Kertoelmia

by Hilja Haahti

II

Kirkkoherran pappila oli kylän laidassa pitkän koivukujan päässä. Laaja saarinen sisäjärvi välkytteli vesiänsä eteläikkunain edessä, sivulla kohosi tumma kuusikko, piha oli kirjavana kukkanurmena, ja puutarhassa hedelmäpuut kylvivät valkeita terälehtiä kuin lentävää lunta.

Sen ihanuuden keskelle Asko saapui seitsentoistavuotiaana nuorukaisena, joka keväällä oli päässyt koulun ylimmälle luokalle.

Hän tuli rippikouluansa käymään.

Tulisiko tästä pettymys vai toiveiden täytös? Vain pikimmiten hän oli Helsingissä nähnyt setänsä Amerikan matkan jälkeen. Vasta vapusta pastori oli astunut uuteen virkaansa kotimaassa.

Setä ja täti ottivat Askon vastaan kuin oman pojan.

— Ei meillä poikaa olekaan, ei muita kuin sinä! Pikku tyttöjä vain niinkuin parvi västäräkkejä: kolme hyppivää, sirkuttavaa, ja pienokainen korissa.

— Tämä on toista kuin se pappila, jonka pihalla kasvoi yksi ainoa haapa. Ja toista kuin lännen meluisa suurkaupunki. Me olemme sanomattoman onnelliset, kun Jumala antoi meille tämän suloisen kodin.

Sen Asko hyvin saattoi ymmärtää. Rauha ja suloisuus liitelivät hänenkin ympärillänsä kuin kesäaamun utuiset autereet. Ne lupasivat kirkasta päivää.

Asko katseli päivän kuluessa huoneet, tallit, navetat ja koko pappilan kotipiirin. Hän nouti kuusista käpyjä pikkutytöille ja souti heitä veneessä likeisille kauniille saarille. Tädille ja sedälle hän kertoi kuulumisia vanhemmiltansa ja kyseli vilkkaasti Amerikan oloista.

Mutta illan hiljetessä, kun lapset olivat siunatut vuoteisiinsa nukkumaan ja iltarukous oli pidetty väentuvassa, silloin setä vei Askon tummaan kuusikkoon kävelemään.

— Miksi tahdoit käydä rippikoulusi minun luonani? — kysyi hän siellä, kun he kahdenkesken kulkivat suhisevien puiden pimennossa.

— Setä ymmärsi minua aina, — vastasi Asko empimättä. — Ei kukaan niin hyvin ymmärtänyt minua silloin, kun olin pieni poika.

— Me tapasimme toisemme vain muutaman kerran.

— Kuitenkaan minä en ole ketään niin ihaillut ja rakastanut kuin sinua, setä. En sitäkään ole unohtanut, mitä lähtiessäsi sanoit minulle.

Setä pysähtyi ja katsoi poikaa suoraan silmiin. — Oletko siis löytänyt kalleimman aarteen?

Ei hän väistänyt sedän katsetta, mutta hän pudisti päätänsä.

— Minä toivoin, että sinä auttaisit minua löytämään sen.

— Huomenna lähdemme Jumalan sanan kultakaivoksille. Siitä tulee ihana rippikoulu, Asko ystäväni. Joka ikävöi ja etsii, hän löytää. Minä en muuta voi kuin viitata tietä.

* * * * *

He kaivoivat yhdessä pyhää kultaa, uuraasti, innokkaasti. Välistä näytti sorakerros tai läpitunkematon kova seinä sulkevan tien. Ihmeellistä, miten varmasti ja taitavasti setä poisti soran ja löysi aukon kallioseinästä! Uusia maailmoita, suuria, kimaltelevia syvyyksiä aukeni nuorukaisen hämmästyneen katseen eteen. Ei hän koskaan ennen ollut tietänyt, miten pieni ja köyhä hän todella oli — vielä vähemmin hän oli aavistanut odottavia rikkauksiansa.

Kahden viikon kuluttua tuli Askolle kirje, jossa isä kysyi hänen konfirmatsioonipäiväänsä. Jokohan setä ehtisi valmiiksi ensi sunnuntaihin? Isä ja äiti tietysti tahtoivat tulla siksi päiväksi saapuville.

Säikähtynein katsein poika ojensi sedälle kirjeen. Jännittyneenä hän odotti vastausta.

— Minä kirjoitan isällesi, — sanoi setä.

— Mitä aiot kirjoittaa?

— Että sinun rippikoulusi voi päättyä muutamassa viikossa, mutta koko kesäkin voi kulua siihen. Ja niinkin voi tapahtua, että se jää kesken, kun lähdet syksyllä takaisin kouluun.

— Setä, kiitos! Tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua paremmin kuin kukaan muu.

Kaksinkertaisella innolla ja riemulla Asko ryhtyi kullankaivantaansa jatkamaan. Yhä runsaammin hän löysi hohtavia murusia. Mutta setä näytti tietä eteenpäin, eteenpäin. Itse hän omisti ijäiset aarteet, mutta hän ei voinut niitä valmiina jakaa. Nuorukainen iloitsi siitä. Lahjapalaset kuluvat loppuun; hän tahtoi ehtymättömille kultasuonille, sinne mihin hänen viisas, väsymätön oppaansa viittasi ja johti.

— Jospa olisin hänen kaltaisensa! — ajatteli Asko. — Rikas ja muita rikkaaksi tekevä!

* * * * *

Asko istui sunnuntaina vanhassa kivikirkossa, "papinpenkissä" tädin ja pikku Annin vieressä. Hän kuunteli tuttua kertomusta paimenesta, jolta lammas on juossut korpeen. Paimen jättää muun laumansa ja lähtee eksynyttä etsimään, löytää sen ja kantaa kotiin.

Yksinkertainen, tavallinen tarina. Jokainen maalainen vaivatta ymmärtää sen. Niin hekin olisivat menetelleet.

Eläimiänsä he kyllä etsivät, mutta välittävätkö he muistakin kadonneista? Katsokaa nuorta miestä, köyhän äidin ainoata karitsaa! Hän juo ja hurjistelee, ja äidin sydän on murtumaisillansa. Miksi kukaan ei etsi eksynyttä? Miksi toiset häntä houkuttelevat yhä syvemmälle korven suohon, ja toiset sallivat sen tapahtua, sen sijaan että jokainen löisi lasin pois hänen kädestänsä ja varjelisi häntä kuin silmäterää?

Asko kuunteli. Kuva toisensa jälkeen elävöityi hänen silmäinsä edessä. Kuinka paljo olikaan eksyneitä! Lapsia, jotka ilkeinä ja vallattomina juoksivat kujilla tyhjin toimin, kiroilevia miehiä, riitaisia naisia, tyytymättömiä vanhuksia… Ja lopuksi myöskin hienoja, sivistyneitä ihmisiä, hyvää, nuhteetonta kansaa. "He vaelsivat kaikki eksyksissä niinkuin lampaat" — kaikki ilman erotusta. Hyvä Paimen on kerran kulkenut raskaat askeleet koko eksyneen maailman tähden. Nyt hän kantaa karitsoita kotiin. Kuinka hyvä hän on! Kuinka onnellista olla sellaisen Paimenen lammas! Ei hän ole tyly harhaileville raukoillensa. Mutta miksi juoksisimme pois, tuottaen hänelle murhetta, kun hän pyytää meitä tulemaan luoksensa ja pysymään ominansa? Ja miksi emme rakastavin sydämin tekisi niinkuin hän: auttaisi eksyneitä takaisin kotiin? — — —

Paimenen ääni kuului kirkossa, aivan selvään. Asko kuuli sen sydämessänsä.

Hyvän Ylipaimenenko ääni? Niin, mutta toisen kautta.

Virren aikana Askon ajatukset kulkivat siihen, mitä hän edellisinä päivinä oli nähnyt ja kokenut.

