I
— Mikä mies sinä olet? — kysyi äsken vieraisille saapunut nuori pastori-setä, kohottaen viisivuotiaan leukaa, niin että pyöreät ruskeat silmät kääntyivät katsomaan suoraan ylös sedän silmiin.
— Minä olen isän poika, — kuului varma vastaus.
— Isän Asko-poika, niinkö?
Nyt setä tarttui hänen kainaloihinsa ja nosti hänet suorin käsivarsin korkealle ilmaan.
— Kas noin. Mikä sinusta tulee, kun näin suureksi kasvat?
— Kuningas!
Setä nauroi. Sitte hän istuutui ja veti pojan polvellensa.
— Sepä oli komeata. Tiedätkö sinä, mitä kuningas tekee?
— Kuningas hallitsee.
— Ja sinäkö tahtoisit hallita? Voi veli veikkonen, ei se ole hauskinta maailmassa. Minä olen paljon lukenut kuninkaista, tiedätkös.
— Kerro kuninkaista, setä!
— Kuninkaalla on kaunis linna, hyviä hevosia ja paljo rahaa. Sentähden pahat ihmiset häntä vihaavat ja kadehtivat. Hän käskee, ja kaikkien on pakko totella. Mutta hänen pitää tarkasti miettiä ja tutkia, mitä hän käskee. Hänen täytyy olla tavattoman viisas ja hyvä ja huolehtia ja tehdä työtä enemmän kuin kukaan muu. Ei hän aina ole onnellinen; tavallisesti hän saa palkaksensa pelkkää vastusta ja surua. Niin — mutta nythän minä puhun sellaista, jota sinä et ymmärrä.
— Kyllä minä ymmärrän, että kuningas on hyvä.
— Niin, näetkös, hänen pitäisi olla, mutta kaikki eivät ole. Sehän se onkin ikävintä, että monen kuninkaan sydän tulee kovaksi ja ylpeäksi. Mahtavuus ei ole helppo kantaa. Älä sinä kuninkaaksi toivo, Asko-poika!
— Tulen minä kuninkaaksi — hyväksi kuninkaaksi.
— Vai niin; no tule sitte, jos vaan joku valtakunta valitsee sinut.
Tule oikein uljaaksi ja hyväksi!
Setä oli ollut totinen, mutta nyt hän taas nauroi, kiepsahutti pojan lattialle ja nousi menemään.
Asko jäi rakentamaan pulikoista linnaa. Siihen tuli salit ja tornit, kellari, jossa pidettiin paperirahaa, ja talli, johon pantiin pieni puuhevonen. Tuolit tuolla ympärillä olivat ihmisiä, uudet punaiset tuolit hyviä ja keltaiset kuluneet pahoja. Asko tahtoi olla viisas kuningas ja käskeä pelkkää hyvää. Sentähden hän määräsi uusille tuoleille: — Viekää heti maalarille nuo pahat ihmiset!
— Nyt ne tulevat kaikki punaisiksi ja kilteiksi, — hän tuumi hyvillään. — Nyt ei kukaan tee minulle vastusta eikä surua. Minä olen onnellinen kuningas!
* * * * *
Toista vuotta myöhemmin pastori-setä taas kävi Askon kodissa. Silloin oli kesä, ja he asuivat huvilassa maalla.
Setä oli jo juonut äidin ja isän kanssa tulokahvit ja katsellut uutta huvilaa joka puolelta. Se oli niemellä, veden ympäröimänä kolmelta taholta. Vilpoiset aallot loiskivat rantaan ja linnut visersivät puissa.
— Saisinpa minä kerran näin kauniin pappilan, — sanoi hän. — Minä asun keskellä peltoja. Ei ole muita puita kuin yksi haapa ja puutarhan omenapuut.
— Mutta sinä näyt olevan tyytyväinen kumminkin.
— Olen, minä olen kiitollinen työstä, jonka Jumala on antanut minulle.
Kävellessään he olivat joutuneet niemen kannakselle. Lepikosta kuului kimakkaa vihellystä, ja kohta sieltä astui esiin ruskettunut, paljasjalkainen poika, pajupilli kummassakin kädessään.
— No terve, terve, Asko! Täälläkö sinä viheltelet? Minä jo kaipasinkin sinua.
Ujostelematta Asko paiskasi kättä. Kyllä hän sedän tunsi, vaikka ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Olihan kuvakin isän seinällä.
— Mitä kuninkaalle kuuluu? Vai vieläkö sinä kuninkaaksi aiot? — Setä nauroi taas yhtä herttaisesti kuin ennenkin.
— En aio.
— Oho! Mikäs nyt tuli?
— Paimeneksi minä rupean.
— Se on aika harppaus alaspäin, mutta ei taida olla hullumpaa. Missä sinun lehmäsi ovat?
