III
Niin sai hän lakkinsa valkean, näki maailman laajana aukeevan, ja isä riemuiten maljan toi, jalon toiminnan onneksi pohjaan joi. — Mikä murti voiman ja toimen?
Silloin maljat kilahtivat jälleen, ja nyt joi Toivokin pohjaan asti.
Elämä avoinna edessä, suuri, rikas, ihana elämä! Eikö sietänyt riemuita siitä, eikö kannattanut hehkua ja innostua?
— Nyt minusta tulee teidän apulaisenne, isä ja äiti! Vähän vielä lukemaan Helsinkiin, vähän oppimaan kirjoista, elämästä ja toisten kokeneempien jaloista harrastuksista. Sitte minä palaan ja jään luoksenne.
— Jäätkö mielelläsi? — kysyi äiti. Hän ei voinut estää ajatusta, että se kaipaa takaisin opin teille ja suureen maailmaan, joka kerran on makuun päässyt. Ei hän koskaan ollut todenteolla uskonut, että Toivo maanviljelijäksi rupeisi.
Mutta nuorukainen loi häneen niin lämpimän katseen, niin avoimen ja iloisen, että hänen nyt täytyi uskoa.
— Äiti rakas, en minä mitään niin hartaasti halua. Vuoden olen
Helsingissä, sitte toisen isän renkinä, — hänen äänensä oli hilpeä ja
herttainen, — ja sitte on aika suunnitella eteenpäin. Kuinka tahansa,
Pihlajan isäntä minusta on tuleva.
— Kiitos, poikani, — sanoi äiti. Ja isä sanoi: — Sehän on koko ajan ollut tarkoituskin. Juuri niin kuin on toivottu.
— Sitte alamme harrastaa osuustoimintaa ja uusia, tuottavia viljelystapoja, eikö niin, isä? Ja äidille hankitaan maitotalouslehti ja "Puutarha" ja kananhoitolehti…
— Vai kanalehtikin, — hymyili äiti.
— Miksi ei? — sanoi Toivo, hänkin yhtyen leikkisäksi. — Äiti pitää kanoista ja minä myös. Mutta kyllä minulla on suurempiakin aikeita. Ryhdyn pitäjällä nuorisoseuraa ja lainakirjastoa puuhaamaan — niin, kaikkea, millä me nuoret voimme taistella ihanteitten puolesta, pahaa ja alhaista vastaan. Nyt jo kesällä tahdon alottaa, mutta sitte vauhtia vasta tulee, kun joka päivä, koko vuoden voin parastani panna. Mitä kaipaisinkaan enempää? Tämähän on suuri, jalo työala.
Isä ja äiti kuuntelivat ihaillen ja ihmetellen. Niin ei siis maailma ollut häntä ryöstänyt heiltä eikä ollut ryöstävä milloinkaan. Se oli äidin heltyvän sydämen riemu. Ja isä puolestaan ajatteli: — Kuinka hän on viisas ja puhuu kauniisti! —
Hän olikin niin innoissansa. Juuri vastikään oli muuan maisteri koulukaupungissa pitänyt esitelmän näistä asioista, kääntynyt erityisesti nuorten ylioppilaskokelaitten puoleen ja sanonut vakuuttavasti: — Te olette maanne ja kansanne tulevaisuus. Rientäkää ylevään työhönne, joka teitä odottaa!
Toivo oli valmis. Ainahan hän oli ollut ihanteellinen, aina toivojen lapsi. Nyt hän tietoisesti vihki elämänsä ihanteitten toteuttamiseen.
Sentähden isän oli täysi syy tarjota hänelle jalon toiminnan kirkas malja. Sentähden Toivon oli täysi syy tyhjentää se pohjaan asti.