Setä oli maantieltä taluttanut pappilaan nuoren miehen, joka tuskin tajusi, mitä hänelle tehtiin. Mies oli pantu nukkumaan. Aamulla hän oli kauvan istunut sedän kanssa kahdenkesken. Mennessään hän oli pyyhkinyt kyyneleitä.

Hänestäkö setä äsken puhui saarnassaan?

Viime sunnuntaina Asko oli kuullut sedän pitävän pyhäkoululapsille mallitunnin kyläopettajain läsnäollessa. Niitä kujien lapsiako ne olivat, nuo köyhästi puetut pienet, joille hän puhui hellästi kuin rakas isä? Askosta tuntui, etteivät he voineet enää ruveta pahankurisiksi sen tunnin jälkeen. Tai ehkä he jo olivatkin hyvän Paimenen kilttejä karitsoita. Olihan heillä niin kirkkaat silmät, ihan kuin pienellä Anni-serkulla tässä hänen vieressänsä. Heille piti kertoa Paimenen rakkaudesta yhä enemmän, etteivät he koskaan tahtoisi mennä pois.

Toissapäivänä setä oli ottanut Askon mukaansa kylälle. He olivat käyneet kahden sairaan luona. Toiselle vietiin tädin varustama ruokakori ja monta ystävällistä, toivorikasta sanaa. Toinen oli sielunhädässä. Asko aikoi väistyä ulos, jottei häiritsisi, mutta vanha mies käski jäämään. — Olkaa vaan, nuori herra, ei minulla ole mitään salattavaa. Kaikki tietävät, että minä olen kunniallinen mies, mutta ei se kelpaa, ei kelpaa, kun kuolema tulee… Herra armahtakoon minua!

Senjälkeen Asko oli kuullut vain paimenen äänen, joka etsi, kutsui ja vihdoin löysi. Ennenkuin he lähtivät, otti vanhus vastaan pyhän Ehtoollisen, ja hänen kasvonsa loistivat rauhaa.

Voiko maailmassa olla ihanampaa kutsumusta, kuin apulaispaimenena käydä hyvän Ylipaimenen asioita?

* * * * *

Pari tapausta tuotti Askolle odottamattoman hämmästyksen. Sellaisena ei hän setäänsä tuntenut.

He kävelivät yhdessä maantietä myöten eräänä helteisenä päivänä. Koko maa janosi kastetta. Kukkaset nuokkuivat varsissansa, ja tie pölisi heidän askelissaan.

Askon ikäinen tai nuorempi poika ajoi suurta hiekkakuormaa heidän edellänsä. Hevonen oli juuri saapunut jyrkkään mäkeen. Heidän korviinsa kuului karkea kirous, ja piiska ehti lujasti läiskähtää useampaan kertaan, ennenkuin pastori pitkin harppauksin oli kohdalla.

Se oli tuokion teko: hän sieppasi hölmistyneeltä pojalta piiskan ja sivalsi hänen omaan selkäänsä pari vinhaa lyöntiä.

— Kuorma on hevoselle liian raskas, — sanoi hän. — Ota lapiosi,
Kalle, ja luo se vähemmäksi.

Pastorin ääni oli niin varma ja olento vaativa, että vastaansanominen ei johtunut pojan mieleenkään. Häpeillään hän teki työtä käskettyä. Sitte pastori ja Asko yhdessä hänen kanssansa auttoivat kuorman mäen päälle. Kaikki he saivat pyyhkiä hikeä otsastansa.

— Sano terveisiä isällesi, — sanoi pastori ojentaen kätensä. — Minä tiedän, että hän ja minä olemme yksimielisiä.

Poika katsoi maahan, hipahutti lakkiaan ja lähti nolona ajaa hölkkimään mäkeä alas.

Mutta Asko kulki äänetönnä, ihmeissään sedän rinnalla. Kuinka hän oli uskaltanut lyödä vierasta poikaa? Ja missä oli hellä paimenen ääni, joka rakkaudella kutsui eksynyttä? Ei hän rohjennut kysyä, ja setä alkoi puhua muista asioista, niinkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunut.

Toisenkin kerran Asko samalla tavalla jäi ihmettelemään.

Keski-ikäinen pyylevä nainen toi munia pappilaan. Ei hän maksusta huolinut. — Tulin katsomaan uutta kirkkoherraa ja kirkherskaa; en olekaan vielä käynyt. Tässä olisi kirkherskalle tuomisia. Minä olen Leena-Kaisa Tapolan kylästä.

Vieras vietiin ystävällisesti ruokasaliin, ja "kirkherska" toimitti pannun tulelle.

— Voi, voi, — alkoi Leena-Kaisa, niin pian kuin pastori tuli huoneeseen, — kyllä te saarnasitte niin kauniisti, että poru vaan kävi läpi kirkon. On se oikea Jumalan lahja, kun semmoinen pappi saatiin. Eihän entisestä, Lunströmmi-vainaasta, mihinkään ollut. Ei siitä tykättykään, mutta teistä puhuvat ja tykkäävät, ihan kaikki. Se Lunströmmi saarnasi lakia, aina vaan lakia, ja —

— Leena-Kaisa ei siis ole niitä, jotka rakastavat Jumalan lakia, — keskeytti pastori tavattoman lyhyeen. — Raamatussa sanotaan: "Autuas on se, joka rakastaa Jumalan lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt."

— Tuota noin, kyllähän minä Jumalan lakia, niin, tuota, — vaimo oli kuin puusta pudonnut. — Minä vaan sitä meinasin, että se Lunströmmi-vainaa —

— Vanha rovasti on Jumalan istuimen edessä, — sanoi pastori vakavasti. — Minä olen kuullut, että hän oli harras Herran palvelija. Ette te minua sillä mielittele, että puhutte edeltäjästäni pahaa.

Vaimon kasvot lensivät tummanpunaisiksi. Hän suuttui. Mutta ei hän ehtinyt purkaa kiukkuansa, ennenkuin pastori nousi, sanoen tyynesti, jopa iloisesti ja ystävällisesti: — Kohta kai täällä saadaan kahvia. Pitäkää hyvänänne, Leena-Kaisa, mitä talo tarjoaa. Minun on nyt mentävä kansliaan.

Asko jäi vielä hetkeksi kuuntelemaan, miten täti sukkelaan osasi kääntää keskustelun. Hän kertoi pitävänsä kankaiden kutomisesta. Leena-Kaisan esiliina oli oikein hauskaa kotoista mallia. Sellainen sopisi pikkutyttöjen kansallispukuihin.

Arvattavasti vieras ei ollut enää perin kiukkuinen, lähtiessään pappilasta. Ainakin hän siellä viihtyi lähes puolisiin asti.

Iltapäivällä pastori lykkäsi veneen vesille ja huusi Askon onkitoveriksensa. Järvi oli hyvin kalainen. Ahvenvetkale kohosi toisensa perästä.

Yhtäkkiä, pistäessänsä kalaa niskaan, Asko muisti, mitä setä oli kerran hänelle sanonut, kauvan sitte: "Ole reipas ja rohkea, jos sillä voit auttaa!"

Hänelle selvisivät nekin molemmat tapaukset, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kappaleen ihmiskalastusta — ja niinhän se oli, että kalastaja näyttää kovimmalta, juuri kuin sydän hellinnä sykkii.

* * * * *

"Kun sota soipi maallinen, on lohdutuksenas Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas…"

Asko istui pää käden varassa. Uudet kysymykset, uudet huolet olivat heränneet. Ne tulivat voimalla, apua vaativina.

Kuinka onnellinen hän olikaan ollut viime päivinä! Hän tiesi nyt järkähtämättömällä varmuudella, jota ei kukaan voinut riistää pois, että hänkin oli Isän rakas lapsi Jeesuksen tähden. Sedän hiljaisessa huoneessa se oli selvinnyt hänelle. Hän oli kaivaessaan päässyt kultasuonelle. Hän oli aarteen löytänyt.