— Tuolla Hakolassa, — hän viittasi yli vainioiden. — Pentti niitä nyt paimentaa. Ei äiti laske minua.
— Ehkä äiti laskee, jos minä lähden mukaan. Illalla mennään noutamaan ne lypsylle. Mennäänkö?
— Mennään, mennään! — Asko oli riemua täynnä. Ei ollut hauskempaa setää missään. Täytyi puhaltaa pilliin niin että viidakko raikui. Äiti ja isä tukkivat korviansa.
— Asko, Asko, tuohan on hirveätä! — Setä vaan ei ollut millänsäkään. — Antaa paimenen puhaltaa niin hyvin kuin osaa, — hän sanoi. — Kyllä hän vielä kerran löytää kauniimpiakin säveleitä.
Asko katseli suurin silmin sedän jälkeen. Viimeiset sanat kaikuivat hänen korvissaan. "Kauniimpia säveleitä" — mitä setä tarkoitti? Hän heitti pois pillit ja juoksi kävelijöitä tavoittamaan. Koko päivän hän pysytteli sedän likellä, mutta vasta illalla he joutuivat kahdenkesken, lypsylle lähtiessään.
— Sentähden minä paimeneksi tahdoin tulla, että suuressa metsässä on hauskaa Pentin ja lehmien kanssa, — kertoi Asko tuttavallisesti, kuin salaisuutta uskoen. — Mutta voisinhan minä sotamieheksikin ruveta. Ne soittavat torvea. Setä, onko se kaunista sinun mielestäsi?
— Asko-poika, sotamiehet tappavat toisiansa, ja ne jotka torvea soittavat sodassa, innostuttavat tovereitansa ampumaan yhä hurjemmasti. En minä siitä pidä.
Asko näytti pettyneeltä.
— Mutta jospa minä tulisin sotamieheksi, joka vaan taistelee ja soittaa torvea eikä tapa eikä haavoita ketään?
— Niin, sellaiset sotamiehet ovat iloksi Jumalalle ja ihmisille, — sanoi setä. Hänen silmissään oli katse, joka tähtäsi kauvas. Sitte hän kumartui suutelemaan pikku poikaa.
— Sinä olet minun pieni ystäväni.
Mutta Askopa jo kirmasi juoksuun. — Pian, setä, tule, tule! Tuolla on
Pentti ja tuolla lehmät!
Ja siihen iloon tulevaisuustuumat unohtuivat.
Aamulla setä löysi Askon niemenkärjestä. Hän seisoi venelaiturilla, onkien ahvenia ja särkiä. Vesi kimalteli, pienet hopeatähdet hyppivät pinnalla, ja vihreä koho nousi ja laski kepeästi.
— Vai kalastajan virassa sinä tänään olet, — sanoi setä. — Luulen, että sinulla on uusia tuumia joka päivä.
Asko ei heti vastannut. Salakka nyki. Piti vetää se maalle ja irroittaa koukusta.
Setä katseli pojan puuhaa. Salakka pulahutettiin sankoon. Sanaakaan sanomatta setä otti puukon vyöltänsä, nosti sangosta kalan toisensa perästä ja pisti niskaan, viimeiseksi pientä salakkaa.
— Sinä tapoit, setä! — huudahti Asko. — Kyllä ne olisivat kuolleet.
— Ja kituneet. Asko, sinun pitää olla reipas ja rohkea, jos sillä voit auttaa, vaikkapa vain kala raukkaa, jonka olet onkinut. No, haeppas nyt minullekin onki! Hankimme hyvän kalasopan äidille. Minä soudan kanssasi tuonne saaren rantakaislikkoon.
Kylläpä taas oli hauskaa! Onnikin oli aivan erinomainen.
— Jos voisi olla yhtaikaa kalastaja ja paimen ja sotamies ja kaikkea, — huoahti Asko, kun he vihdoin täysine sankoineen palasivat kotiin.
Järvi oli tyyni, ranta lehtevä, koti kaunis ja rauhaisa tuolla niemen kummulla.
— Parasta kumminkin on olla isän ja äidin rakas pieni poika, — arveli setä.
* * * * *
Sitte kului yli kolme vuotta, ennenkun pastorisetä taas kävi veljensä luona. Sillävälin hän oli saanut nuoren rouvankin. Isä ja äiti olivat olleet häissä, mutta Asko ei päässyt, sillä hän oli jo pieni koululainen.
— Miksi ei setä koskaan enää tule meille? — kyseli hän usein.
— Hän oli ennen ihan yksin pappilassansa, mutta nyt hänellä on hyvä toveri, niin että hänen on hauska olla. Ei hän kaipaa sieltä pois, — selitti äiti.
— Hän asuu kaukana, ja hänellä on hyvin paljo työtä, — jatkoi isä.
