin.
— Arvasinhan minä sen. Kyllä minä ne tunnen! Ei sääliä ollenkaan turvatonta kohtaan…
— Älä sinäkään turvatonta turhilla puheilla ravitse, vaan kysy, onko sen nälkä, keskeytti mies.
— Onko sinun nälkä?
— On.
Vaimo antoi Hetulle suuren kimpaleen leipää, kaatoi kalakupista suolavettä pienempään astiaan, toi suuren kipollisen kaljaa ja käski syömään.
Hetua ei tarvinnut kahdesti käskeä.
— Etkö sinä ole saanut ruokaa koko päivänä, kysyi vaimo nähdessään miten Hetu ahmi.
— En, vastasi lapsi.
— Minullekin suuri leivänkimpale, tuli nyt pieni pojantyllerö pyytämään.
— Ja minullekin! — Ja minulle!
— Oletteko siinä mankumatta, torui äiti.
— Kun vieras tyttökin sai niin suuren palan! Miksi äiti vieraalle antoi enemmän kuin meille, napisivat lapset.
— Hyi teitä, että turvatonta kadehditte, ärjäsi isä ja muuttui aivan valkoseksi kasvoiltaan.
— Jumala voi rangaista teitä ja tehdä teidätkin turvattomiksi, säesti äiti.
Lapset olivat hiljaa. Katein silmin he katsoivat, miten leipäkannikka
Hetun käsissä nopeasti pieneni.
— Mihin sinä, kultaseni, oikein aiot mennä, vaimo Hetulta kysyi.
— En tiedä.
Vaimo huokasi. Hän istuutui akkunan ääreen, otti pienimmän lapsensa syliinsä ja kääntyi katselemaan ulos metsään.
Illallinen oli syöty. Vaimo toi olkia huoneeseen, hajotti ne permannolle, levitti raidin niiden päälle ja käski lapset nukkumaan. Pian oli Hetukin sikeässä unessa.
Aamulla hän heräsi siihen, että mies sanoi vaimolleen:
— Anna sen raukan nukkua rauhassa, kauanko se tästä kirkolle kulkee.
— Nukkukoon, vastasi vaimo hiljaa.
Hetu piti silmiään kiini ja oli nukkuvinaan, vaikka uni jo oli kaukana hänestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut itseään niin virkeäksi kuin tänä aamuna, huolimatta siitä, että aurinko paistoi akkunasta huoneeseen tuolla kylmällä tavallaan, joka ennen oli tehnyt ylösnousemisen vastenmieliseksi.
— Anna tämä sille raukalle, kun se lähtee, sanoi jälleen mies kuiskaten.
Hetu olisi mielellään heti herännyt nähdäkseen mitä se oli, jota mies käski hänelle antaa, mutta hän ei kehdannut näyttää uteliaisuuttaan, vaan oli yhä nukkuvinaan.
— Mitä sinä näin paljon, kun itselläkin on puute, kuuli hän vaimon sanovan.
— Eriika, — miehen ääni tuntui vakavalta ja hiukan vihaselta, — jos minun lapseni joskus mieron teitä kulkevat, niin toivoisin heille osotettavan armeliaisuutta… Miten voisin toivoa omilleni sitä, jota en itse toisille osottaisi?
— Anna anteeksi, virkkoi vaimo.
Mies lähti ulos, vaimo seurasi häntä ja samassa Hetukin jo oli ylhäällä.
Hetken kuluttua vaimo tuli takaisin huoneeseen ja alkoi laitella tulta takkaan.
— Joko sinä heräsit, hän virkkoi. — Etkö ole väsynyt? Olisit nukkunut vielä hetken.
Hän ei puhunut mitään siitä, mitä mies oli käskenyt antaa ja Hetua epäilytti, tokko se antaisikaan.
— Nyt minä lähden! Hyvästi!
— Odota, sanoi vaimo, minä annan sinulle ruokaa, ennenkuin lähdet ja keitän päälle kuumaa kahvia.
— Minullekin, minullekin, — ja minulle! Äiti kulta, minullekin kahvia, alkoi kuulua lattialta ja kaikki lapset olivat siinä tuokiossa yläällä ja kiekkuivat äidin ympärillä.