Nyt hän oli altis kasteenliittonsa uudistamaan, milloin vain setä piti parhaana. Ei hän sitä pelännyt enää. Miksi hän olisikaan pelännyt? Hän tahtoi olla Isän oma ja valmistui ottamaan vastaan Isän siunausta.

Mutta setä ei ollut vielä määrännyt konfirmatsioonipäivää. Siitäkö syystä, että hän arvasi uusien taistelujen pian syttyvän rauhan jälkeen? Ei hän tahtonut heti jättää nuorta ystäväänsä yksin.

— Sydämeni on syntinen. En ole milloinkaan ennen sitä kokenut niin syvästi kuin nyt. Kuinka siis minä kykenen Herraani tunnustamaan ja palvelemaan? Lähimmät toverini ovat vieraita Jumalalle. Vähän minun vanhempanikin tuntevat häntä. Jaksanko aina katsoa ylös taivaaseen, niin että saan voimaa ja lohdutusta?

Hänen täytyi hiipiä sedän luo, joka työskenteli huoneessansa.

— Nuori sotilas saa iloita, — sanoi setä.

— Mutta minä tunnen heikkouteni.

— Se on hyvä. Opi myös tuntemaan Herrasi väkevyys! Sinun oma sydämesi vallataan hänelle. Eikö se ole ihanaa?

— On, — vastasi nuorukainen hiljaa.

— Mikä siis painaa sinua?

— Se toinen taistelu — ulospäin… Eikö se ole liian raskas?
Tietänetkö, setä, kuinka yksin minä olen?

— Asko, — sanoi setä, luoden häneen katseen, joka säihkyi säkeniä, — sen minä vaan voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että tämäkin taistelu on ihana. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa. Ajattele, että me saamme raivata rakastetun Herramme tietä, vallata uusia aloja hänelle, vastustaa kaikkea pahaa, joka hänen kunniaansa himmentää, ja puolustaa hänen asioitansa! Hän itse pitää voitoista huolen, ja tappiot nöyryyttävät ylpeää sydäntämme.

— Kuva on liian kaunis, — sanoi Asko miettiväisenä.

— Onko? Minä taisin unohtaa sotilaan haavat. Pelkääkö nuori uljas poika niitä?

Asko oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän sanoi varmasti, selkenevin katsein: — En pelkää.

— Herrasi läsnäolo parantaa ja vahvistaa.

— — "Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas…"

kaikui Askon sydämessä.

Tätäkö uutta virttä Herran sotilaan tuli kuulla innoituksena taistelussa? Soiko se kaukaa sedän korviin, silloin kun hän sanoi pienestä paimenpillin soittajasta: "Kerran hän löytää kauniimpia säveleitä?"

* * * * *

Vanhemmat olivat tulleet, ja hiljainen, pyhä juhla oli vietetty pappilassa, ilman enempiä läsnäolijoita. Asko oli siunattu Jeesuksen ikiomaksi, ja hän oli onnellinen.

Sunnuntaina hän taas istui tutussa kirkonpenkissä, tädin ja vanhempainsa kanssa. Herran huone tulvi väkeä täyteen, vanhuksia, keski-ikäisiä, nuoria ja lapsiakin. Askon mielestä se oli täyttynyt yhä enemmän, sunnuntai sunnuntailta.

Kuinka ihmeelliseltä mahtoikaan sedästä tuntua, — mietti Asko, — kuinka ihmeelliseltä, kun kaikki nuo ihmiset kokoontuivat hänen ympärillensä, jokaisen katse tähdättynä häneen. Ei setä tosin tuntenut vielä kuin vähäisen osan heistä, mutta joka päivä yhä uudet lähestyivät häntä erilaisine asioinensa. Pappilassa ja kodeissahan puhui heille kullekin erikseen, täällä kaikille yhteisesti.

Eikö tämä hänen pitäjänsä ollut kuin kallis valtakunta, jonka tarpeita hän sai tutkia, jota hänen tuli johtaa ja hallita — hallita palvellen, käskien, neuvoen, antaen, lohduttaen? Kuinka vastuunalaista se oli — ja kuinka suurta ja ihanaa! Hän oli tehtävänsä tasalla, se onnistui hänelle.

Kuningas hän oli, jalo, viisas ja voimakas!

Mutta kun hän puhui, puhui hän toisesta kuninkaasta, ristin Kuninkaasta. Ja Asko unhotti puhujan. Hän hiljentyi Jumalan Karitsan eteen, joka ottaa pois maailman synnit. Hän polvistui sen Herran jalkojen juureen, joka oli oleva hänen elämänsä ja sydämensä Kuningas.

Niin tuli nuorukaisen ensimmäinen juhlahetki Herran alttarin ääressä. Eikä hän ollutkaan vieraiden keskellä yksin. Isä ja äiti polvistuivat hänen kanssansa. Nuori sydän kiitti ja ylisti Jumalaa.

Seuraavana päivänä heidän piti lähteä pappilasta. Illalla, tähtien syttyessä, setä vielä kerran otti hänet mukaansa tummaan kuusikkoon, jota he molemmat rakastivat.

— Setä, — sanoi Asko silloin, — et ole kertaakaan kysynyt minulta, miksi aion tulla. Kun olin lapsi, puhuimme siitä — muistatko vielä?

— Kuningas ja paimen ja kalastaja ja sotamies ja kullankaivaja.
Näetkö, en ole mitään unhottanut!

— Olet kuitenkin. Minä halusin olla kaikkea yhtaikaa.

— Niin, sinulla oli rohkeat tuumat. Mutta minä arvelin, että kai sinusta sentään tulisi jotakin muuta. Oikeastaan se on yhdentekevää; kun olet Isän rakas lapsi, toimitat hänen työtänsä kaikkialla. En ole kysynyt. Olen odottanut, että kertoisit minulle.

— Mitä olisin kertonut? Pelkkää epätietoa ja haparoimista. Kotona olen puhunut opettajasta, lääkäristä ja mistä milloinkin. Mutta tänä kesänä Jumala on selvittänyt minulle lapsuuteni unelmat, tänään vasta täydellisesti — ja nyt minä tiedän, että lopultakin tahdon tulla yhtaikaa kaikeksi mitä pienenä toivoin — ja vielä joksikin muuksi!

— Sanoisitko sen mielelläsi, ennenkuin eroamme?

— Etkö ymmärrä, setä — sinä, joka itse olet pappi? Sinähän juuri olet kullankaivaja, sinä olet paimen ja kalastaja, sotamies, kuningas — ja ehkä lisäksi paljon, mitä en ole nähnyt vielä!

Setä katsoi nuorukaista pitkään ja äänettömänä. Hänen ajatuksensa seurasivat latua, jota Askon ajatus oli kulkenut.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — minä ymmärrän sinua. Huono minä olen siihen kaikkeen, mihin olen kutsuttu, mutta Herrani armosta se on päämääräni, ja minä iloitsen, että sinäkin tahdot valmistua Herran palvelijaksi.

— Minusta tuntuu kuin tuskin malttaisin odottaa.

Setä taputti nuorta ystäväänsä olalle.

— Odottamaan sinun kyllä täytyy oppia. Kuninkuuttamme saamme odottaa aina ijäisyyteen asti; siellä vasta kruunut annetaan meille. Ja tiedätkö, mitä silloin teemme? Heitämme ne Herran istuimen eteen.

Nyt oli Askon vuoro vaieta. Sitte hän sanoi ainoastaan: — On niin pitkä matka.

— Onhan sinulla varma opas ja loppumattomat eväät. Ja me saamme rukoilla.

— Rukoilemmeko nyt?

He puhuivat Jumalan kanssa siellä metsän hiljaisuudessa, tähtien loistaessa. Vahvistuneena ja iloisena uskossa Asko nousi, lähteäkseen "pitkälle matkallensa".

