Kertoelmia

by Hilja Haahti

IV

Hän lähti nuorena maailmaan isän perintö polttava rinnassaan, joi maljoja suurten aatteiden, ja pyörtehet veivät huumaten. — Hän sortui maljojen kuohuun.

Kirkkaasti valaistu puistoravintolan sali Helsingissä. Pitkä pöytä keskellä lattiaa, pöydällä laseja helmeilevin nestein, ympärillä nuorukaisia hohtavin poskin ja säihkyvin silmin.

On vapunpäivän, kevätjuhlan ilta.

— Kotiseudun malja!

Se pohjaan asti juodaan.

— Koko kalliin isänmaamme malja!

Riemuiten lasit helähtävät.

— Ihanteitten malja!

— Kuules, Pihlaja, älä juo enää, — kuiskaa toveri Toivolle, jonka kasvoilla on outo kajastus. Mutta Toivo ei häntä kuule. Maljan esittäjä on sama maisteri, joka kerran esitelmällään sytyttävän aatesäkenen hänen sydämeensä heitti. Toivon täytyy kilistää ja juoda, juoda uudestaan ja taas uudestaan…

— Pihlaja, lähde kotiin, — kuiskaa toveri jälleen. Hän on kohtuuden ystävä, hän. Merkillistä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä pysyä kohtuullisina! Tuokin nuori Pihlaja on oikeastaan varsin siivo poika; mutta jos hänet tuo mukanansa juhlaan ja antaa lasin käteen, niin eipä hän sitä hevillä heitä.

Nytkään kohtuuden ystävä ei saa vastausta kehotukseensa. Hän nousee ja lähtee huomaamatta pois. — Olenko minä Toivo Pihlajan vartija? Varoitinhan minä häntä, ettei pidä niin paljon juoda.

Kevätyö on kaunis.

— Avatkaa ikkunat, avatkaa parvekkeen ovi! — soi huuto sisältä. Kohta kajahtaa kevättä ylistävä intoisa laulu, kiirien kauvas puiston pimentoihin.

— Kevään malja! Kevätyö on kylmä.

Poistuva toveri tiukentaa päällystakkiansa ja astuu kiireisemmin. Mutta parvekkeella Toivo seisoo toisten piirissä paljain päin, pitelee vasemmalla kädellänsä kaiteesta kiinni ja oikealla huitoo laulun tahtia.

Silloin juodaan Toivonkin malja, hänen, joka on kaikista nuorin ja kaikista innokkain…

* * * * *

Hän tuotiin asuntoonsa vasta aamuyöstä. Monta tuntia hän sitte lepäsi horroksissa, kunnes vihdoin heräsi vihlovaan pistokseen.

— Minä olen kipeä, — valitti hän ruokarouvalle, pääsemättä ylös vuoteeltansa.

— Niin, kyllä ne kivut tiedetään, — mutisi rouva äkeissänsä. —
Niihin ei tohtoria tarvita.

Toisena päivänä kuitenkin tarvittiin. Yöllinen vilustuminen oli tuottanut ankaran keuhkokuumeen.

Hän houraili pitkin aikaa. Milloin hän tuskaili: — Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas, aina, aina se tuotiin… Miksi te toitte sen minulle? — Milloin oli ääni haaveilevan hellä ja kertoi valkeista pihlajankukkasista, jotka tuoksuivat kotipihalla; ja sitte hän äänteli haikean valittavasti: — Että minä lumivalkoiseksi tulisin…

Pian, pian hän lepäsi lumivalkoisena.

Ei tullut kotiin "isän renki", Pihlajan nuori isäntä, ei tullut äidin ikävöitty ilo. Tuli saatto, joka hiljaa kulki kalmiston tarhaan.

Murtuneena seisoi isä, menehtyäkseen itki äiti. Oi, heidän rakkaansa, ainoisensa!

Valkohapsinen kirkkoherra lausui lohdutuksen sanoja, ja kauniin puheen piti se maisteri, joka kevätjuhlan iltana esitti ihanteitten maljan. Toivon vanhempana ystävänä hän oli toverien puolesta tullut heidän seppeltänsä laskemaan.

— Hän oli nuoren elämänsä aatteille pyhittänyt. Hän toivoi, hehkui, hän säihkyi innon tulta, ja puhdas oli hänen sydämensä kuin sen puun valkeat kukat, jonka nimeä hän kantoi. Toivo murtui, halla vei valkokukkaset. Syvän surun ja hämmästyksen vallassa on toverien piiri. Sanoma tuli niin odottamatta. Kevään täysi malja kuohui hänelle, vaahdoten, viittaillen — ja äkisti hänen täytyikin tyhjentää Tuonen neitojen tumma malja…

Mutta Toivon haikealla äänellä suhisi tuuli kalmiston puissa:

— Miksi, miksi te toitte sen minulle?

Tyhjään kotiin palasivat vanhemmat. Vakavina, juhlallisina vieraat seurasivat heitä. Ainoastaan muuttolinnut paljaissa pihlajissa ilakoivat keväisestä päivänpaisteesta, joka kesän riemuja lupasi.

Äiti oli niin usein tätä liverrystä kuunnellut. Surunkin läpi se soi hänen korviinsa.

— Minä kun niin paljon uneksin ja paljon rakastin — miksi minun täytyi pettyä? Hän alkoi niin hyvin — ja miksi hän vaipui kuitenkin? Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Te käytte pesää laatimaan… mutta minun pesäni on ainiaaksi raastettu…

Pihlajan juurelle tuli isäkin hetkeksi vieraitten joukosta. Niin oudosti ahdisti rintaa. Puiden paljaat oksat taipuivat ja humisivat ja valittivat, vihlaisten sydänpohjiin asti:

— Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas… Isä, isä, oi miksi sinä toit sen minulle?

Silloin juuri lasit sisällä kilisivät. Juotiin Toivon muiston malja.

1905.

Pienten kautta

Jokinen oli ylpeä siitä, että hän ei uskonut mitään, ei uskonut
Jumalaan, vaikka olikin pappilan renki.