Sitte pastori kuitenkin tuli eräänä syksynä Helsinkiin, ja nuori rouva oli mukana. Kun he saapuivat, istui Asko juuri ruokasalissa lukemassa "Seikkailuja Kultavuorten rotkoissa". Hän nousi kumartamaan vieraiden astuessa sisälle, mutta ei hän osannut huutaa riemusta eikä juosta sedän kaulaan. Partako sen teki, ettei setä tuntunut samalta entiseltä? Vai vaikuttiko sen tuo rouva, jota Asko ei koskaan ajatuksissaan ollut täysin suvainnut, koska äiti oli sanonut, että setä hänen takiansa jäi tulematta heille?
Setä ihmetteli, kuinka isoksi hänen pikku ystävänsä oli kasvanut siitä kesästä, jolloin yhdessä ongittiin kalasoppaa äidille. Rouva katsoi Askoon herttaisesti kuin päivänpaiste, sulki hänet syliinsä ja arveli, että tämä kai se nyt oli se pieni poika, josta pastori-setä oli monta kertaa puhunut. Pappilan puutarhasta oli poimittu hänelle koko korillinen suuria, makeita omenia. Ne odottivat eteisessä.
Asko taas kumarsi ja kiitti. Hän nouti omenat, tarjosi kaikille, ja hyvältä ne maistuivatkin.
Mutta vasta seuraavana aamupäivänä hän oikein löysi entisen tutun sedän. Rouva oli mennyt ostoksille, isä oli virastossa ja äiti puuhasi päivällistä. Setä kertoi, että hänen piti käydä merimieslähetyksen pastorin luona, mutta hän käveli mielellään pienen mutkan, jos Asko tahtoi lähteä varhemmin kouluun Tähtitornimäen kautta.
Asko oli tyytyväinen. Hän asteli sedän rinnalla miehekkäästi, kirjat kainalossa.
He pysähtyivät yläkunnaalle, siihen mistä meri laajana aukeaa.
— Katsoppas, — sanoi setä, — minä matkustan pian tuonne kauvas pois.
Olen saanut paikan lähetyspappina Amerikassa.
Nyt pääsi Askolta se riemunhuudahdus, joka eilen jäi huulten taakse.
— Setä, sinne minäkin aion! Minusta tulee kullankaivaja. Et voi arvata, kuinka hauskaa se on! Siellä me tapaamme toisemme ja olemme aina yhdessä, setä!
Pastori hymyili, ja vanha veitikka piili silmäkulmissa.
— Sinä kai menet Klondikeen ja minä New-Yorkiin. Eivät ne taida olla aivan naapurissa, vai mitä? Joko sinä olet lukenut Amerikan maantiedettä?
— Minä menen Kultavuorille, ja voihan setä tulla sinne yhtä hyvin kuin
New-Yorkiin.
— Kas kun en tiedäkään, missä Kultavuoret ovat. Kerroppas vähän tarkemmin, että minä ne löydän.
— Niin — en oikein muista — mutta katsotaan iltapäivällä kotona. Setä, se on niin hauska kirja — siinä puhutaan John Johnsonista, joka lähti merimieheksi ja teki haaksirikon ja joutui ihan oudolle rannalle ja —
— Vai niin, vai niin. Sinä siis tahdot tehdä niinkuin John Johnson.
Tuliko hän rikkaaksi ja onnelliseksi?
— Tuli, hirveän rikkaaksi. Hän sai suuret säkilliset kultaa ja osti mitä hänen vaan teki mieli. Minä kerron, mitä hän osti: ensiksi oman laivan ja sitte talon ja sitte —
— Oliko hän onnellinen myös?
— Oli, tietysti — taikka ei siitä sanota mitään, mutta tietysti hän oli.
— Kuules, Asko, kun minä pian lähden vieraaseen maahan enkä näe sinua pitkään aikaan, niin pane muistiisi, mitä nyt sanon sinulle: John Johnson voi kadottaa kultansa ja onnensa, mutta etsi sinä sellaista kultaa, joka ei koskaan katoa. Sen sinä löydät likempää kuin Amerikasta. Ei sinun sentähden tarvitse kaivosmieheksi ruveta. Asko katsoi setää pitkään ja kysyvästi.
— En minä ymmärrä, setä. Miksikä minun sitte pitäisi ruveta?
— Miksi tahansa, kunhan vaan löydät ja säilytät kultasi — kunhan ikäsi kaiken olet rikas ja onnellinen Jumalan lapsi!
Vilkas poika vaikeni aivan hiljaiseksi, ja setä puristi hänen kättänsä. — Puhuinko taas sellaista, jota et oikein käsittänyt? Mene nyt kouluun ja kätke kuitenkin mieleesi, mitä sanoin sinulle. Kun palajan kotimaahan, olet sinä varmaan jo nuori mies. Silloin saan kuulla, mikä sinusta lopuksikin tulee — kuningas vai paimen vai sotamies vai kalastaja vai kullankaivaja — vai vieläkö jotakin muuta!