* * * * *

— Minä olen päättänyt ruveta papiksi, — sanoi Asko vanhemmillensa kerran kotona.

— Vai niin, — virkkoi isä. — Kuinkahan mones virka se lienee, jota sinä ajattelet?

— Ensimmäinen, johon Jumala on kutsunut minua sydämessäni, — hän vastasi. — Ainoa, jossa kaikki toiveeni yhtyvät.

Eikä hän enää kertaakaan empinyt.

1913.

Lapsuuden muistelma

Maisterin perhe asui kesää talonpoikaistalon matalassa rakennuksessa, huoneissa, joiden ikkunain edessä kasvoi tiheitä punakukkaisia spireapensaita, sinisiä akileioja ja koreankeltaisia keisarinkruunuja. Piha oli laaja ruohoinen, puutarha jotenkin hoitamaton, täynnä omenapuita ja karviaismarjapensaita, jotka kaikesta huolimatta höystyivät hyvästi. Aidan takana, isäntäväen puolella, oli kalikkainen karjapiha, läävä, talli, sauna ja kaivot. Oikealla aukeni vainio, ja maantien takana, kivisen "pajanmäen" tuolla puolen, alkoi kuusikkometsä, jota riitti kauvas — pienen tytön mielestä loppumattomiin.

Järvelle oli noin kilometrin matka, kolmeen suuntaan. "Tilterillä", virolaisen puutarhurin rannassa, oli kesäasukkaiden kalastusvalkama. "Uitonsuussa" pidettiin talon ruuhia. "Pitkässäniemessä" oli isännän veljen, koulurehtorin huvila. Jokaiseen rantaan oli kuljettava asumattoman metsän halki tai karjalaidunten kautta, ja kaikki olivat liian kaukana pienen tyttösen yksin mennä.

Siellä hän kulki pihamaalla itsekseen, keksien leikkejä parhaansa mukaan. Talon nuorin tytär oli muutamia vuosia häntä vanhempi eikä joutanut, ei halunnutkaan leikkimään milloin tahansa. Pikkutyttö taittoi sireeninlehtiä, niinkuin talontytärkin oli tehnyt, ja kirjaili niistä "kankaita" puikolla tai hampaillansa. Hän keräsi posliinipaloja lautasiksi ja jauhoi murenevasta kivestä sokeria kauppapuotiin. Toisia kivenlohkoja, pitkiä, kapeita, kissankullalta kimaltelevia, hän valitsi ihmisiksi. Pajanmäen kivet olivat taloina, ja hienosta hiekasta syntyi lampi tai järvi niiden eteen.

Joskus hän istui omenapuussa ja lauleli. Virolainen vieras sanoi, että hän oli "pikk lind", lintunen. Mutta se lintunen kaipasi siipiä ja avaraa ilmaa lentääksensä.

Vanhemmat ottivat hänet mukaansa veneeseen, kun koettiin pitkääsiimaa, mutta hän ei pitänyt kalastamisesta. Oli tuskallista katsella kastematojen kiemurtelemista ja kalojen hätää. Toista oli, kun soudettiin Tilterin valkamasta pienen lahden poikki "hiekkarantaan". Siellä sai uida polskutella raikkaassa vedessä ja avojaloin tepsutella hiekalla, jota laineet somille uurroksille huuhtelivat.

Uitonsuuhun vietiin talon hevoset uimaan, ja sieltä myöskin sunnuntaisin lähdettiin kirkolle. Tavallisesti oli monta menijää. Miehet kulkivat edellä sarkavaatteissa; talon tyttäret ja palvelustytöt seurasivat, kenellä musta silkkihuivi, kenellä kirjava pyhäliina päässänsä. Kesäasukasperheestäkin lähdettiin mukaan. Tyttönen meni mielellänsä. Oli juhlallinen tunnelma, kun kaikki istuivat vakavina tuhdoillansa, airot vain vetivät voimakkaita otteita ja ruuhet kilpaa loiskien kiitivät yli järven, kellojen kaikuessa vastaan.

Mutta Pitkäniemi oli kumminkin rannoista kaunein ja juhannusaatto kesän ihanin päivä, sillä silloin huvilan rehtori vietti nimipäiväänsä ja kutsui talonväen, kesävieraat ja muut naapurit vanhanpojankotiinsa. Pieni tyttökin pääsi vanhempainsa kanssa. Pääsi hän joskus muulloinkin, varsinkin kun rehtorin mehevät puutarhamansikat kypsyivät; mutta se oli sattuman varassa, ja juhannus vain oli hänen varma päivänsä. Tai oikeammin iltansa. Juhannusaaton iltako loikin sen tenhon, johon ei kyennyt mikään tavallinen päivä iloinensa?

Ei tyttönen ensi sijassa iloinnut siitä, että rehtori tarjosi nimipäivaherkkuja, ei siitä, että hän sai pukeutua valkoiseen pukuun, jonka vyöllä oli sininen silkkinauha, eikä edes siitäkään, että talon tyttärellä nyt oli aikaa leikkiä hänen kanssaan koko pitkä iltapuoli, myöhäiseen asti, jos tahtoi. Hän iloitsi rannasta ja järvestä. Ei tarvinnut kalastaa, ei istua jouten veneessä muitten soutaessa, ei puuhata mitään määrättyjä asioita. Sai katsella, katsella vain, antaen tunteille ja mielikuville vapaan vallan.

Jo kauvan ennen hän tätä ajatteli. — Jospa kävisi tuuli! — hän toivoi. — Jospa laineet tulisivat rantaan päin! Mitä kovempi tuuli, sen parempi!

Ihmeellistä, miten hänen toiveensa toteutui. Varmaankin tuuli joka juhannusaattona, ja aina rehtorin venerantaa kohti. Ei satanutkaan. Laineet vain vierivät järveä pitkin, joka tänne näytti suurelta, melkein ulappaiselta, ellei sivuille katsonut. Pieni Joosepinsaari kohosi lehvävihkona sen keskeltä, ja "hiekkaranta", uimapaikka, häämötti vastapäätä kaukaa.

Nyt tuntui kuin lintusen siivet alkaisivat kasvaa. Nyt kuului avaruuden kutsu.

Hän seisoi hiljaa, melkein liikkumatta rantakivellä. Talontytär oli siellä myöskin, mutta pikkutyttö ei häntä pyytänyt leikkiin. Silmät tähtäsivät laineita, ajatus kohosi kauvas ja korkealle, sydän sykki innosta ja onnesta.

— Katso, katso — noin suuri laine! Se tulee, tulee… nyt taittuu ja vaahto pärskähtää. Kuinka mahtava! Ja nyt tulee toinen… tuolla, näetkö?

Talontytär katsoi ja myönsi.

Vasta myöhemmällä, tuulen tyyntyessä, he lähtivät niemen nurmikolle "kukkaleikkiä" leikkimään. Kumpikin poimi niin monta eri lajia kuin löysi. He ojensivat ne toisillensa pariksi. Parittomat vaihdettiin ja etsittiin kullekin kukkasiskonen.

Eräänä juhannuksena oli pikku tytön luona vieras leikkitoveri kaupungista. Tyttönen ihastui, kun sai hänetkin viedä juhannuksen viettoon. — Nyt tulee taas rannalla hauskaa! — hän kertoi toverille innoissansa.

Mutta vieras tyttö pettyi. Hän oli toimekas ja käytännöllinen eikä ensinkään ymmärtänyt tyhjää seisoskelemista rannalla.

— Miksi te ette leiki? — hän kysyi. — Kas, tuossahan on halkovaja, siitä saamme lastuja. Tämä on minun laivani, se olkoon vaikka "Ahkera". Ota sinäkin. Ja talon Elli myös. Mikä sinun laivasi nimi on?

