XII
Aluksi Helvistä tuntui, kuin hänen työnsä Saukkolassa nyt olisi ollut lopussa ja hänen olisi pitänyt palata Helsinkiin jälleen. Mutta pian hän huomasi olevansa hyvin tarpeellinen vielä Mannen hautajaisten ja Samulin kuulutuksen jälkeenkin, sillä monet kovat mielenliikutukset olivat heikontaneet emäntää, ja hän tarvitsi nyt jos koskaan varovaista hoitoa ja lepoa taloushuolten ajatuksista. Nyt oli myöskin kylvöaika suotuisin Jumalan sanan siemenelle. Surevat vanhemmat kaipasivat lohdutusta, Samuli tukea ja Manta monenlaisia neuvoja ja hellää, vakavaa ohjausta. Talon koko väki kuunteli mielellänsä, kun Helvi iltasin luki heille ääneen luvun raamatusta, ja Suviahon mökissä hän oli aina sydämellisesti tervetullut vieras. Sitäpaitsi häntä välistä haettiin edemmäksikin pitäjälle katsomaan sairaita ja antamaan opastusta heidän hoitamisessaan. Vaikutusala laajeni ja rikastui, ja Helvi kiitti Jumalaa siitä, sillä täten hän jaksoi tyynenä kantaa surua, säilyttäen rohkean mielen ja iloisen luottamuksen. Hän käsitti, ettei vielä ollut aika lähteä; mutta huhtikuun puolivälistä hänelle oli tarjottu viransijaisuus eräässä valmistavassa koulussa Helsingissä, ja silloin, jos Jumala sen salli, hän tahtoi palata kotiin ottaakseen työn vastaan. Olihan hän jo saanut koko joukon harjoitusta sairaiden hoitamisessa, sekä muiden johdolla että omin päin. Nyt tuntui houkuttelevalta jälleen nauttia herttaisesta kotielämästä, koetella voimiansa koulutyössä ja samalla ansaita sen verran rahaa, että riitti kaikenlaisiin omiin tarpeisiin, muun muassa englanninkielen oppimiseen, jota hän lähinnä tarvitsi tulevaa kutsumustansa varten. Ensiokin oli kirjoittanut hankkineensa pienen väliaikaisen toimen, apulaispaikan kirjastossa. Kuinka hauska, että Helvinkään ei enää tarvinnut jäädä kokonaan riippuvaiseksi kasvattivanhempien varoista!
Kaikki oli Jumala hyvin asettanut, kaikkea hän rakkaudessa johti väkevällä kädellään. Turvallisin mielin Helvi sen tunsi, kun hän ajatteli omaa elämäänsä ja tarkkasi mitä ympärillä tapahtui. Mannen kuolemakin — kuinka rikas ihanista hedelmistä, vaikka katkerien kyynelten oli täytynyt kasvua kastella! Se oli totta, mitä hän oli lukenut sisar Sannin laulukirjasta:
"Kyynelkylvöstä lohdutus,
rukouksiimme vastaus…"
Niin, Herran oma vastaus, viisain ja parhain, vaikka ihmismieli toista oli toivonut, toisin suunnitellut.
Mutta yksityisen surun viihtyessä ja sydänten hiljetessä löysi Saukkolan saloillekin toinen murhe tiensä, koko Suomen yhteinen, suuri ja raskas. Sillä juuri niinä aikoina se myrsky tuli, joka lain kalliopohjaakin tärisytti, uhaten hävityksen turmaa kansan kaikelle kalleimmalle. Helsingissä hermostunut tuska valtasi mielet; siellä pidettiin kokouksia, pukeuduttiin mustiin, kannettiin kukkia patsaan juurelle… Sen Helvi luki sanomalehdistä. Mutta lumisissa metsissä ja kimaltelevilla lakeuksilla vallitsi näennäisesti sama rauha kuin ennenkin. Tupaan astuessa vaan huomasi asukasten kiireisemmin keräytyvän postilaukun ympärille; tarkasti kuunneltiin sitte ääneenlukijaa, vaihdettiin huoaten muutama sana ja käytiin taas äänettöminä jokapäiväisiin toimiin, jonkun eksyneen kyyneleen tipahtaessa ahavoittuneille poskille. Ei laulua, ei väentungosta, ei mielenosotuksia; ainoastaan kankeiden sormien hartaasti piirtämiä koukeroita anomuspaperille ja sydämen syvää, sanatonta kärsimystä.