Senpä tähden, kun kello soi aamurukoukseen, hän veitikkamaisesti vilkutti silmäänsä Inkalle, punaposkiselle karjakkotytölle: — Eikö se ollut lehmänkello? Inka, menemmekö lehmien luoksi hakaan? — Inka punastui ja hymyili, empi ja viivähti, mutta lähti kuitenkin livistämään navetan nurkitse, samalla kuin Jokinen kiersi toiselta puolelta. Olihan kyllä vähän häpeä, kun ruustinna päivällä surullisesti katsoi häneen ja rovasti kysyi, eikö Inka välittänyt Jumalan sanasta. Miksikä hän ei olisi välittänytkin… mutta hauskempi sentään oli kävellä haassa sorjan ystävän rinnalla, haaveksien omasta pienestä mökistä, jolla vielä ei ollut nurkkakiveäkään… Jokisen vaan oli syy, että sen aina piti tapahtua juuri silloin kuin kello soi.

Kyllä Jokinen puolestansa sen syyn jaksoi kantaa. Vähät hän välitti, oliko rovastin mieli musta tai harmaa kahden tyhjän sijan tähden aamurukouksissa. Tekipä hän aina työnsä rehellisesti ja oli kaikin puolin kunnon mies. Ellei se riittänyt, saattoi hän huomauttaa rovastille, että pyhäinpäivään oli enää kolmatta kuukautta. Kirkon ja vanhentuneiden kaavojen orjaksi hän vaan ei tahtonut ruveta, ei missään tapauksessa, hän, vapaa mies. Se olisi kerrassaan alentavaa — niin oli sahalla kokouksissa selitetty moneen kertaan, ja sitä mieltä hänkin oli lujasti ja varmaan.

Jokinen ei arvannut, että muutkin kuin itse rovasti hänestä huolehtivat. Hän ei nähnyt, miten pappilan pikku Helli kohosi vuoteessansa istumaan, kun illalla kaikki jo oli hiljaa lastenkamarissa.

— Nukutko sinä, Aune?

— En vielä.

— Sitte minä kerron sinulle jotakin.

Paljain jaloin, pitkässä yöpaidassansa Helli hiipi Aunen vuoteelle, kietoi kätensä siskon kaulan ympärille ja kertoi surullisen salaisuuden:

— Jokinen ei usko Jumalaan!

Aunen silmät aukenivat selki selälleen.

— Eikö usko? Mitä —

— Minä kuulin, kun isä puhui äidille. Ja äiti sanoi, että hän opettaa
Inkalle samaa. Äiti sanoi, että Inka on tyttöhattara ja tekee mitä
Jokinen tahtoo.

— Mutta Helli, sehän on hirmuista!

— Niin, eikö ole? — Ja syvä huokaus kohosi pikku tytön rinnasta. Aune huokasi myöskin Hellin mukana; hän oli ihan neuvoton moisen pulman suhteen.

— Minä ajattelin, että me voisimme puhua siitä Jeesukselle, — sanoi
Helli hetken vaitiolon jälkeen.

— Niin, — arveli Aune ilahtuen, — se onkin paras. Tule tänne minun sänkyyni, Helli!

He istuivat punakukillisen peiton alla vieretysten kädet ristissä. He kertoivat kuiskaten Jeesukselle, että Jokinen ei uskonut Jumalaan ja se oli hyvin surullista, ja mahdollista oli, että Inkakaan ei uskonut.

— Emmekä me voi sille mitään, mutta sinä voit, rakas Jeesus. Me pidämme Inkasta paljon, sillä hän on hyvä meille —

— Ja lehmille…

— Niin, kyllä hän on hyvä. Jokisesta me pidämme myöskin. Rakas Jeesus, me olemme hyvin suruissamme heidän tähtensä. Opeta heitä uskomaan!

— Opeta, hyvä Jeesus, sillä me emme osaa. Ei Jokinen huoli siitä, mitä isä ja äiti sanovat. Ehkä Inka sentään huolii. Aamen. —

Toisena päivänä kirkas aurinko valoi kultaansa yli pappilan punaisten rakennusten, kirjavien kukkapengerten ja vihreään ja keltaiseen vivahtelevan kyökkitarhan, joka oli hyvyyttä täynnä kuin suuri runsaudensarvi. Ruustinna veteli maasta porkkanoita, ja hernesarkojen välissä pikku tytöt hyörivät ahkerasti, poimien palkoja syvään sankoon. Päivälliseksi piti saataman vihanneskeittoa, ja silloin kelpasi päästä auttamaan.

— Nyt riittää, — sanoi ruustinna tytöille.

— Minä menen porkkanoita listimään, silpokaa te herneet.

Taaskin uusi luottamus, joka sai tytöt ilosta nytkähtämään. Helli kaatoi heti koko sangollisen nurmelle, ja Aune kahmi kaksin käsin palkoja esiliinansa täyteen.

— Avaatko sinä palon selästä vai vatsasta? — tiedusteli Aune.

— Mikä on selkä? — kysyi Helli.

— Tuo. Siitä minä avaan.

— Leikitään että nämä ovatkin ihmisiä, — ihastui Helli, unohtaen vastata ensimmäiseen kysymykseen. — Katsos, nyt me avaamme ne, ja silloin ne tietysti kuolevat. Nyt taas putosi yksi ruumis hautaan. Ja siinä oli näin monta sielua.

Jokinen, joka palasi tallista, kulki juuri hernemaan ohitse. Hän kuuli Hellin selitykset, ja häntä nauratti kovasti. Hupaisia nuo pienet tytöt. Ihan täytyi pysähtyä kuuntelemaan, syrjästä vaan, jotta lapset eivät huomaisi ja lakkaisi leikistänsä. Helli ja Aune olivat hänen erityisiä suosikkejansa. He muistuttivat kahta pientä valkotukkaa, joita hän ennen kotimökissä oli rakastanut.