— Ehkä se on "Joutsen", — sanoi tyttönen; mutta hän oli ymmällään koko leikistä.

— Nyt me heitämme lastut veteen, niin kauvas kuin jaksamme. Minun laivani lähtee Kapmaalle, sinun saa mennä Espanjaan — sinähän pidät Espanjasta — ja minnekkäs Ellin laiva? Amerikkaan, hyvä on.

— Entä sitte?

— Niin, heitämme kiviä niiden jälkeen, että ne kulkevat eteenpäin. Sitte juoksemme pois leikkimään muuta, ja kun palaamme, on tuuli tuonut ne rantaan, johonkin tänne kivikkoon. Jos löydämme ne, ovat ne tehneet onnellisen matkan, mutta muuten ne ovat joutuneet haaksirikkoon.

He mieltyivät leikkiin kaikki kolme. Pikkutyttökään ei surrut aaltojansa eikä selittämätöntä juhannustunnelmaa, joka muuttui, niinkuin elämän edetessä lapsuuden epämääräiset ensi unelmat. Eivät hänen unelmansa hävinneet, ne saivat sisällyksen.

Senjälkeen hän joka juhannuksena lähetti lastulaivoja Pitkänniemen valkamasta. Yhäkin oli syytä toivoa tuulta, joka toi laineita rantaan ja laivat niiden mukana. Hän kuvitteli nyt järvensä aavaksi mereksi. Ei hän koskaan ollut silmillänsä nähnyt merta, mutta mielikuvissansa hän sen näki kauniina, kutsuvana, täynnä ihmeitä ja mahdollisuuksia. Hän matkusti kaukaisiin maihin ja tuntemattomiin etäisyyksiin, ja taas hän iloitsi kuin täydestä todellisuudesta, laivojen palatessa onnellisesti kotirantaan.

Oli pitkä aika kesästä kesään ja juhannusaatosta juhannusaattoon. Talonpoikaistalon ruohopiha, omenapuutarha ja pajanmäki alkoivat tuntua yhä ahtaammilta — vielä sittekin, vaikka "keinumäki", vasikkahaka, riihipiha ja kappale kallioista tummaa metsääkin lisättiin liikkumisalaksi. Hän yhäti ikävöitsi rantaa, järveä — laajaa järveä — tai merta, rannatonta merta ja suuren vapauden avaraa ilmaa…

* * * * *

"Pikk lind" — täyttyikö kaihosi koskaan?

En tiedä…

Hän sai kyllä kesäkodin ihanille rannoille, ja merten yli hän matkusti ja palasi laivalla jälleen. Elämän rajoituksissa hän tietää, että "kenen Jumalan Poika vapaaksi tekee, hän todella on vapaa."

Mutta yhä vielä hän ikävöi avaruuksia ja etäisyyksiä. Yhä vielä hänen mielikuvituksensa luo kauniita näkyjä, joita hän ei voi unohtaa päivien monikirjavassa hälinässä. Ne sykähyttävät niin kummasti sydäntä, ja arkiseen aherrukseen ne tuovat juhlan.

Hän rakastaa kaipaustansa, sillä hän uskoo, että se on viesti ajan ja paikan rajojen takaa, sieltä, missä on ihanin meri, "lasimeri kristallikirkas" — sieltä, missä lintunen kerran mittaamattomissa avaruuksissa vapaat siipensä levittää lentoon.

1914.

Maija-Leenan juhlapäivä

— Maija-Leena, täällä on kuvakortti teille! Punaisia ruusuja ja raamatunlause. Keltä se lienee?

— Mitä Alli turhia puhuu.

— On se totta. Ette taida tietääkään, että täytätte tänään seitsemänkymmentä vuotta!

— Mistä Alli sen sitte tietää? Ei minun syntymistäni allakassa ole.

Nuori tyttö helähti nauramaan.

— Ottakaa kortti kumminkin. Mai-ja-Leena-Kont-ti —

— Alli taas tekee pilkkaa.

Vanhus istui tuolilla keittiöpöydän ääressä, jauhaen kahvia. Hän veti ulos myllyn laatikon, joka näkyi täyttyneen, kääntyi syrjin Alli neitiin ja nousi kaatamaan jauhetta pannuun. Suu oli kiinteästi mutussa.

— Voi, voi teitä, Maija-Leena! Älkää nyt suuttuko, vaikka minä kirjoitin "Kontti". Jos tahdotte, raapin pois ja panen sijaan "Juhantytär". Ja kyllä te kumminkin täytätte seitsemänkymmentä. Sentähden äiti käski kahviakin keittää. Minä olisin soittanut oikein kauniin juhlamarssin, mutta ei ole pianoa. Ei ole enää, Maija-Leena.

Pieni huokaus seurasi sanoja.

— Ei ole, ei, — toisti Maija-Leena heltynein äänin. — Ja olisi rouvalla ilmankin menoja, ettei minun tähteni kahvia pitäisi tuhlata, — kuuli Alli mennessään hänen mutisevan.

Sitä Alli ei kuitenkaan huomannut, että vähäinen leppeä hymy oli hiljalleen silittänyt vanhuksen suupielistä rypyt, eikä hän nähnyt, millä uteliaalla mielihyvällä Maija-Leena heti oven sulkeuduttua alkoi hypistellä ja tutkia ruusukorttiansa. Silmälasitkin hän nosti nenällensä ja sovitti sangat korvain taakse.

— Alli sanoi, että siinä on raamatunlausekin, mutta en minä latinaa ymmärrä…

Kas, ei ollutkaan "latinaa", oli selvillä vanhanaikaisilla kirjaimilla:
"Rakkaus on Jumalasta."

Maija-Leena pyyhkieli silmiänsä.

— Onhan se ihmeellistä, jos Jumala tosiaan rakastaa tämmöistä vanhaa ihmistä kuin minä. Jumala siunatkoon rouvaa ja Allia… He ovat hyviä minulle, vaikka minä vaan olen tiellä, syömässä heidän ruokaansa. Mitähän se Alli ajatteli, kun osti tämän kortin? Sillä rahalla hän olisi saanut mantelitortun, kaksikin.

Vanhus muisti, miten hän oli säälitellyt ja hellitellyt Allia — monta vuotta sitte — kerran, kun pikku tytöltä täytyi vetää hammas. "Älä itke, älä pelkää", hän oli sanonut. "Sinä saat minulta mitä vaan tahdot, kun tulet tohtorilta kotiin. Mitä sinä tahtoisit?" Ja Alli oli empimättä vastannut: "Mantelitortun."

Niin, niin, siitä oli pitkä aika. Ei hän varmaan enää muistanutkaan torttuja, Alli parka. Rouva oli jäänyt leskeksi ja ansaitsi niukan eläkkeen lisiä puhtaaksikirjoituksella; mistä olisi tyttö herkkuihin tottunut? Eikä hän pyytänyt koristeitakaan eikä nuorten huveja, jotka kaikki maksavat rahaa. Hän halusi vain lukea ja soittaa. Lukea hän saikin kyllä, liikaakin. Maija-Leenan tuli monta kertaa surku tyttöä, jota valvotettiin opettajakoulun läksyillä — tai jatko-opiston, mikä se lie ollut nimeltään. Mutta soittamisesta tuli loppu, kun rouva otti vain kamarin ja kyökin eikä enää pitänyt musiikkiopistolaisia täysihoidossa. Kovasti se niitten kilkutus olikin kiusaksi käynyt. Toista oli tämän Allin soitto, kaunista ja rauhallista, pelkkiä lauluja ja virsiä ja muuta samanlaista. Sitä Maija-Leenakin mielikseen oli kuunnellut, kunnes piano vietiin pois opistolaisten mukana.

Hellalta kuului pieniä pihahduksia, sitte kovaa kohinaa.

— No jopa nyt — kahvi kiehuu yli! Maija-Leena kiirehti siirtämään pannun syrjään ja pyyhkieli nokea pois.