— Kylläpä herättiin, kun oli kahvista puhe, nauroi äiti.
Kun Hetu oli syönyt ja juonut, lähti vaimo saattamaan häntä maantielle. Hetu aprikoitsi, mitä se mies oli käskenyt antaa, jota vaimo ei antanut. Maantiellä vaimo vihdoin antoi: se oli aivan samallainen hopearaha, kuin se, minkä Hetu oli kadottanut.
— Onko tämä aivan minun omani, kysyi lapsi ilosta menehtyen.
— On, vastasi vaimo. — Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua kaikilta vaaroilta ja vastuksilta, ja johtakoon askeleesi armeliasten ihmisten luo.
Hetu tarttui vaimon kaulaan ja puristautui kiihkeästi hänen syliinsä.
— Hyvästi lapsi, sanoi vaimo itkien. — Jos tiesi joskus tästä kulkee, niin poikkea meille ja muista aina, että miten kova ja kolkko olleekin maailman tie, niin yksinäsi et sinä koskaan kule, Jumala on aina kanssasi. Älä pelkää mitään. Hän on heikkojen ja pienten turva. Hyvästi, läpsi!
Hetu alkoi astella eteenpäin. Hän oli ilonen ja tyytyväinen, sillä olihan hän taas rikas. Mies oli varmaankin löytänyt hänen rahansa ja nyt se oli jälleen oikealla omistajallaan. Se oli Jumala, joka rahan oli Hetulle toimittanut miehen käden kautta. Jumala, Jumala… Maailman tie on kolkko ja kova. Kolkko se oli ollut eilen, jalkoja oli pakottanut, päätä huimannut. Kovempi se oli, maailman tie, kuin tavalliset metsäpolut, mutta ei sentään niin eksyttävä… Jumala kulki mukana kovalla maailman tiellä, sen oli Hetu kokenut, koska Jumala oli rahankin takaisin toimittanut kaurapellon kalikoiden alta. Olipa hauska että oli metsästä tälle tielle osunut. Hetu uskoi Jumalaan ja oli hänelle kiitollinen.
Tyttönen kulki ja kulki ja tie oli pitkä. Se oli äärettömän pitkä.
Varmaankin oli hän jo kulkenut ulkomaan ohitse ja minne lienee
tullutkaan, kun suuri monitaloinen kyläkunta aukeni hänen eteensä.
Kylän keskellä oli korkea, tornikattoinen talo. Se oli kirkko.
Oli jälleen ilta ja Hetu poikkesi komeaan, punaseksi maalattuun taloon ja pyysi yösijaa itselleen. Hänet osotettiin pirttiin, missä talonväki parhaillaan aterioitsi. Kukaan ei siellä huomannut pientä tulijaa, joka pysähtyi ovensuuhun seisomaan.
Hetua hiukan pelotti suuri pirtti ja se väen paljous, joka siinä oli. Hänen oli kova nälkä, mutta hän ei uskaltanut ilmaista sitä. Tuntui aivan mahdottomalta sanoa mitään niin laajassa huoneessa outojen ihmisten parissa. Varmaankin pirtti kamalasti kumahtaisi, tahi jotakin muuta ihmettä tapahtuisi, jos Hetu jotakin puhuisi.
Väen syötyä eräs nainen korjasi ruokia pois pöydältä, miehet ojentelivat itseään, haukottelivat ja vetäytyivät vähitellen ulos, naiset jäivät pirttiin. Muuan kipeäsilmäinen eukko tuli Hetun luo ja kysyi, kenen tyttö hän oli ja mitä hänellä oli asiaa.
Viimeiseen kysymykseen Hetu vastasi ensin, sanoen ettei hänellä ollut mitään asiaa. Ensimäiseen hän ei heti vastannut. Mutta vaimo ei lopettanut tiedustelujaan ja kun Hetu ei ollut keksinyt itselleen sopivampaa esittelytapaa, täytyi hänen sanoa:
— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.
— Vai sen, virkkoi kipeäsilmäinen eukko ja näytti ikäänkuin ihastuvan. — Kuulkaa, hän milt'ei huutaen selitti toisille pirtissä oleville naisille, tämä on sen Ananiaksen tytär sieltä Kailaan kylästä, jonka vaimo pari vuotta sitten karkasi sen korean pohjalaisen kanssa!