— Tässä oli yhdeksän sielua! — huusi Aune riemuissaan. — No kas nyt niitä, ne hyppäsivät ulos, sinne sinun puolellesi. Heitä ne sankoon, Helli!

Helli heitti. — Nuo sielut menivät kadotukseen, — sanoi hän.

Jokinen painoi kättänsä suuta vasten, jotta ei purskahtaisi nauramaan; mutta Aune kysyi aivan säikähtyneenä:

— Minkätähden?

— Etkö sinä ymmärrä? Ne eivät tahtoneet sinne mihin niiden piti, ne hyppivät vaan omia teitänsä.

— Ihan niinkuin Jokinen aamulla, — sanoi Aune äkkiä.

— Tässä nyt menee Jokisen sielu, — jatkoi Helli Aunen ajatusjuoksua, pudottaen herneen sankoon.

— Onkos tämä Inka?

— Ehkä se on. Mutta sitte se on Jokisen syy.

Hetken vaitiolo. Pienet herneensilpojat olivat käyneet hyvin totisiksi. Totisena, hämmästyneenä ja kalpeana seisoi myöskin mies, joka äsken nauraa hiivisteli korkeitten hernevarsien suojassa.

Pikku Aunelle ajatus oli liian kauhea. Hän purskahti itkemään. Hellin tuli paha mieli, sillä hän oli vanhempi ja hän oli ensiksi puhunut kadotuksesta. Millä hän voisi siskoa lohduttaa? Yhtäkkiä hänen mieleensä välähti jotakin:

— Älä itke, Aune, älä itke, me leikimmekin ihan väärin. Ei se ollut Jokisen sielu, eikä Inkan. Etkö muista, mehän puhuimme siitä Jeesukselle eilen illalla. Kyllä Jeesus opettaa Jokisenkin uskomaan Jumalaan, kun me olemme sitä rukoilleet. Ei hänen sielunsa joudu kadotukseen.

— Niin, eihän, — huoahti Aune keventynein sydämin, pyyhkien kyyneleitänsä. — Eikä Inkan myöskään!

Pikku tytöt leikkivät iloisesti edelleen. Mutta mies, joka seisoi hernemaan takana, sipaisi silmiänsä hihansuulla ja kulki hiljaa pois.

Sinä iltana Jokinen ei laskenut leikkiä. Inka katsoi häneen illallispöydässä suurin, kysyvin silmin, mutta ei saanut ystävällistä hymyä eikä hilpeätä katsetta vastaukseksi. Jokinen tuijotti lautaseensa, nousi pian pöydästä ja meni aikaisin maata. Jos toinen renki ei olisi nukkunut ja kuorsannut, olisi hän ihmetellyt, miksi Jokinen valvoi ja heittelehti vuoteellansa koko yön. Hän ei tietänyt, että levottoman miehen silmien edessä taukoamatta väikkyi kuvia, kaukaisia lapsuuskuvia, suloisia kotimuistoja, ja kuva siitäkin päivästä, jona polvistuvan nuorukaisen pään päälle käsi laskeutui ja ääni juhlallisesti kaikui kautta Herran temppelin: "Mitä auttaisi ihmistä koko maailma, jos hänen sielunsa saisi vahingon?" — Sitte ruohoinen kenttä ja kaksi pikku tyttöä, jotka herneillä leikkivät outoja asioita. Mitä he sanoivat Inkasta: "Se on Jokisen syy"… Ja hänestä itsestänsä? He itkivät hänen tähtensä, he vakuuttivat täynnä luottamusta: "Me olemme puhuneet hänestä Jeesukselle; hänen sielunsa ei voi joutua kadotukseen!"

"Jumalankieltäjä" peitti kasvonsa, ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä. Silloin hänen puoleensa kumartui Eräs, joka tahtoi sanoa: — Kuinka sinä harhailit niin kauvas? Minä olen ijankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut…

* * * * *

Aamulla Inka lypsyn jälkeen laittoi itsensä melkein yhtä sieväksi kuin sunnuntaina. Hänkään ei ollut yöllä paljon nukkunut, sillä häntä kovin pelotti, että Jokinen oli kyllästynyt häneen. Miksi hän muuten olisi koko illan murjotellut, hän joka aina oli vallaton kuin nuori varsa? Oliko se nyt Inkalle Jumalan rangaistus laiminlyötyjen aamurukousten tähden? Voi, oli varmaankin. Inka katui ja vuodatti kyyneleitä, luvaten pyhästi, että hän tästä lähtien parantaisi tapansa. Mutta vielä kerran hän tahtoi odottaa Jokista navetan nurkalla, kävi miten kävi. Pelotti vaan, että jos hän ei tulekaan.

Jokinen tuli. Hän tuli kauniina ja miehekkäänä kuten aina, mutta kovin hän oli juhlallisen näköinen ja melkein yhtä siistitty kuin Inka. Tytön sydän parka sykähteli ja hypähteli, jotta tuntui aina kurkkuun asti. Mitä Jokisella nyt onkaan mielessä? Rukkasiako hän saapuu antamaan?

Samassa kanslian portailta kello kilahti. Inka säpsähti. Kysyykö
Jokinen, oliko se lehmänkello?

Jokinen ei kysynyt. Hän vaan astui Inkan luo ja tarttui tytön käteen hellästi ja totisesti.

— Inka, tänään me emme mene hakaan. Me menemme… menemme toisten kanssa rovastin huoneeseen!

Inka ei ollut ymmärtää, mutta kun hän vihdoin ymmärsi, tuli hän niin iloiseksi, että tuskin osasi pidättäytyä kapsahtamasta Jokisen kaulaan ihan koko pappilan väen nähden, joka eri haaroilta riensi kellon kutsua noudattamaan. Kuinka heitä katseltiin ja töllisteltiin, Jokista vallankin! Mutta Jokinen kyllä ne katseet kesti, ja Inka oli ylpeä hänestä.

— Mistä tämä tulee? — sai Inka kuiskatuksi vasta kun he jo kanslian portaita nousivat.