— Seljetköön tuossa, katselen korttia sillävälin.

"Maija-Leena Kontti." — Kontti on ruma nimi, vaikka se olikin kotitaloni. Minä olen sen sanonut Allille monta kertaa. Kielikelloa sanotaan kontinkantajaksi. Minä olen Juhantytär.

Mutta nimen keralla muistot heräsivät. Kontti — rakas paikka se kumminkin oli ollut aikoinansa. Matala harmaa rakennus peltojen keskellä. Kanoja Maija-Leena siellä eniten oli rakastanut. Lampaita myös. Isä oli sellainen juro mies — niin, ehkä Maija-Leenan omassa luonteessa oli juuri hänen perujansa — ja veli… hänestä oli tullut pelkkää surua ja häpeää. Äitiänsä Maija-Leena ei muistanut edes näöltä. Hän oli kuollut suurena rokkovuotena, silloin kuin he lapsetkin saivat kasvonsa rumia arpia täyteen.

Kontin aidan ohitse kulki pappilan myllytie. Rovastin lapset juoksivat siinä useasti, ja Maija-Leena tirkisteli heitä aidan raosta. Kun ruustinna sattui mukaan, ojensi hän kätensä aidan yli ja taputti pikku tytön pellavapäätä. "Tule meille joskus leikkimään", hän kutsui ystävällisesti. Mutta Maija-Leena ei rohjennut milloinkaan. Hän joutui pappilan seinien sisäpuolelle vasta viisitoistavuotiaana, rippikoulua käydessään. Silloin isä oli jo haudassa, ja nuori Maija-Leena koetti hoitaa kotia, jossa juoppo veli vietti rajua nuorenmiehen elämää. Viisi vuotta myöhemmin isäntä oli talon hävittänyt ja itse sortunut syysjäihin markkinamatkalla. Sisar jäi puille paljaille. Juuri siihen aikaan pappilassa tarvittiin hoitajaa vastasyntyneelle tyttöselle. Maija-Leena sai paikan eikä sen koommin enää perheestä eronnut. Silloinen pieni hoidokki, Alina tyttö, oli hänen nykyinen emäntänsä, Allin äiti.

Vanhoja aikoja muistellessaan Maija-Leena yhä käänteli kuvakorttia.

— Mitä sillä on väliä, onko Alli kirjoittanut "Kontti" vai "Juhantytär", kun minä en kumminkaan osaa kirjoitettua lukea. En annakaan hänen raaputtaa puhki tätä kaunista korttiani.

Siinäpä Alli tulikin. Hän nouti kaapista kuppeja ja kysyi, joko kahvi oli valmista.

— Onhan se.

— No tuokaa, Maija-Leena, minun täytyy mennä pian kouluun.

— Kuinka kauan Alli oikein aikoo koulua käydä? Ei suinkaan Allista sentään opettajaa tule. Tuossa iässä rouva jo meni naimisiin.

— Eipähän Maija-Leena mennyt, — nauroi Alli. — Miksi ette? Kai teillä pyytäjiä oli.

Maija-Leena ei ollut kuulevinaan. Niin, pyytäjiä — olihan niitä kylläkin. Mutta yhdellä oli väärät sääret, toisella tupakkamälli, kolmas oli lörppö ja neljäs tuppisuu. Ei ollut ketään, jonka takia olisi kannattanut pappilasta lähteä. Vasta hän oli lähtöön valmis, kun pieni Alina oli kasvanut neidoksi, seisonut myrttikruunu päässä alttarin luona ja pyytänyt entistä hoitajaansa mukaan omaan uuteen kotiinsa.

Vanhus tarttui kiiltävään pannuun ja vei sen kamariin, jossa rouva uutterana istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän se oli, tuo entinen pappilan kukka — nyt jo viidenkymmenen ikäinen hänkin ja maailman matkalla harmaantunut. Maija-Leenalle hän kyllä oli sama kuin aina.

Rouva kohotti työstä katseensa ja kutsui herttaisesti hymyillen vanhaa palvelijaa, joka aikoi palata keittiöön.

— Tänään me tietysti juomme kahvimme yhdessä, — hän sanoi, nousten paikoiltansa. — Tulkaa nyt, istukaa tänne nojatuoliin. Antakaa meidän edes vähän juhlia teitä.

Vastaväitteistä huolimatta vanhus asetettiin istumaan kunniapaikalle.
Alli hänet siihen lopulta painoi, kun ei muu auttanut.

— Maija-Leenalla on oikeastaan kaksinkertainen juhla, — virkkoi rouva lämpimästi. — Täytätte seitsemänkymmentä ja juuri näihin aikoihin tulette olleeksi viisikymmentä vuotta meidän perheessämme. Ensin pappilassa, sitte minun omassa kodissani. Muistatteko, Maija-Leena, että niin pitkä aika jo on kulunut?

— Menevät ne vuodet laskemattakin alasmäkeä, — mutisi vanhus. Äänestä ei osannut arvata, oliko hän siitä tyytyväinen vai tyytymätön.

— Ensin minua hoiditte, kun olin pieni, ja aina olitte hyvä minulle ja meille kaikille —

— Rouva antaa anteeksi, — alkoi Maija-Leena nyyhkyttää, — kyllä minä ne hyvyydet tiedän. Kiukkupussiksi toiset piiat aina minua nimittelivät, ja semmoinen juuri minä olen ollutkin kaiken ikäni.

— Katajan pinta on rosoinen, mutta sen kanta sitä lujempi. Me kyllä tunnemme ja ymmärrämme Maija-Leenan. En koskaan unhota, kuinka te yötä myöten kangasta kudoitte, jotta vaan teidän Alina neitinne saisi kunnon myötäjäiset, ja sukiksi te tahdoitte kehrätä lankaa oman nimikkolampaanne villoista. Sieltä salopitäjän rauhasta te seurasitte minua kauas kaupunkiin, vaikka pelkäsittekin isoja taloja ja ihmisten ja ajoneuvojen kuhinaa ja hälinää.

— Ja junaa, — pisti Alli väliin. — Äiti on kertonut, kuinka kävi asemalla. Tiedättehän, Maija-Leena, te ette ollut koskaan nähnyt asemataloa ettekä rataa ja junavaunuja. Kun teitä hirvitti koko puhe junasta, sanottiin teille, että siinä on hyvä istua kuin kamarin penkillä. Sitte te ajoitte kuormarattailla asematalon eteen, ja teidät vietiin odotussaliin. Te istuitte penkille ja kysyitte: "Tässäkö sitä sitte mennään?"

Vanhus veti suunsa nauruun, mutta mutisti sen taas samassa. Hän oli puoliksi huvitettu, puoliksi yrmeissään.

— Eihän Alli silloin ollut syntynytkään. Mitä Alli on muistavinaan.

— En minä sanonutkaan muistavani, mutta äiti —

— Vähät niistä, — keskeytti rouva. — Herttainen te vaan olitte, kun tulitte kuitenkin. Te olitte tukeni ja apuni vieraalla paikkakunnalla, kokemattomuudessani, sairaudessa ja kaikissa vaiheissa. Iloistani te iloitsitte — olihan minulla ilojakin paljon. Mutta sitte tuli se raskas vuosi — me saatoimme mieheni hautaan. Mihin olisin joutunut ilman teitä? Yhdessä me varustimme suuret pojat maailmalle, ja tätä nuorintani, Alli tyttöä, te olette vaalinut kuin toisena äitinä. Ette jättänyt meitä silloinkaan, kun palkkarahoista oli puute. Voi Maija-Leena, rakas, hyvä Maija-Leena, kiitos kaikesta!

Hän syleili hellästi vanhaa palvelijaa, joka hämillään pyyhkieli silmiänsä.

