II
Hän kasvoi, kaunis ja puhtoinen, kävi Herran alttarin äärehen. Taas onnensa malja kun juotihin, hän otti sen kirkkahin kyynelin. — Mikä surmasi puhtaan onnen?
Pihlajan Toivo, se vasta oli poika. Jo viisivuotiaana hän luki kuin pappi ja lauloi kuin lukkari. Kansakoulussa hän oli luokkansa parhain, ja lyseoon hän pääsi kuin leikillä vaan. Sillä tietysti hänet lyseoon lähetettiin. Äiti kyllä ikävöi armastansa, mutta uhrasi mielellään ilonsa Toivon hyväksi. Isä ajatteli peltojansa, mutta lohdutteli itseänsä sillä, että saattaahan ylioppilaastakin tulla maanviljelijä. Sillä Toivo ei ollut semmoinen kuin monet muut maalaispojat, jotka olivat kouluun päässeet. Tuokin Talikkalan Ville vetelehti sängyssä puoleen päivään, istui ongella tulisimman heinäkiireen aikana ja tuhlasi salaa isänsä rahoja tupakkaan ja turhuuteen. Toivo nousi kesäisin väen kanssa yhtaikaa ja teki työtä kuin yksi heistä. Jumala lasta siunatkoon! Tupakasta hän ei huolinut isän luvallakaan, sanoi opettajan kieltäneen, ja siinä oli, jos hän viinilasin otti tarjottaissa. Olihan se hyvä, arveli isä. Tosin hän ei itse niin uudenaikainen ollut, tuprutti piippua ja juhlina maisteli mielikseen; mutta kaunista oli sentään katsella Toivoa, nuorta, puhdasta poikaa. Kyllä hän oikein oli isän uljuus, äidin ilo ja kylän kunnia. Sen sanoi kirkkoherrakin.
— Kun ei ylpistyisi, — uumoili joku vanha täti, pahan ilman lintu.
Ei, ei siitä pelkoa. Toivo oli nöyrä, nöyrempi monia alempiansa.
Se kyllä ilmeni sinäkin kesänä, jolloin isä nosti kysymyksen hänen
rippikoulustaan.
— Minä ajattelin, että kävisin sen syksyllä kaupungissa, — sanoi Toivo. — Nythän on enää viikko juhannukseen, ja toisia on opetettu kokonainen vuosi.
— Sen sinä viikossa suoritat, minkä muut köntit vuodessa, — arveli isä. — Tietäähän kirkkoherra, kuinka oppinut sinä olet.
Toivosta tuntui niin oudolta ajatella, että hän näin pian, näin valmistumatta ottaisi osaa pyhään toimitukseen. Ahdistuksen ilme silmissään hän katsahti äitiin.
— Tässä kirkossa minäkin olen ensi kerran Herran pöytään astunut, — sanoi äiti hiljaa.
Toivo ymmärsi. Illalla hän kauvan valvoi huoneessansa. Hänen täytyi tehdä tili itsensä ja Jumalansa kanssa. Vihdoin se selveni.
— Taivaallinen Isä, tahdon olla sinun lapsesi. Minä tulen, älä hylkää minua huonoa…
Juhannuspäivä oli kirkas ja ihana. Kirkko oli koristettu koivuilla ja pihlajankukkasilla, jotka Toivo oli kotoa tuonut. Nuoret seisoivat piirissä alttarin ympärillä, ja hän oli sorjin ja kaunein kaikista.
Urut soivat juhlallisesti…
"Mua auta oikein alkamaan ja tue, etten vaivu vaan!"
Isä ja äiti pyyhkivät silmiänsä ja kiittivät sydämestään Jumalaa. Hän oli niin hyvin alkanut, heidän rakas Toivonsa. Hänkö voisi joskus vaipua? Ei hän, vaikka vielä kaikki muut vaipuisivat…
Sukulaisia oli Toivon tähden tullut kirkkoon naapuripitäjästä asti, ja heidät pyydettiin päivälliselle Pihlajaan. Toivo oli syvästi liikutettu aamun juhlasta. Ei hän paljon puhunut, ja heikosti hänen lasinsa helähti, kun häntä "mieheksi" onniteltiin. Hän oli totinen, vaan ei silti surullinen. Oi ei! Kun hän oli päässyt yksin omaan huoneeseensa, tunsi hän oikein, kuinka suuri onni hänen rintaansa laajensi. Uneksivana hän istui avoimen ikkunan ääressä, katsellen valkoisia pihlajankukkia.
— Puhdista minut, että minä lumivalkoiseksi tulisin…
Väkevä, puhdas tuoksu virtaili ikkunasta. Puhtauden rauha riemuitsi hänen sydämessänsä. Silloin hän äkkiä säpsähti. Kuului sekavia ääniä, jotka hänen oveansa lähenivät. — Haen minä pojan, haen totisesti… Ja sitte äiti hätäyksissään: — Tule nyt pois, voi älä mene! —
Toivo käsitti samassa, mikä oli uhona. Juhliessaan isä ei kitsastellut, ja nythän oli juhla…
Ovi temmattiin auki. Kukkien tuoksu vaimeni toisen höyryn henkäykseen. Toivo kuuli humun tuvasta, näki äitinsä tuskaiset silmät ja tunsi vieressänsä isän, jonka kädessä lasi läikkyi.
— Ma-… maljasi! Toivon malja…
Hän ei itsekään tietänyt, kuinka se tapahtui. Hän, hyvä, hiljainen poika, pyyhkäisi lasin pirstaksi lattialle. Sitte hän syöksyi ulos tuskan ajamana, juoksi metsään, syvälle, kauvas, heittäysi sammalikkoon ja ratkesi itkemään. Vasta toisena päivänä Toivo jälleen näki isän. Pellolla hän hajoitteli lantaa renkien kanssa. Varsi oli kuin kumartunut eilisen jälkeen, ja silmissä asui masennuksen alakuloisuus. Toivo seisoi epäröiden. Sääli ja katumus värähti hänen sydämessään. Tuossahan isä uurasti kelpo miehenä, rikas isäntä halvimmassa työssä. Rakkaudesta Toivoon, pelkästä ilosta hänen tähtensä oli juhlittu eilen…
Voi, mitä hän olikaan tehnyt! Pahoittanut isän mielen — ja isä oli niin hyvä, kunnon mies kuitenkin!
Parilla harppauksella hän oli isän rinnalla, tempasi joutilaan tadikon ja ryhtyi hänkin työhön. Mutta ensin he vaihtoivat silmäyksen, pitkän ja puhuvan. Sitte isä suoristi selkäänsä, ja silmä kirkastui. Ei nuhteen sanaakaan. Toivon sydäntä poltti, ja hän pisteli tadikollansa niin innokkaasti, että posket punottuivat. Hän varmaankin oli rikkonut, hän eikä kukaan muu…