— Kysy noilta, — vastasi Jokinen, hymyillen ensi kerran tänä aamuna ja nyökäten päätänsä pikku tyttöjä kohti, jotka juoksivat puutarhasta.

Tyttöset pysähtyivät yhtaikaa, ihmeissänsä; sitte he katsoivat toisiinsa merkitsevästi, riemusta säteillen, ja Helli huudahti Aunelle:

— Enkö minä sitä sanonut?

1905.

Kylväjän muistoksi

Ajattelin häntä, kun aamulla luin kertomuksen Johannes Kastajasta ja hänen opetuslapsistansa. "Kaikki menevät sen luo, josta sinä todistit." Olin näkevinäni, miten Johanneksen kasvoihin autuas hymy loi loistettaan, kun hän vastasi: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähentyä." Silloin muisto toi eteeni toiset rakkaat kasvot, joista Jumalan kirkkaus säteili, kun hän eli maan päällä, ja luulin kuulevani hänen lausuvan Johanneksen sanat taivaallisen onnen täyttämästä sydämestä.

* * * * *

Uusi johtajatar! Se oli suuri tapaus pikkukaupungin koulutytöille. Ihmekö siis, että hän joutui pienten toisluokkalaistenkin innokkaan tarkastuksen ja keskustelun esineeksi jo ennenkuin hän kertaakaan oli asettunut luokan opettajapöydän taakse. Joku oli avajaisissa katsellut hänen tummia silmiänsä, ja toisten mielestä hän näytti "hyvältä". Muuan joukko piti hauskaa siitä, että hän vetoa peläten käytti suurta huivia hartioillansa, ja sitte hän "souti" toisella käsivarrellaan, kun hän käveli. Mutta Liisupa kertoi jotain ihan erityistä, joka teki syvän vaikutuksen uteliaaseen toveriparveen: "Hän kuuluu olevan uskovainen."

Eivät he kukaan oikein tietäneet, mitä oli olla uskovainen. Oliko se hyvää vai pahaa? Kyllä kai hyvää sentään, vaikka enimpien mielestä kovin totista ja ikävää. Antaisikohan hän lupaa huviretkille ja luistinradalle? Toruuko hän, jos leikitään piiriä pihalla? Tuntui siltä, että jos hän ei anna lupaa ja jos hän toruu, silloin ei uskovaisesta opettajasta ole mihinkään. — Täyttyipä kuitenkin joku pieni sydän salaperäisellä kunnioituksella ja odottavalla toivolla. Lyyli ainakin, hän joka oli katkerasti itkenyt entisen johtajattaren eroa sentähden, että varmaan ei kukaan muu osaisi selittää raamatunhistoriaa yhtä kauniisti — hän meni kotiin äänettömänä ja onnellisena, sillä hänestä tuntui, että sen täytyy osata, joka on uskovainen.

Sitte tulivat tunnit, ja tytöt tutustuivat uuteen opettajaansa. Ei hän oikeastaan ollut toisenlainen kuin muutkaan ihmiset. Hän kuulusteli kielioppia ja korjasi vihkoja, hän osasi olla ankara ja lempeä myöskin — joskus liiankin lempeä pienille veitikoille, jotka mielellänsä kepposia keksivät ja jättivät läksynsä viime hetkeen paperinukkien takia. Ihmeellistä vaan oli, että nekin, jotka huonoimmin lukivat, oppivat paljon asioita. Elleivät he muistaneet kieliopin sääntöjä, muistivat he kumminkin, ettei suomalainen tyttö saanut halveksia eikä huonosti hoitaa äidinkieltänsä; ja sentähden, kun Impi välitunnilla puhui "nestuukista" ja Alli "förkkelistä", kihahtivat toiset kohta heidän niskaansa. — Lyyli, joka päivä päivältä yhä enemmän kiintyi johtajattareen, ei laiminlyönyt läksyjänsä milloinkaan, mutta sen sijaan hän kotona usein laiminlöi nostaa silmänsä kirjasta ja katsoa tarvitsiko äiti jotakin. Kerran hän vastoin tavallisuutta ihan käskemättä pyyhki tomuja, etsien kaikki nurkat, jotka palvelustyttö oli unohtanut. Äiti katsoi häneen kummeksien eikä löytänyt oudolle ilmiölle muuta selitystä kuin: "Onko johtajatar puhunut siitä?" Lyyli painoi päänsä alas, ja häntä hävetti, ettei hän todellakaan ollut itse sitä keksinyt, että vasta äskeinen ainekirjoitustunti hänen mielensä innostutti kodin velvollisuuksia muistamaan.

Pian tytöt tiesivät, että uskovainen johtajatar ei estänytkään heitä olemasta iloisia. Jännitetyin mielin he liittivät kätensä piiriksi, mutta kieltoa ei kuulunut eikä mitään erinomaista tapahtunut. Sitte eräänä kauniina syyspäivänä johtajatar itse ilmoitti, että koulu panee toimeen "perunaretken" maalle. Leikittiin, telmittiin, emännöittiin ja paistettiin perunoita ihan yhtä vapaasti kuin ennenkin. Mikä syy siis enää oli pelätä johtajatarta? Kyllä, yksi asia, jota piti varoa, niin sanoivat Elna ja Elsa. Huvit kaupungilla, ainakin sunnuntaisin. Sillä kun nyt kerran oli määrä pyytää lupaa kaikkeen, olivat hekin pyhäaamuna käyneet johtajattarelta kysymässä, saisivatko illalla mennä näytelmää katsomaan. — Ja tiedättekö, hän piti meille saarnan, oikean pitkän saarnan, vaikka kappale oli hyvä ihan varmaan! Tietysti me jäimme pois, kuka semmoisen jälkeen olisi voinut… — Lyyli seisoi vieressä ja tunsi poskiensa kuumenevan. Hänkin oli kerran sunnuntaina käynyt johtajattaren luona, sillä eräs ystävällinen täti oli kutsunut häntä raittiusseuran arpajaisiin. Ujosti hän oli kertonut asiansa ja samalla tuntenut, miten tummat, syvät silmät vakavasti katsoivat häneen. Siinä silmäyksessä oli jotakin, joka aivan tunki hänen lävitsensä, jotakin voimakasta ja vastustamatonta, hyvin lempeätä ja kuitenkin surullista. — Sunnuntai on Jumalan päivä, Lyyli, — oli johtajatar sanonut. — En tahdo kieltää sinua, mutta olen pahoillani siitä, että pyhäpäivän rauha huvituksilla rikotaan. — Lyyli niiasi, meni kotiin ja illalla arpajaisiin; mutta koko ajan siellä istuessansa tädin rinnalla hänestä tuntui, kuin lempeä, surullinen katse olisi häntä polttanut. Isältänsä hän viime sunnuntaina oli saanut pääsylipun samaan näytäntöön, josta Elna ja Elsa puhuivat, mutta silloin hän pyysi, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää… Eikä Lyyli sitte koskaan elämässänsä enää voinut sitä syvää, ihmeellistä katsetta unohtaa.