— Maija-Leena sai puheen, — virkkoi Alli, katkaisten juhlallisen mielentilan. — No nyt kaadetaan kahvia.

— Oikeastaan Maija-Leenan olisi pitänyt saada aivan toisenlainen tunnustus työstänsä ja rakkaudestansa, — huoahti rouva. — Kultakello ja uusi Talousseuran mitali. Mutta itse te hyvin tiedätte, miksi ne puuttuvat.

Maija-Leena ei saanut sanoja huuliltansa. Kahvileipäkin takertui kurkkuun. Tuommoisia rouva puhui — ja hän itse, Maija-Leena, oli kaikesta kiitollisuuden velassa, katosta päänsä päällä, ruoasta, vaatteista ja muusta.

Hän nousi, niiasi, kiitti ja rupesi korjaamaan kahvivehkeitä pois.
Rouva istuutui taas työhönsä, ja Alli kokoili kirjojansa.

— Minun pitäisi huomiseksi hankkia ranskan kirjallisuushistoria, — sanoi hän äidillensä, vähän viivytellen ja empien.

Rouva näytti huolestuneelta.

— Tarkoitatko, että se pitäisi ostaa? Etkö voi lainata kirjastosta?

— Niin, kyllä — tietysti, — ääni oli epävarma. Huoahtaen hän lisäsi:

— Lainakirjojahan minulla muutenkin on. Luen ja luen — vien kirjan takaisin — ja mistä sitte toiste katson, jos jotakin unohtuu? Ranska on minun rakkain aineeni.

Äiti ei vastannut. Hän olisi ostanut vaikka kaikki kirjat Allille, jos olisi voinut. Alli tiesi sen ja meni ilman rahaa, nurisematta, alakuloisena.

— Onko se kalliskin? — kysäisi Maija-Leena eteisessä, pidättäen Allia palttoosta.

Hiukan kärsimättömänä Alli nykäisi itsensä irti. — Mitä sitte, Maija-Leena? Neljä markkaa viisikymmentä penniä. Menen kirjastosta pyytämään, se ei maksa mitään.

Maija-Leena pesi kuppeja keittiössä.

— Alli, lapsi parka, lukee ja lukee, vie kirjan takaisin, ja siihen kaikki unohtuu — eikö hän sanonut niin? Minulle iloa laittavat, kahvit ja kortit, ja itsellä on huolta ja köyhyyttä… Vanhus kyyristyi penkomaan pientä arkkua, joka oli keittiön pöydän alla. Avasi sinisen huivin, jonka kulmaan oli sidottu jotakin. Hän lateli rahoja ja laski sormillansa. Yksi markka — kaksi — ja lisäksi kymmenen, viisitoista, kaksikymmentäviisi penniä. Kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä.

Siinä oli Maija-Leenan koko omaisuus, paitsi "suurta rahaa". Sitä oli entispäiviltä säästynyt kokonaista kaksisataa markkaa. Ne oli pantu jo herra-vainaan aikana pankkiin, semmoisella lailla, ettei tarvinnut kajotakaan, ja itsestään vaan kasvoi joka vuosi lisää. Paljonko siellä nyt oli, sitä Maija-Leena ei tietänyt eikä kysynyt. Herra-vainaa oli sanonut, ettei niitä pitänyt ottaa pois; ne olivat Maija-Leenan vanhain päivien varana. Mutta Maija-Leena itse tiesi, että niillä oli toinen tarkoitus. Eivät ne hänen olleet, ne vain odottivat hänen kuolemaansa. Allille hän oli ne testamentannut, nuorimmalle hoidokkaallensa, sydänkäpysellensä. Nyt ei niihin vielä voinut koskea, ei edes Allin tarpeitten vuoksi. Ne olivat pyhää rahaa, kuolinmuisto.

Siis kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä… Ei, ei riitä ranskankirjaan. Mutta mitäs — mikä tuossa kiiltää? Vieläkö on markka — ei, kahden markanko raha? On, on…

Ilosta vapisevin käsin vanhus veti esille jotakin hopeankiiltävää. Samassa hän huomasi erehdyksensä. Ei ollut käypää rahaa, oli hopeinen kunniaraha vain — se jonka Maija-Leena oli saanut, palveltuansa suvussa 25 vuotta. Sitähän se rouva kai äsken tarkoitti, että nyt oli kulunut toiset 25 vuotta, että olisi muka pitänyt olla uusi raha… Jopa nyt turhia! Eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut palvellut, oli vain ollut — syönyt ja maannut ja vähän auttanut, niin, tietysti auttanut minkä kykeni, vaikka se ei paljoa merkinnyt…

Tuommoinen kunniaraha oli kallis, monta markkaa maksanut. Mutta mitä apua siitä oli Allin kirjaan?

Paitsi jos — jos —

Ajatus välähti vanhuksen mielessä.

— Lapsi parka, kun ei ole omaa kirjaa, ja se ranska on hänen rakkain aineensa, niin hän sanoi. Minä vanha ihminen haudan partaalla, mitä minä tällä koreudella teen? Vien kultasepälle tuonne vastapäätä. Ehkä saan siitä suuren hinnan, ja Alli voi ostaa monta kirjaa lainakirjojen sijaan!

Sykähytti oudosti sydänalassa. Täytyi silittää kaunista hopeakorua. Maija-Leena ei osannut lukea kaiverrusta, kun kirjaimet eivät olleet vanhaa pränttiä, mutta hän tiesi täsmälleen, mitä siinä oli. Toisella puolella isäntäväen panema: "Maija-Leena Juhantytär. 25 vuoden uskollisesta palveluksesta. Rakkauden ja kiitollisuuden muistoksi." Toisella puolella Keisarillisen Suomen Talousseuran juhlallinen nimi ja kirjoitus.

— Turhia! Mitä minä nyt vanha ihminen… Ei tätä rouva saa tietää, eikä Alli.

Hän veti päättäväisesti takin päällensä, otti huivin päähänsä ja sitoi kunniamerkin takaisin saman liinan nurkkaan, josta se oli pudonnut. Pisti sitte liinakäärön kainaloonsa ja lähti ulos.

Kultaseppä ei tuntenut Maija-Leenaa, vaikka asuikin vastapäätä. Eihän suuressa kaupungissa tunneta naapureita. Hän oli hyvä mies ja katsoi pitkään ja sääliväisesti kumaraista eukkoa.

— Tämä on teille arvokas kapine, — hän sanoi, punniten kunniamerkkiä kädessään, — mutta minä en voi siitä antaa enempää kuin hopean hinnan. Kaksi markkaa.

Kaksiko markkaa! Maija-Leena suuttui. Sehän oli ilmi häpeä. Herralle ja rouvalle tämä oli maksanut tiesi mitä. Maija-Leena oli vetämäisillään pois aarteensa, jota näin halvennettiin.

Hänen kasvoissaan kuvastui niin suuri pettymys, että kultaseppä nopeasti lisäsi: — Ehkä kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä. — Hän ajatteli: — Saahan muija rukka niillä penneilläkin leipäpalan lisää.

Siihen siis kutistuivat Allin monet kirjat! Mutta annas olla —

Maija-Leena laski sukkelaan. Eikös hänellä nyt ollutkin juuri neljä markkaa viisikymmentä penniä? Täsmälleen ranskankirjan hinta! Niinpä olkoon menneeksi. Ellei Alli saa monta kirjaa, niin saahan sen yhden, josta hän on ollut suruissansa tänään, Maija-Leenan juhlapäivänä.

Nopeaan hän työnsi kunniamerkkinsä kauppiaan eteen.

— Antakaa sitte rahat, — hän sanoi, hiukan karkealla äänellä, mutta sentään sovinnollisesti. Heti tuntiessaan ne kourassansa, hän kääntyi ja lähti, taaksensa katsomatta.

