III.
Hetu oli vaeltanut useita päiviä, kulkenut ohitse kolmen kirkon ja ollut yötä monessa paikassa.
Eräässä talossa, jossa hän itselleen yösijaa pyysi, oli emäntä katsonut tuikeasti silmiin ja kysynyt:
— Rakastatko sinä Jeesusta?
Kyllähän Hetu tiesi, miten sellaisiin kysymyksiin vastataan, mutta hän ujosteli. Tuntui oudolta ja arveluttavalta vastata, kun ei varmasti tiennyt, osaisiko hän sen tehdä jumalisella äänellä. Tavallisella äänellä jumaliseen kysymykseen vastaaminen taasen oli syntiä, jota Hetu ei suurin surmin tahtonut tehdä.
— No, rakastatko sinä Jeesusta, kovensi emäntä.
— Rakastan, vastasi Hetu hiljaa.
— Kenen tyttö sinä olet?
— Jumalan.
— Niin, niin, ja kenen kanssa?
— En minä tiedä.
— Ohhoo tyttö parkaa, virkkoi emäntä. — Entä osaatko sinä rukoilla?
— Osaan.
— Miten sinä teet kun sinä rakoilet?
— Minä panen käteni ristiin, käyn polvilleni ja rukoilen, selitti Hetu.
— Se on oikein. Sinä olet hyvä tyttö, kun sinä rukoilet. Jumala ei koskaan hylkää sinua, jos sinä aina rukoilet.
Siinä talossa emäntä piti Hetua hyvänä ja antoi ruokaa, mutta toisessa paikassa, kun emäntä kysyi »kenen tyttö sinä olet» ja kun Hetu vastasi »Jumalan», alkoi emäntä nauraa ja sanoi itsekin tietävänsä, että Jumala on kaikkien isä, ja kysyi, että eikö Hetulla sen parempaa isää ollutkaan. — Entä onko sinulla äitiä?
— Ei. - Hetu ei enää esitellyt itseään.
— Tyttö parka! Kyllä on kurjaa, kun noin pienellä tytöllä ei ole muuta turvaa eikä omaista kuin Jumala.
Hetu mietiskeli tätä asiaa astellessaan jälleen metsäistä tietä.
Hänelle oli sanottu, että Jumala on varma suoja, ja nyt sanottiin, että kyllä on kurjaa, kun ei ole muuta turvaa kuin Jumala. Ja totta se oli. Eihän Hetulla ollut mitään tietoa tai käsitystä Jumalasta. Milloinkaan hän ei ollut häntä nähnyt, ei koskaan kuullut hänen ääntänsä. Ihmiset, jotka hänestä puhuivat, eivät varmaan itsekään olleet häntä nähneet.
Hetulla ei ollut muuta turvaa kuin tämä Jumala, — ja se oli heikko turva. Tyttösellä oli pieni rahansa vielä tallella todistamassa taivaallisen isän huolenpitoa, mutta kulkiessaan oli hän tullut tuntemaan rahansa arvon: se oli niin vähäinen ja mitätön, ettei siitä kukaan välittänyt. Hän oli yksin ja turvaton ja sellaisenaan oli hänen tultava toimeen.
Jumalisten parissa piti olla jumalinen, ilosten joukossa ilonen, rohkeiden rohkea, se oli ainoa apu.
* * * * *
Pitkällä taipaleella Hetu jälleen tapasi miehen. Sitä hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ei enää pelännyt murhamiehiä, eikä varkaita: mitäpä ne häneltä varastaisivat ja murhattavaksi hän oli liian pieni ja turvaton. Hän alkoi rohkeasti astella miehen rinnalla ja oli ilonen, että oli saanut seuraa, sillä pitkät erämaat olivat ikäviä, kun kyliä ei näkynyt, eikä taloja, ja kun usein epäilytti, tokko niitä enää tulikaan.
Mutta miten lie ollut, — hetkisen kuluttua Hetua sittekin alkoi pelottaa. Miehessä oli jotakin outoa.
Se naurahteli itsekseen, katseli häneen niin omituisesti, ei kysellyt Hetun nimeä, eikä mitään muutakaan, itse vaan puhui ja lisäksi ylen kummallisia asioita. Sanoi nähneensä metsässä suuren karhun ja jalopeuran, kertoi olevansa niin rikas ja mahtava, että puut hänelle tuulessa kumarsivat ja ihmiset hänet nähdessään pakoon juoksivat. Mies kertoi hirmu-olennoista, joita hän oli metsässä tavannut, ja enkeleistä, jotka olivat muuttuneet piruiksi, kun hän niiltä pyysi rahaa.
— Kaikki enkelit, jotka eivät anna rahaa, ovat piruja, puhui mies. — Kun minä saan itselleni paljon rahaa, niin minä ostan itselleni maailman ja olen itse sen maailman kuningas, ja kaikkien enkelien, jotka eivät anna rahaa, pitää kuolemalla kuoleman. Ha-haa! Kuolemalla kuoleman! Kuka sinä olet, kuka, kuka?
Miehen muoto oli muuttunut kamalan näköiseksi ja hänen silmänsä verestivät. Hän sieppasi maasta käteensä suuren kiven.
Hetu pelästyi, mutta ei tohtinut liikahtaa paikaltaan.
— Oletko sinä piru-enkeli, kysyi mies.— Oletko? Jos sinä olet piru-enkeli, pitää sinun kuolemalla kuoleman!
— En minä ole kuin ihminen, vastasi Hetu.