Uskontotunnit ne kuitenkin vasta antoivat tytöille täyden tunnon siitä, että uskovainen opettaja oli jotain erikoista. Hänen sanoissansa asui voima, jota he eivät osanneet selittää eivätkä vastustaa. He huomasivat kuuntelevansa tarkemmin kuin ennen milloinkaan. Sydämet heltyivät, vaikka hän oikeastaan ei puhunut mitään liikuttavia asioita. Aamuisin ja iltaisin monen pöydän ääressä raamattu aukeni, vaikka siitä ei ollut edes läksyäkään. — Kerran oli ulkoa opittava lause: "Nyt me olemme Jumalan lapset, eikä ole vielä se ilmestynyt, miksi me tulemme; mutta koska se ilmestyy, niin me hänen kaltaisiksensa tulemme, sillä me saamme hänen nähdä niinkuin hän on." Pikku tyttöjen mielestä se oli vaikea ja pulmallinen läksy, jota kukaan ei ymmärtänyt. Vallaton Kyllikki keksi, että se olikin arvoitus, jonka loppuun piti lisätä: "Mikä se on?" Toisia ehdotus huvitti, ja välihetkenä lausetta laverrettiin kuorossa, loppulisäys aina mukana. — Kuinka me osaanvne olla nauramatta tunnilla? — tuumivat tytöt. Johtajatar tuli, ja Liisu, jolta lause kysyttiin, taisteli pysyäkseen vakavana. Nyt johtajatar varmaan toruu… Ei, hän ei edes huomannut mitään. Hänen silmissänsä oli omituinen kaukokatse ja kirkas hohde, kun hän itse toisti sanat hiljaa, juhlallisesti. Nauru pakeni vallattomimpienkin huulilta, he eivät tietäneet minkätähden, ja yhtäkkiä he häpesivät äskeistä leikkiänsä. He kuulivat johtajattaren jälleen puhuvan: — Saamme hänet nähdä, Jeesuksen, jota olemme rakastaneet. Eikö se ole suurta? Ja voiko sydämemme käsittää, että me syntiset, jotka häntä rakastamme, täysin pääsemme synnistä kerran? Hänen kaltaisiksensa! Oi, se on autuutta… — Hän puhui melkein kuin itseksensä eikä oppilaille, ja kuitenkin jokainen hengähtämättä seurasi. Äskeinen vaikea lause ei ollut heille enää arvoitus. Kirkastettu ilme johtajattaren kasvoissa oli antanut avaimen. Kun tunti läheni loppuansa, ei yksikään silmä ollut kuivana, ja kylväjä tunsi, että nyt oli siunauksen hetki. Silloin hän puhui tytöillensä niinkuin hän ei vielä koskaan ollut puhunut, ihan suoraan heidän sydämensä sisimpään. Kello soi, ja he nousivat mennäksensä rukouksiin. Mitäpä siitä, että muut luokat kuiskuttelivat keskenänsä pikku tyttöjen itkettyneistä silmistä. He kuuntelivat vaan sitä rukousta, jonka johtajatar lausui, ja he olivat varmat, että jokainen sana koski juuri heitä. — Kotimatkalla kyllä muutamat heistä jo juttelivat läksyistä ja kelkkamäestä; mutta Lyyli meni hiljaa huoneeseensa ja pyyhki kyyneleitä vieläkin. — Mitä sinä itket? — kysyi äiti. Ei hän saanut sitä sanotuksi, ei vaikka kuinka olisi kehoitettu. Mutta hänen sydämensä ikävöi ja pyysi: — Oi Jeesus, tee minustakin Jumalan lapsi! Opeta minuakin sinua rakastamaan niinkuin johtajatar rakastaa! Minäkin tahtoisin päästä synnistä ja nähdä sinun kasvosi…

* * * * *

Pikku tytöt kasvoivat, pääsivät luokalta luokalle ja saivat uskonnonopettajaksensa teoloogin, joka oli oppineempi kuin pelkän seminaarin käynyt naisopettaja. Yhä vähemmän he joutuivat johtajattarensa kanssa tekemisiin, yhä enemmän heillä oli lukemista, ja yhä kiihkeämmin moni heistä alkoi odottaa aikaa, jolloin koulupakon saisi pudistaa päältänsä. Elsa erosi kesken koulusta ja heittäysi suin päin maailman syliin. Elna ei enää jäänyt kotiin, jos huvituksia oli tarjona, ei sunnuntaisin eikä muulloin. Kyllikki nauratti luokkaa yhä rohkeammin, sama se vaikkapa raamatunlauseillakin, milloin sopivasti sattui. Eikä Lyylikään enää itkenyt uskontotunneilla eikä niiden jälkeen. Liisu kuiskasi hänelle kerran hupaisena uutisena, mitä "eräs henkilö" oli sanonut: että Lyyli ei olekaan niin "pyhä" kuin hän ennen luuli, Lyylistä on tullut hauska tyttö. — Mutta johtajatar kirjoitti hänen uuteen muistokirjaansa: "Pidä mitä sinulla on, ettei kenkään sinun kruunuasi ottaisi." Ja silloin Lyyli peitti kasvonsa käsillään ja itki.

