I
Hän oli äitinsä kalleus ja isän riemu ja ihastus. Hän Herralle kasteessa kannettiin ja toivon maljoilla siunattiin. — Mikä murskasi kallihin toivon?
Pihlajan talo oli varmaankin joskus saanut nimensä pihlajapuista, jotka sen pihalla kasvoivat. Juhannuksen aikaan ne seisoivat valkokruunuisina kuin nuoret morsiamet, sitte kylvivät ympärillensä kukkalehtien hienoa lunta, ja syksyllä koreilivat marjaterttujen rikkaudessa, kutsuen oksillensa parvittain pieniä lintusia, niitä varsinkin, jotka siellä lehvien alla olivat syntyneet ja pehmoisessa pesässä varttuneet. Silloin oli kartanolla riemua, sirkutusta ja viserrystä. Nuori toimelias emäntäkin, joka hulikkoinensa asteli maitokamarin ja pirtin väliä, saattoi toisinaan pysähtyä sitä kuuntelemaan. Hän hymyili, mutta huokasi taas väliin ja riensi portaita ylös, tupaan askaroimaan, vielä uutterampana ja touhuisampana entistään. Työllä hän tahtoi haihduttaa sen ajatuksen, aina saman, joka povessa poltti: — Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Kunpa olisi poikanen pesässä minullakin!
Isäntä ei lintuja katsellut, mutta samaan suuntaan hänenkin mietteensä kulkivat, kun hän sirpillänsä kaatoi kultaista viljaa laajoilla vainioilla. — Olisi tässä alaa ja elatusta useammallekin. Kaunis pelto, kuka sinuakin kylvänee, kun minun käteni kerran herpoo?
Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, odottaneet ja aikoja sitte lakanneet odottamasta. Silloin, yhdeksäntenä kesänä, pihlajien punoittaessa, lintujen sirkutellessa, saapui hän, kaihoisasti kaivattu ja hartaasti toivottu. Äiti tuskin jaksoi käsittää ylenpalttisen onnensa todellisuutta, ja isä kulki myhäilevänä aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Poika, ja niin reima poika! Juuri sellainen, joka kelpasi Pihlajan perilliseksi. Nyt saa pelto kylväjänsä, leikkaajansa, eikä joudu vieraille milloinkaan. Ja pikku linnut pihlajassa, riemuitkaa, riemuitkaa, säestäen onnellisten ihastusta!
Ei tätä lasta pappilaan viety kastettavaksi, kuten kaikki muut kylän pienoiset oli kuljetettu aikoinansa. Kotiin piti kirkkoherra tuotaman isännän huimalla oriilla, ja vieraita kutsuttiin pitäjän kaikilta kulmilta. — Kyllä kokki laittaa, — sanoi isäntä, kun emäntä huolehti heikkoja voimiansa. Ja niin sitte leivottiin ja teurastettiin, pantiin olutta, paistettiin kaakkuja ja noudettiin kaupungista viinit ja konvehdit ja senkin seitsemät herkut. Oli jo emäntäkin terve ja toipunut, ennenkuin koko tämä komeus valmiiksi ennätti.
Pojan nimeksi pantiin Toivo. Se sopi niin hyvin sekä isän että äidin mielestä. Hänessähän yhtyivät heidän rakkaimmat toiveensa: menneitten vuosien ikävöivä toivo, joka nyt vihdoin oli toteutunut, ja vastaisuuden valoisa toivo, jonka täyttymistä he odottivat.
Hänen silmänsäkään eivät olleet niinkuin muiden sylilasten, pienet ja piiriset. Suuriksi ja kirkkaiksi hän ne avasi, ikäänkuin ihmetellen juhlallisuutta ympärillänsä ja tuumaten mitä pappi hänelle nyt teki. Ei hän tietänyt, pienokainen. Mutta äiti painoi päänsä alas ja vuodatti hereitä kyyneleitä, kun kummit ja muut vieraat veisasivat:
"Oi ettei mailma koskaan vois
sylistäs häntä riistää pois…"
— Niin, Herra, sinun sylistäsi — ja minun… Äidin Toivo, kasva suureksi ja hyväksi! Me varjelemme lasta kuin silmäterää…
— Toivon malja! — sanoi isäntä, nostaen viinilasinsa. Ja kaikki kilistelivät.