Ensio kirjoitti tähän aikaan hyvin tiheään, pitkiä kirjeitä pelkistä valtiollisista asioista, joista hän arvasi Helvin haluavan tietoja, tai omista ajatuksistaan, joita olot herättivät. Tuntui, kuin hän olisi unohtanut kaiken muun ja uppoutunut yksinomaan maansa murheeseen. Hän valitti, että luvut eivät tahtoneet luistaa, vaikka hän kyllä käsitti kansan koettelemusten oikeastaan velvoittavan yksityisiä entistä uutterampaan työhön. Lähetystutkimuksensa hän oli syrjäyttänyt ja sen sijaan muodostanut Raition, Auteron ja muutaman muun toverin kanssa rukouspiirin, joka pari kertaa viikossa kokoontui lyhyeksi hetkeksi kantamaan synnyinmaan kohtaloa Kaikkivaltiaan istuimen eteen.
— Me olemme anoneet kansamme syntejä anteeksi, — kirjoitti hän kerran. — Me olemme rukoilleet, että Herra tekisi puhdistustyönsä yksityisten sydämissä, meidänkin omissa sydämissämme, ja sitte kirkastaisi itsensä koko kansassa. Jokainen meidän pienessä joukossamme on varmasti vakuutettu siitä, ettei Herran kansa voi hukkua. Mielemme hehkuvat innosta käydä Herran sanansaattajina työhön kansamme keskuuteen. Kun Niilo Raitio viime kerralla rukoili ääneen, pyysi hän hartaasti, että Herra siten käyttäisi elämäämme. Vaan tiedätkö, Helvi, mitä minä silloin muistin? Johtui yhtäkkiä mieleeni se "liitto", jonka Irja sisko kerran monta vuotta takaperin tahtoi kanssamme solmia Honkaharjulla. Vieläkö muistat sitä? Hän ehdotti, että lupaisimme elää Suomelle yksin; mutta liitosta ei tullutkaan mitään, kun sinä ajattelit lähetyskutsumusta etkä sen tähden suostunut. Sinä onnellinen, joka jo silloin ymmärsit kysyä Herran tahtoa! Mutta nyt minäkin olen vähitellen oppinut ottamaan sitä lukuun, ja siksi en yhtynyt Niilon rukoukseen, vaikka se olikin paljon enemmän oikeutettu kuin meidän aikomamme lapsellinen lupaus. Sen sijaan minä koetin sydämessäni sanoa: "Tapahtukoon, Herra, tahtosi!" Haluni minulla kyllä on selvillä, aivan selvillä, mutta tiedäthän, etteivät nuoruuden toiveet aina toteudu eikä tie kulje oman suunnitelmamme mukaan. —
Helvi ei tietänyt mitä ajatella tämän kirjeen johdosta. Ensimmäisen kerran Ensio ilmaisi, joskin peitetyin sanoin, että hän oli tuuminut mahdollisuutta ruveta lähetyssaarnaajaksi. Mutta samalla näkyi selvästi, että se oli hänelle raskas uhri, johon hän ainoastaan käskystä oli valmis alistumaan, eikä sydämen vapaa halu. Ension kanta oli: "Minä lähden, jos Herra vaatii"; vaan Helvin: "Minä lähden, jos Herra sallii". Miten tästä oli sopusointu syntyvä, jos heidän tiensä olivat määrätyt yhtymään?
Taas värähti kautta Helvin sydämen: ehkei se olekaan Herran tarkoitus! Vaan toiselta puolen: eikö Ensio kuitenkin ollut askel askelelta tullut lähetysasiaa likemmäksi, vaikkei hän vielä ollut päämäärään päässyt? Suuret kysymykset eivät hetkessä selvene. Soihan hänen kirjeestänsä jo aivan toisenlainen sävel kuin esimerkiksi Irjan; ja Herra kyllä voi täydellisesti päättää alkamansa työn.
Irja, hän oli ihan kiihkossa. Helvin täytyi hymyillä katsellessaan kirjettä, joka viimeksi oli hänelle saapunut. Sen sisällys oli niin hänen tapaisensa, paikoin lapsellinen ja ajattelematon sekä innostunut ylenmääräisyyteen asti, mutta samalla syvää tunnetta uhkuva, herttainen ja hellä.
— Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut purra niitä ihmisiä, — vakuutti hän. — Saatuani Suomettaren minä itkin pitkin päivää, tuhrasin ranskanvihkoni ja kirjoitin isälle, että tahdoin heti matkustaa kotia. Vasta illalla minä muistin Jumalaa, ja silloin itkin uudestaan, vaikka toisesta syystä. Ajattelin, ettei minulla ollut uskoa eikä Jeesuksen rakkautta ensinkään, kun voin olla niin onneton, katkera ja kärsimätön. Et sinä, Helvi, ainakaan olisi sillä tavalla käyttäytynyt. Minä rukoilin Jumalalta anteeksi ja pyysin, että hän muuttaisi sydämeni; mutta en tiedä, olenko tullut vähääkään viisaammaksi ja paremmaksi. Rakastattekohan te tyynet ihmiset isänmaata niin paljon kuin minä? Minusta tuntuu, kuin ei kukaan muu saattaisi käsittää sitä kuohua, joka minulla on povessani, sitä tuskan, raivon, innon ja rakkauden sekoitusta. Vieläkö sinä, Helvi, voit ajatella ainaista eroa omasta maasta? Minä kuolisin, jos minun täytyisi. En tiedä, kuinka kestän toukokuun loppuun asti, koko tämän pitkän ajan, jonka isä ja äiti tahtoisivat minun vielä viipymään täällä. Jospa oppisin sydämessäni sanomaan niinkuin sinä: "Herra minun voimani". Katso, minunhan pitäisi täällä todistaa koko käytökselläni, että olen Jeesuksen oma, onnellinen, tyyni ja hyvä, kuten hänen opetuslastensa tulee olla, enkä minä osaa. Kyllä se lienee niin, Helvi, että sinä rakastat Jumalaa paljon, paljon enemmän kuin minä, mutta minä rakastan syntymämaata hehkuvammin ja tulisemmin. Eikä sekään tunne voi olla väärä, sillä sen siemen on ijankaikkisesta isänkodista. Minä tahdon vaan rukoilla, että Herra sen pyhittää sydämessäni ja kasvattaa minut hyödylliseksi kansani tyttäreksi. —
Helvi pysähtyi miettiväisenä niihin lauseisiin. Rakastiko hän todellakin isänmaata vähemmän kuin Irja? Ei suinkaan; hänen rakkautensa tuli vaan toisella tavalla ilmi. Yhtä paljon hänen sydämensä vuoti verta Suomen kärsiessä, vaikka hän harvemmin puhui siitä ihmisille ja useammin Jumalalle, työskennellen edelleen hiljaa jokapäiväisissä toimissaan, kuten kansa hänen ympärillänsä. Ei hän tosin tuntenut mitään halua "purra" maansa sortajia — Helvi naurahti sitä ajatellessaan — hän tiesi päinvastoin rukoilleensa heidän puolestansa. Mutta mistä oli enemmän hedelmäin toivoa, sokeasta suuttumuksestako vai vetoamisesta siihen Jumalaan, joka valtiastenkin sydämiä johtaa kuin vesipuroja? Hänen lähetysharrastuksensa ja halunsa pakanamaille ei myöskään mitenkään ollut vähentynyt äskeisten tapausten tähden; sillä eikö Suomen kansa nyt juuri tarvinnutkin vielä entistä enemmän sitä erityistä siunausta, minkä Herran tahdon ehdoton noudattaminen tuottaa? Niin se oli, Helvi oli varma siitä. Lähetyssaarnaajanahan yhtä hyvin oli välillisesti palveleva maatansa kuin Irja suoranaisessa työssä kotona. Rakas pikku Irja tulisine tunteineen — hän vaan ei käsittänyt sitä vielä. Mutta Ensio sen ymmärsi varmaan…
Kuta enemmän kaupunkiin palaamisen aika läheni, sitä enemmän Helvi taas alkoi Ensiota muistaa ja kaivata. Ei ollut hänen lempensä suinkaan kuollut, se oli vaan keveästi uinahtanut yön varjojen levitessä yli sydämen ja taivaan tähtien tuikkiessa viihdytystä. Hän tahtoi kuitenkin pysyä lujana paikallansa loppuun asti, vaikka usein heräsikin halu lähteä kotiin aiottua päivää aikaisemmin. Kerran se oli jo vähällä voittaa hänet, kun Ensiokin kysyi, eikö hänen olisi mahdollista tulla. Piti näet huhtikuun alussa erään etevän puhujan, yhden maailman kristillisen ylioppilasliikkeen johtajista, saapua Helsinkiin. Ainoastaan pari viikkoa ennen määräaikaa Helvin olisi tarvinnut lähteä Saukkolasta, saadakseen hänen esitelmiänsä kuulla. Palvelustyttö oli jo ihan terve ja emäntä ylhäällä… mutta Samulin häät piti pidettämän vasta huhtikuussa. Ei se käynyt päinsä, Helvin täytyi jäädä tätiänsä auttamaan. Jumala kyllä voi suoda hänelle sanansa kautta yhtä suuren siunauksen ilman vierasta puhujaakin, kun hän kerran valitsi yksinäisyyden juuri Herran tahtoa täyttääkseen; eikä taas ollut oikeutta Ension tähden lähteä… ei, ei. Ja Helvi voitti kiusauksen ja jäi alalleen.