* * * * *

Se luokka pääsi koulusta jo kauvan sitte. Tytöt hajosivat Suomen kaikille kulmille kuin höyhenet tuulessa, ja johtajatarkin muutti pois, ensin toiseen kaupunkiin, sitte siihen maahan, jota hänen kirkas katseensa tähyili, missä hän sai "nähdä Jeesuksen niinkuin hän on". Eivät hänen tyttönsä lähettäneet seppeltä haudalle; he olivat kaukana sekä johtajattaren viimeisestä leposijasta että toisistansa, kukin omalla tahollaan. Mutta äsken heidän tiensä taas kerran yhtyivät. He saapuivat luokkakokoukseen entiseen koulukaupunkiinsa.

Oli pyhäpäivä jälleen, viikon päivistä parhain, se jonka rauhaa heidän johtajattarensa ei olisi suonut rikottavan. He tulivat, riemuitsivat, syleilivät toisiansa — nuorekas ilo kuin koulussa muinen täytti heidän mielensä, ja jos kellä oli arkihuolia sydämessä, niiden täytyi unohtua sinä hetkenä. Vaan vaikka he niin riemuitsivat, ei häiriytynyt pyhäinen rauha, sillä Jeesus itse oli heidän keskellänsä ja siunasi heitä.

Oi Jumalan tutkimattomia teitä… Ken oli käynyt ohdakkeilla, ken kukkapolkuja pitkin, — kaikkia Isän käsi oli ihmeellisesti johtanut, sen he tunsivat ja tiesivät, sillä hän oli heitä vetänyt puoleensa sulasta armosta. Yksi oli hänen löytänyt murheiden ahjossa, toinen kodin lämpimässä, kolmas voimakkaan saarnaajan julistuksesta, neljäs uskovaisten ystäväin kautta — eri teillä, mikä missäkin — ja jotkut hänen rauhaansa vasta etsivät ja ikävöivät — mutta kaikkien sydämet sulivat samaan suureen, ihanaan säveleeseen. Se oli kohtaaminen, jommoista toveripiireille harvoin on suotu. Sentähden he sydämensä pohjasta saattoivat laulaa:

"Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta…"

Jumala sai kunnian, Jeesus sai kiitoksen, mutta muistettiinko hiljaista kylväjää, jonka siemenet itivät pitkien talvien takaa? Ken tietää. Vaan se tovereista, joka johtajatarta oli rakastanut ehkä enemmän kuin toisista yksikään, hän tunsi sydämensä kaiholla täyttyvän, kun kylväjä ei saanut viljaansa nähdä.

* * * * *

"Kaikki menevät sen luo, josta sinä todistat." Oi rakas, uskollinen kylväjä, ethän sinä muuta pyytänytkään. Jos kirkkauden kartanoista saatoit nähdä meidät, silloin tiedän, että sinun ilosi oli täytetty, mutta kruunusi sinä laskit Ijäisen istuimen eteen.

Ja muistosi kuiskaa niille, jotka kyynelillä kylvävät: Älkää epäilkö,
Jumalan kevät tulee kerran!

1905.

Hakalan Mikko

Näin hänet ensi kerran raamatunselityksellä Kylänpäässä. Oli vieras pappi puhumassa, ja laulettiin virsikirjasta, vaikka oli arki-ilta. Mikko ei sitä ollut ymmärtänyt. Hänellä oli mukanansa Siionin kannel.

— Meneppäs, Veikko, tuon ukon viereen istumaan, — sanoin pojalleni.
— Hän varmaan mielellänsä laulaisi virsikirjastasi.

En minä tuntenut miestä, mutta hän istui niin hartaan ja halukkaan näköisenä. Kun Veikko ojensi kirjansa, rupesi hän veisaamaan kauniilla äänellä. Korva oli tarkka, ja käsi teki pieniä, tuskin huomattavia tahtiliikkeitä.

Niin me istuimme Kylänpään pihanurmikolla kauniina kesäisenä iltana. Olimme vieraat ja vasta muuttaneet paikkakunnalle, mutta laulussa meidän sydämemme suli yhteen näiden tuntemattomien kanssa Jumalan kasvojen edessä.

Kun nousimme lähtemään, ojentui monta kättä, ja moni ystävällinen sana saattoi meitä. Mutta yksi silmäpari oli kirkkain ja yksi kädenpuristus lämpimin. Se oli sen vanhan miehen, joka Veikon kirjasta oli laulanut.

— Jääkää Jeesuksen haltuun — meidän rakkaan Jeesuksemme haltuun! — toivotti hän. Ja silloin hänen kasvoillensa levisi hohde, joka vaikutti niin ihmeellisesti, etten pitkään aikaan voinut muuta muistaa koko miehen ulkomuodosta.

— Kuka hän oli? — kysyin lähimmältä kyläläiseltä.

— Hakalan Mikkohan se… Tuolta mäen päältä, Hakalan talosta. Se on semmoinen vanha nuorimies — tekee työtä taloon, veljellensä.

— Miksikähän ei ole tullut omaa taloa hankkineeksi? — johtui mieleen mennessäni. — Tyytyväisyys ja veljesrakkaus on harvinaista näihin aikoihin.

Varma vaan oli, että se mies näytti onnelliselta. Ja Mikon kasvojen hohde seurasi minua kotiin asti.

Sitte hänet unhotin, kunnes eräänä sadepäivänä muuan mies tulla kompuroi ylös kyökinportaitamme, kolme komeaa varsiluutaa kuormanansa. Hänen vaatteensa olivat kastuneet, ja märkä lakki lutistui kokoon, kun hän varovasti laski sen tuolille ovensuuhun, pyyhkäisten pellavankarvaista, harvaa tukkaansa. Vasta silmistä minä hänet tunsin. Mikkohan se oli.