Sen kuultuaan toisetkin naiset vilkastuivat ja tulivat katsomaan Hetua.
— Vai sen tytär! Oletko sinä kuullut mitään äidistäsi? — Mitä isäsi sanoo äidistäsi? — Onko sinun ikävä sitä?
Sitten alettiin arvostella Hetun äitiä.
— Se olikin semmonen harakka aina, se ihminen. Ananias parka, kai se sen takia juodakin alkoi ja varastaa. Eikö isäsi ole istunut varkaudesta linnassakin?
— On, vastasi Hetu.
— Mitä se taas varastikaan?
— En minä tiedä.
— Miks'et sinä tiedä, muuten vain et sano! Tyttö on vanhempiensa puolella!
— Kuinkas muuten, säesti joku.
— Onpa sillä tytöllä vanhemmat, ihmetteli kolmas. — Mihin sinä olet menossa?
— En tiedä.
— Etkö tiedä? Mitä sinä täältä haet?
Viimeinen kysymys tuntui Hetusta ilkeältä ja häneltä pääsi itku.
— Älkää nyt kiusatko tyttöparkaa, kyllähän tuon tiedätte, mitä se hakee, virkkoi joku naisista. — Tyttö on kerjuussa.
— Oletko sinä kerjuussa?
— En, sai Hetu itkun lomasta sanotuksi.
— No mitä sinä sitten haet?
— Pyytäisin yösijaa ja ruokaa.
— Pyytäisit yösijaa ja ruokaa, matkivat naiset, — etkö sinä sitten kerjää?
— Minä maksaisin, vastasi Hetu ja näytti rahaansa.
Naiset alkoivat yhteen ääneen nauraa. Se loukkasi kovin Hetua. Mitä nauramista hänen rahassaan oli.
— Et sinä pitkälle tuolla rahalla pääse, sanoi kipeäsilmäinen eukko. —
Ole nöyrästi kerjäläinen, jos et voi isompaa rahaa näyttää!
Hetu olisi mielellään ollut vaikka mikä, sillä nälkä ahdisti kovin.
Kukaan ei käskenyt häntä istumaan, ei jäämään yöksi, mutta kukaan ei kieltänytkään. Hän istuutui penkille ja odotteli siinä muiden levolle menoa. Pöydältä oli korjattu kaikki muu ruoka paitsi röykkiö leipiä ja kalakuppi, jotka olivat siihen jätetyt aamiaista varten.
Hetu ryhtyi suunnittelemaan.
Saa nähdä jääkö keitään yöksi huoneeseen ja jos jää, niin keitä? Kipeäsilmänen eukko valmisteli vuodetta uunin nurkkaan. Näkyyköhän pöytä vuoteelle ja kuorsaakohan eukko nukkuessaan?
Ennen oli Hetu kauhistunut kuorsaavia ihmisiä. Ne muuttuivat nukuttuaan hirviöiksi, jotka suustaan päästelivät ahmivaa, uhkaavaa murinaa. Nyt hän toivoi, että eukko kuorsaisi hyvin kovaa.
Hänen toiveensa toteutuivat. Pirttiin ei jäänyt ketään muita, kuin hän ja eukko, joka tuota pikaa alkoi raskaasti ja jyrisevästi vedellä henkeään.
Hetu hiipi pöydän luo. Mutta kun hän ojensi kätensä ottaakseen leipää, taukosi eukko yht'äkkiä. Kauhusta tyttönen aivan jähmettyi, veti kätensä pois ja odotti… Jumalan kiitos! Eukon hengitys oli vain hiukan salpaantunut, jälleen se karheasti tuhisten pääsi irralleen ja jatkui entistä voimakkaammin. Hetu otti leipää, se sattui olemaan suuri kimpale. Hän pisti kätensä kalakuppiin, — käsi tuli täyteen kuivia, suolasia särkiä. Hän hiipi entiselle paikalleen ja alkoi syödä.
Se oli Hetun ensimäinen varkaus ja ihanilta maistuivat sen hedelmät. Antakoon se Jumala, joka kovalla maailman tiellä kulkee hänen kanssansa, hänelle anteeksi, sillä Hetu oli niin pieni ja nälkäinen.