Vihdoin joutui se kevätpäivä, joksi matka oli määrätty. Polle ajettiin portaitten eteen; Helvi oli valmiina matkapuvussansa, ja setä itse varustelihe saattamaan häntä asemalle. Helviä aivan liikutti se rakkaus ja kiitollisuus, joka kaikkien puolelta ilmeni jäähyväishetkellä. Täti, joka ennen oli tiukasti laskenut jokaista menoerää, kantoi hänelle koko korillisen parhaita eväitä ja syleili ja kiitti häntä itkusilmin. Vastavihityt Manta ja Samuli seisoivat reen luona vierekkäin. Samulin tunteita ilmaisivat ainoastaan ystävällinen katse ja kömpelö kädenpuristus, mutta Manta sanoi Helviä Herran enkeliksi ja vuodatti viljalta kyyneleitä. Kaikki, ketkä väestä olivat kotosalla, keräytyivät ulos jättämään hyvästi rakkaalle neidille, joka oli ollut niin hyvä jokaista kohtaan. Helvin omiin silmiinkin kyyneleet nousivat. Kun Polle nykäisi reen liikkeelle ja hän sedän vieressä istuen heilutti jääneille nenäliinaansa, tunsi hän, ettei hän kaipauksetta eronnut Saukkolasta. Kuinka se oli mahdollista?
"Minä käyn edelläsi ja teen sinulle koleat tasaiseksi", sanoo Herra.
"Minä johdatan sinua ja tyydytän nälkäsi erämaassakin".
Hautojen luo pysähdyttiin jälleen, kuten Helvin tullessa Saukkolaan. Ei nyt enää nietos niitä kätkenyt eikä härmä hopeoinnut ympäröivien puitten oksia. Tosin oli vielä jotenkin paljo lunta maassa, mutta päivä oli paistanut kummut paljaiksi, ja leppoisa tuuli tuuditteli koivuja, joissa jo kevään nuoret nesteet uutta elämää uhkuivat. Tuntui kuin luonnonkin kevät olisi empien tehnyt tuloa idän takatalvea surevaan Suomeen; mutta sen henkäys liikkui kuitenkin ilmassa, sen täytyi tulla, ja ylhäällä jo viserteli sen airut, pikku leivonen, riemuisan toivon kirkkaita säveliä…
Toivoa Suomen keväästä, toivoa ijäisen kevään koitosta niille, jotka täällä nukkuivat maahan kätkettynä taivaan toukona…
Tulijat seisattuivat sen kummun luo, jonka alle he viimeksi olivat rakkaan vainajan peittäneet. Helvi huomasi nyt ensi kerran, että sedän vankka varsi oli alkanut käydä kumaraksi. Hän seisoi siinä haudan vieressä totisena, äänetönnä, syvän huokauksen puhjetessa rinnasta silloin tällöin. Suuresti hän oli muuttunut Mannen kuoleman johdosta. Hän oli rakastanut poikaansa enemmän kuin karkeasta pinnasta päättäen voi arvatakaan, ja Mannen muisto viittasi häntä lakkaamatta ylöspäin. Hänen surunsa oli pyhä suru, jota ei saanut häiritä, Sen tähden Helvi ainoastaan hiljaa silitti kumpua jäähyväisiksi ja siirtyi pois äitinsä haudalle, jättäen sedän yksin.
Uneksivana hänen katseensa lepäsi ristin kultakirjaimissa. Oliko hän ollut uskollinen? Paljon oli tapahtunut Saukkolassa näinä kuukausina, jotka hän siellä oli viettänyt, ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa, vaan sisällisessäkin. Uudet, salatut voimat olivat alkaneet vaikuttaa, tehden työtänsä hitaasti ja hiljaa, mutta yhtä varmasti kuin edistyvä kevät ulkona luonnossa. Voima oli Herran; mutta eikö Helvi hänen armostaan ollut saanut sitä välittää ja panna liikkeelle? "Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka kasvun antaa." Kiitos hänelle kuitenkin onnesta olla mukana työssä! Olihan Helvi rehellisesti tahtonut, ja Herra katsoo yksin uskollisuutta.
Pitkä taipale oli vielä jäljellä: "Ole uskollinen kuolemaan asti!" Mutta tällä hetkellä Helvi ei mitään pelkoa tuntenut, sillä hän oli kokenut sen Herran apua, joka "nostaa, kantaa ja pelastaa". Siunaten vähässä hän viittasi suurempaan, sinne, mihin Helvi tahtoi rientää…
Nyt setä häntä kutsui; oli jo aika lähteä. Vielä kerran katse ristin lauseeseen —
— Äiti, minä tahdon! — hän kuiskasi. — Jää hyvästi, me kohtaamme toisemme ylösnousemisen aamuna!