Tervehdittiin, vietiin vieras sisälle. Hän oli hämillään, mutta tuli mielellänsä. Oli arvellut, että ehkä olisi pitkiä luutia tarvis…

Niin, kyllä tietysti ostetaan.

— Nämä maksaisivat muuten kaksikymmentä penniä kappale, mutta varvut ovat kuivia, ja sentähden ne maksavat viisitoista… Kun panette järveen likoomaan, niin ne notkistuvat…

Annoin viisikymmentä penniä kolmesta luudasta.

Ukko katseli rahaa katselemistaan ja näytti laskevan itseksensä.

— Mutta tässä on liikaa! — tuli vihdoin selville.

— Viisi penniä liikaa. Se on kaupanpäällisiksi. Onhan tasaisempi raha — ja kyllä ne sen ansaitsevat!

Mikko hymyili niin, että koko kasvot olivat pelkkänä päivänpaisteena.

— Kiitos, no paljon kiitoksia.

Ei hän näkynyt olevan rahalla pilattu!

Pienet poikani, joille vieraitten tulo aina on suuri ilo, kertyivät kohta saapuville. Mikko kätteli kutakin, kumartui herttaisesti heidän puoleensa ja kysyi: "Kenen laps?" — Joku ei oikein ymmärtänyt, joku vastasi "isän ja äidin", mutta sitte vasta Mikko ihastui, kun yksi käsitti mistä oli kysymys: "Jumalan lapsi."

— Niin, niin, — puheli Mikko. — Kyllä on autuasta, kun olemme Jumalan lapsia — kun rakas Jeesus on meidät lunastanut. Eikös olekin autuasta?

Viimeinen kysymys tehtiin nuorelle palvelustytölle, joka kulki huoneen läpi.

— Niin… on… sanoi tyttö joutuen vallan ymmälleen.

Mikko veti jotakin povitaskustansa. Se oli laulukirja.

— Osaattekos te sen laulun: "No mitä kuuluu ja mitä uutta?"

Ei kukaan meistä osannut.

— Mutta ehkä Mikko laulaa sen meille. Hän asetti kirjan levällensä pöydälle ja veti lapsia ympärilleen laulamaan mukana. Taas käsi teki tahtiliikkeitänsä.

"Nyt kuuluu uutta ja suloisuutta: mä tulin lapseksi Jumalan".

Jokainen värsy loppui:

"Sitä kuuluu ja se on uutta".

— Voi voi, kun ei sitä suruton maailma ymmärrä, — huokasi ukko. —
Ja minäkin vasta vanhoilla päivilläni armon löysin. Vaikka Jeesus jo
Golgatan ristillä kaikki ihmiset sovitti!

— Eikös Mikko olekaan nuoruudestaan uskossa ollut?

— En ole, en; kova oli minun sydämeni, mutta sitte sana siihen sattui ja musersi. Ja kun Jeesus on autuuden hankkinut, niin minä olen nyt Jumalan lapsi — ja voi kun se on hauskaa… Eikös ole hauskaa, kun me saamme olla Jumalan lapsia?

Minä olin liikutetuin mielin katsellut Mikkoa ja kuunnellut hänen sanojansa; mutta kun puhe aina vaan kiertyi samaan ympyrään, pelkäsin hyvän asian laimenevan.

Tuotiin teetarjotin sisälle, ja minä alotin "maallisempaa" keskustelua.
Oli juuri vaalipäivä tulossa, ja silloinhan ei puheenaihetta puuttunut.
Pitäähän kristityn myös olla kelpo kansalainen.

— Emme vielä paljon tunnekaan tätä kylää, mutta aina sattuu asioita sinne ja tänne. Ylihuomennahan tulee suuri vaellus Vuorentaustan taloon. Siellä kai tavataan?

Mikko tuijotti minuun kysyvästi.

— Vaellus? Niin mikä?

— Minä tarkoitan, että koko kylän väen on mentävä Vuorentaustaan ylihuomenna, kun pidetään vaalit.

— Vai pidetään vaalit.

— Eikös Mikko olekaan sitä huomannut? Nehät ovat hyvin tärkeät, eduskuntavaalit.

— Eduskunta… Suokaa nyt anteeksi, mutta minä olen semmoinen vanha oppimaton mies — en minä tiedä mikä eduskunta on.

— Eduskunta — sehän on sama kuin valtiopäivät!

— Niin, suokaa anteeksi, en minä ole kuullut, kun olen semmoinen vanha…

Jopa minä hämmästyin. Alkoi sekin selvetä, miksi Mikolla ei omaa taloa ollut, eipä edes eukkoakaan. Ei hänestä taitanutkaan olla tämän maailman asioihin. Mutta en vielä saanut täyttä selkoa, eivätkö nämä kysymykset hänen mieltänsä kiinnittäneet, vai eikö hän kyennyt niitä käsittämään.

Tein uuden yrityksen ja ryhdyin selittämään, että lakeja tarvitaan, ja myöskin niitä, jotka lakeja säätävät. Ja kun me emme jokainen voi olla lainsäätäjinä, saamme valita sellaisia henkilöitä, joitten haltuun mielellämme sen tehtävän uskomme.

— Niin, kyllä laki pitää olla, — sanoi Mikko. Hän näytti tuumivaiselta, melkein onnettomalta, ikäänkuin joku outo, raskas kuorma olisi pantu hänen harteillensa.

— Ei se Mikko taidakaan aikoa Vuorentaustaan ylihuomenna, — hymähti mieheni.

— No en minä sinne aio! — huudahti Mikko, mieli äkkiä keventyneenä. Kuorma oli pudonnut hartioilta. — Kun en ymmärrä, niin ymmärtäväthän muut.

— Jätätte nuoremmille punaisen viivan vetämisen.

Mutta nyt valo välähti vanhuksen hämärissä aivokomeroissa.

— Punainen viiva… Johan minä kerran olen semmoisen vetänyt! Mutta se ei ollut Vuorentaustassa, se oli kansakoululla.

— Vai niin, vai veivät Mikon vetämään sitä viivaa. Ei sitte tiedä, vaikka veisivät tänäkin vuonna.