— Sinä olet enkeli! Minä näen sen. Sinun ohimoillasi on kultanen kruunu ja sinun silmäsi ovat kuin tulipatsaat!… Oletko sinä enkeli, niin anna minulle rahaa, että minä saan ostaa maailman ja sen kunniani Hetu ojensi miehelle rahansa.
Mies heitti kiven metsään, tarttui kiihkeästi rahaan, pisti sen suuhunsa ja nielasi. Sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla Hetua, kuin Jumalaa.
— Rakas Jumalan enkeli, kun minä olen syönyt sinun rahasi, muutun minä rahaksi ja minulla on valta koko maailman ylitse. Rakas taivaan enkeli, rakas taivaan enkeli!
Mitenkähän se pitää minua enkelinä, ajatteli Hetu, joka ei ollut koskaan nähnyt mielipuolta ihmistä. Olisinkohan minä muuttunut enkelin näköiseksi?
Mies katsahti vielä kerran arasti tyttöseen ja lähti sitten juoksemaan metsään.
Jännitys laukesi Hetu huoahti syvään.
Mutta sitten tulvahtivat hänen päällensä kaikki ne hirmutunteet, jotka vaaran suuruus oli kätkenyt, ja kauhistuneena lähti hänkin juoksemaan eteenpäin pitkin tietä.
Milloinkaan ei taival ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt, ei metsä, ei aho, ei niitty niin satumaiselta. Milloin tahansa voi niistä ilmetä kummajaisia, paholaisia, piru-enkeleitä ja vaikka mitä. Hetu ikävöi kylää ja ihmisiä.
Vihdoin alkoi kyläkunta näkyä. Se oli kaukana vielä, mutta yksinäinen talo oli likellä. Hetu kuuli takanaan kovaa mölinää ja askeleita, ja kun hän katsoi, näki hän äskeisen miehen juoksevan luoksensa. Hetu juoksi jälleen, niin että maa vilisi jalkojen alla ja ehti parahiksi taloon, ennenkuin mies hänet saavutti. Tyttönen meni pirttiin ja vaipui tunnottomana permannolle. — — —
— Olipa hyvä, että se ehti tänne, kuuli hän jonkun sanovan.
— Sen olisi voinut käydä pahoin, vastasi toinen.
Hetu yritti nousta istumaan, mutta hänen päätänsä huimasi ja silmiä painosti ja hän nukkui jälleen.
Kun hän heräsi, oli hän täysin levännyt ja raitis. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut pahaa unta.
Ystävällinen vaimo tarjosi Hetulle ruokaa ja kysyi, mitä se mies oli sanonut. Hetu kertoi ja vaimo selitti hänelle, että se raha oli se, joka auttoi ja että Jumala oli sen rahan kautta pelastanut Hetun hengen. Mies oli hullujenhuoneesta karannut ja oli jo tappanut yhden lapsen metsässä. Nyt oli hän jälleen saatu kiinni ja viety hullujenhuoneeseen.
Sitten vaimo kysyi, mistä Hetu oli kotoisin ja kenen hän oli lapsi.
Mutta säikähdyksestä oli pieni vaeltaja unohtanut hiljattain opitun kekseliäisyytensä ja hän vastasi entiseen tapaansa, että hän oli sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.
— Senkö, huudahti vaimo ihmeissään ja kertoi toisillekin tuvassa olijoille, kenen tyttö Hetu oli.
— Siellähän se on Ananiaksen akka Lahdessa, tiesi eräs ilkeän näköinen mies kertoa. — Siellähän se Lahdessa harjottaa seulakauppaa, hän nauraen lisäsi.
Oliko äiti kauppiaana Lahdessa! Voi, miten Hetu ihastui! Nyt hän meneekin sinne!
— Eikö siinä äidin kaupassa myydä muuta kuin seuloja? hän kysyi.
Kaikki räjähtivät nauramaan hänen kysymykselleen.
Varmaankin oli se hyvin tyhmä kysymys. Mutta mistä hän olisi tiennyt, ettei seulakaupassa saanut myydä muutakin, kuten rintasokeria, rusinoita, veskunoita, ja renikoita? Kaiketi niitä toki oli edes kaupanpäällisiksi äidin puodissa.
— Onko sinne Lahteen kuinkakin pitkä matka? Hetu kysyi.
— Kyllähän sinne matkaa on, vastattiin.
— Minne päin on mentävä tullakseen Lahteen? kysyi tyttö jälleen.
— Tästä vain tuonne päin, viikon matka.
— Tyttö on menossa oppimaan äidistään seulakauppaa, sanoi äskeinen ilkeä mies ja kaikki jälleen nauroivat.
— Se on vielä liian pieni, virkkoi muuan vanha mies katsoen säälien
Hetuun.
— Nuorena oppii, vanhana muistaa, vastasi ilkeä.
Hetu ihmetteli, miten ne niin nauraen ja pilkallisesti puhuivat hänen äitinsä seulakaupasta. Ja mistä syystä olisi hän liian pieni seuloja myymään? Kun joku tulee puotiin ja pyytää ostaa seulan, antaa hän sen, ottaa rahan ja panee laatikkoon. —
Iloisin mielin lähti Hetu talosta, lähti vaeltamaan viikon mittaista taivalta äidin luo Lahteen. Nyt hän oli saanut matkalleen määrän, joka oli viikon päässä. Hetu osasi laskea sataan ja hän tiesi, että viikossa on seitsemän päivää. Jokaisen päivän illalla on hän yhtä päivää lähempänä matkansa loppua.