Mikko oli hämillään.

— En minä sentään enää mene… Kun en minä niitä ymmärrä.

— Parasta lienee. Niinkuin Jumala kullekin on antanut! Juokaahan nyt toinen kuppi teetä. Ja sitte me taas laulamme.

Jo minä tunsin Mikon. Lienevätkö vuodet älyä vähentäneet, vai eikö sitä syntymästäkään paljon ollut suotu. Kukapa sen olisi aavistanut, kun hän hohtavin kasvoin meitä kätteli Kylänpään pihamaalla!

Mikko lähti, taaskin rakkaasti hyvästellen. En häntä paljon enää tavannut sinä kesänä, mutta kuulin hänestä kerrottavan yhtä ja toista. Muuan lahjakas, kelpo nuorukainen oli sairastunut ja vietiin hoidettavaksi läheiseen kaupunkiin. Kuolema lähestyi, ja synnintunto ahdisti ijankaikkisuuden portilla. Hakalan Mikko, joka ei tiennyt mikä eduskunta oli, tiesi synnin hädän ja Golgatan ristin. Hän matkusti sairaan luo, ja ennenkuin he erosivat, kuului jälleen "uutta ja suloisuutta". Nuori mies nukkui rauhassa Jeesuksen haavojen turviin.

Toiset kertoivat, että Mikko on tavattoman tunkeilevainen. Jokaiselta hän kysyy: — Onko sinulla autuus Jeesuksessa? Oletko sinä Jumalan lapsi? — Eihän semmoista sovi noin vaan kysyä. Kerran hän kysyi puolipäihtyneiltä nuorukaisnulikoiltakin. — Olemme me Jumalan lapsia! — huusi yksi nauraen ja rähisten. Sen Mikko siitä sai. Pitää ymmärtää, mitä puhuu ihmisille.

Mikko parka! Oli hänelläkin opittavansa. Hän hoiti yhtä leiviskäänsä innolla, joka ei aina ollut "taidon jälkeen". Mutta minä ajattelin: — Kuinkahan monessa sydämessä Mikon kysymys on ollut ensimmäisenä pistoksena? — Ja minä, joka tiesin Jumalalta enemmän saaneeni, häpesin huoneenhallintaani.

Tuli syksy, ja me palasimme kotiimme Helsinkiin. Tuli kevät, ja se vei meidät kesämaillemme jälleen.

Taas eräänä iltapäivänä Hakalan Mikko varsiluutinensa ilmestyi pihallemme. Hänen vartalonsa oli entisestään köyristynyt. Tukka näytti yhä harvemmalta ja iho lakastuneemmalta. Mutta lapset tunsivat hänet heti ja riemastuneina juoksivat joka taholta hänen luoksensa. Yksi oli satuttanut jalkansa. Hän riensi toisella jalallansa hyppien.

— Hyvää päivää, Mikko. Mitä Mikolle kuuluu?

Mikko hymyili ja kätteli.

— Hyväähän kuuluu, kun rakas Jeesus on minun autuuteni. No Veikko, kenen lapsi sinä olet?

— Jumalan lapsi, — kuului heti varma vastaus.

— Niin, niin — eikös olekin autuasta, kun olemme Jumalan lapsia? Ja sinä myöskin — mitä sinä sanoit? Puhukaa kovempaa, lapset; nähkääs, minun on kuuloni huonoksi tullut…

Taas vietiin Mikko sisälle soittokoneen viereen. Hän istahti hymyhuulisena, odotellen että mieheni rupeisi soittamaan ja hän saisi laulaa.

— Niin on käynyt kuuloni huonoksi… Mutta kohta jo korvat aukenevat. Kun kultakaupungin portista pääsen sisälle, silloin minäkin kuulen hyvin. Siellä rammat hyppäävät niinkuin peurat, ja mykkäin nieli pakahtuu kiitokseen. Siellä avataan sokeitten silmät ja kuurojen korvat…

Taas levisi hohde hänen kasvoillensa, niinkuin ensi kerran kohdatessamme. Hän veti esille laulukirjan, joka aina oli hänen erottamaton toverinsa, ja alkoi lehtiä selailla.

— Osaatteko te laulun avoimesta portista?

Kyllä, sen me osasimme. Mikon ääni sointui kauniisti yli muiden, kun me yhdyimme tuttuihin sanoihin ja säveliin:

"Mä tiedän portin avoimen,
mi kultasaliin johtaa".

Viimeisten sävelten vaiettua Mikko vielä kertaili sanoja:

"Ei tuolla puolen Jordanin meit' enää risti paina, me kruunun saamme kallihin ja juhlaa viettää aina".

— Aina vietämme juhlaa Jeesuksen luona… Sitte on hyvä olla! Laulammeko nyt vielä sen: "Oi Jeesus, kallis Jeesuksemme, kiitosta sulle veisailemme"?

Kaikki me lauloimme, vanhat ja nuoret. Ja minusta tuntui, kuin laulu olisi noussut sydänten pohjista voimakkaammin kuin muina iltoina.

Mikko lähti jälleen, kun olimme yhdessä rukoilleet. Lapset saattoivat häntä portaille asti.

Sitte eräänä iltana minä istuin poikieni kanssa raamatun ääressä. Koetin saada heille selväksi, mitä on elävä, omakohtainen suhde Jeesukseen. En oikein tietänyt, kuinka sitä osaisin lapsille selittää. Sanoin yhtä ja toista, mutta mikään ei tuntunut kyllin havainnolliselta. Silloin Veikko minut keskeytti:

— Kyllä minä tiedän. Hakalan Mikko on sellainen.

Lämmin tunne kumpusi sydämestäni. Vanha Mikko oli yksinkertaisella olennollansa saarnannut selvemmin kuin minä monilla puheilla.

Ja minä muistin Jeesuksen sanoja: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet nämä kätkenyt viisailta ja toimellisilta ja olet ne ilmoittanut lapsenmielisille."

1909.

Miksi Asko aikoi