Kotona mieli jo suli oikein hyväksi. Voittajan varmoin elein hän kaivoi esille entiset kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä ja pani ne uusien rinnalle keittiön pöydälle. Rouva oli mennyt ulos, ja se olikin hyvä. Vielä parempi, että Alli samassa palasi koulusta.

Nyt —

— Alli rientää pian ennen päivällistä ostamaan sen ranskankirjan.
Tässä on rahaa.

Nuori tyttö seisoi hämmästyneenä. Sitte hän heittäytyi Maija-Leenan kaulaan.

— Maija-Leena, Maija-Leena kulta! Kuinka minä voin ottaa vastaan teiltä näin paljon? Mitä äiti sanoo?

— Alli menee nyt vaan heti.

Hän meni, niin riemuiten, niin säteilevänä, että vanhus joutui ihan ymmälleen.

— Tuo kirja nyt muka oli niin mieleinen. Mitähän hän sanoisi, jos saisi pianon?

Antamisen ilo innostutti. Tämä se olikin juhlimista! Mutta piano, se tulee vasta, kun "suuri raha" otetaan pankista, vasta Maija-Leenan kuoltua…

Ja Maija-Leena toivoi, että hän siihen paikkaan olisi kuollut, mutta kuolleenakin saanut nähdä, kuinka Alli oli iloinen rahoista, joilla voi ostaa pianon. Kolmattasataa markkaa — niin paljon oli opistolaisen pianokin maksanut. Se oli vanhana ostettu ja kimeä-ääninen, sanoivat, mutta kaunista Alli sillä osasi soittaa. Ei ollut uudemmasta väliäkään.

Sillä hetkellä uusi suuri ajatus heräsi Maija-Leenan mielessä. Tai oikeammin ei se tuntunut hänestä heränneen — se tuli kuin paiskattuna, niinkuin joku toinen olisi sen sanonut. Itse hän oli aivan yllätetty. Kuinka se ei ollut tullut jo aikaa? Sehän oli niin luonnollinen ja yksinkertainen. Ehkä sen piti täksi päiväksi säästyä.

— Minulla on juhlapäivä tänään. Olen juhlinut koko päivän. Mutta nyt tulee juhlain juhla. Säästöt otetaan pankista ja Alli saa pianon. Ei hänen tarvitse minun kuolemaani odottaa. Ja vaikka minusta ei sitte olekaan kuolinmuistoa, vaikka hän pian minut unhottaa, niin mitäpä siltä, haudassahan makaan eikä minulta mitään puutu.

Maija-Leena hämmensi puuropataa ja odotti rouvaa ja Allia kotiin. Estelyt ja vastukset, mahdollisuudet ja mahdottomuudet eivät hänen mielikuviansa häirinneet; kaikki oli kuin toteutunutta todellisuutta. Hänen sydämensä oli keveä ja onnellinen. Tuntui kuin hän olisi tänään tehnyt tilinsä elämän ja kuoleman kanssa. Ei jäänyt itselle mitään, mutta siitä ei ollut kaipausta. Ei muuta jäänyt kuin vanhat vaatteet ja kulunut virsikirja.

Eikö mitään muuta? Maija-Leena katseli hellin silmin punaruusuista korttia. Se oli hänen. Siihen oli painettu: "Rakkaus on Jumalasta."

1915.

Sekalaisten tavarain kauppa

Nuori tyttö, joka soitti viulua, kulki tunnille opettajansa luo "sekalaisten tavarain kaupan" ohitse. Oli siinä kadun varrella muitakin kauppoja pitkä rivi: oli kellosepän liike, lihakauppa, maitomyymälä, huonekaluliike, muotikauppa, siirtomaatavarakauppa ja pari leipuriliikettä. Siis melkein mitä tahansa. Tyttö ei koskaan katsellut niiden ikkunoihin. Hänellä oli huoneessansa kaunis kalusto kiillotetusta koivusta. Hyvästä ruoasta hänen äitinsä piti huolen. Hänen siro kultakellonsa ei edistänyt eikä jättänyt. Hänen pukunsa oli aistikas ja moitteeton ja hattunsa uusi; ei hän muotikaupasta mitään tarvinnut eikä sen nähtävyyksistä välittänyt.

Täällä kaupungin umpinaisten, yksitoikkoisten kivimuurien keskellä oli vain arkea, aherrusta ja kiirettä. Tyttö kaipasi kesäisiä lehtoja, rannan aaltojen hiljaista lipatusta, luonnon vapautta ja juhlarauhaa. Hän muisti kaihoten suvun vanhaa kartanoa, kesäkotia, jonka kaikki nurkat olivat täynnä tarinoita. Siellä oli ullakko, johon hän sadesäillä kiipesi yksin unelmoimaan, vanhojen, tomuttuneitten, kummallisten esineitten keskelle. Hänen kesänsä olivat ihanat ja vaihtelevat kuin värikäs satukirja.

Kaupungissa hänellä oli yksi ainoa sadunkertoja, hänen rakas viulunsa. Sepä haastelikin ihmeellisiä tarinoita: rusopilvistä ja hopeanhohtoisesta kuutamosta, keijukaisista, prinsseistä ja prinsessoista lumottuine linnoineen. Eniten se kuitenkin kertoi auringosta, joka sädehtien valaisi onnellista maailmaa, kaipuun ja toiveiden kukkaisia kenttiä ja haaveiden kultakartanoita. Sellainen sopi hänelle, jota ihmiset sanoivat sadun "Päivänpaisteeksi".

Vaan nyt hän äkkiä oli keksinyt "Sekalaisten tavarain kaupan".

Ensin hänen katseensa oli sattunut erääseen viuluun, joka oli asetettu ikkunaan. Soittokoneet aina kiinnittivät hänen huomiotansa; niinpä tämäkin, vaikka se oli huonon näköinen, toisenlainen kuin se, jota hän itse kantoi laatikossa kädessänsä. "Kas", oli hän ajatellut, "kuka on hylännyt viulunsa? Miksi hän ei ole vaihtanut sitä soitinkaupassa, jos hän on halunnut uutta ja parempaa?"

Ennenkuin tyttö huomasikaan, oli hän astunut sisälle ja kysynyt viulun hintaa. Mustapartainen mies selaili kirjaa, johon se oli merkitty, mutta ei heti löytänyt paikkaa. Nainen, joka myi, vihjasi: "Kolmekymmentä markkaa. Poika olisi tahtonut enemmänkin, mutta eihän sitä kukaan ole ostanut. Anna kolmellakymmenellä."

Tyttö oli katsellut ympärillensä, kummastellen, kuin unessa. Tässähän oli sukukartanon ullakko ilmielävänä! Pieni pöytä, jonka marmorilevy oli haljennut, mustuneet kauniit kynttiläjalat, kuviokantinen arkku, kukallinen silkkiliina…

Niin, ja viulu. Hämillään tyttö ei tietänyt mitä sanoa. Eihän hän aikonut ostaa. Ei hänellä rahojakaan ollut mukanansa. Hän vain kiitti tiedosta ja meni ulos. Joko hän ehkä myöhästyisi tunniltansa? Mitähän myyjätkin ajattelivat hänestä?

Palatessansa hän ei voinut olla taas pysähtymättä kaupan ikkunan luo, mutta sisälle hän tietysti ei enää mennyt. Sähköliekit olivat sytytetyt. Hylätty viulu katsoi häneen, ja hänestä tuntui, ikäänkuin sen jousi, maaten kielillä poikkipäin, olisi valittanut hänelle.

"Poika soitti minua — kauniisti hän soitti. Nyt ei minusta huoli kukaan. Hän tahtoisi rahaa, mutta ihmiset eivät maksa. Hänellä on uusi, hieno, kallis viulu, ja minä täällä virun toimetonna romujen joukossa."

Tyttö tarkasteli toisia esineitä. Vanhoja kaulahuiveja, pitsejä, kahvipannu… ja rintasolki — kuinka taiteellisen kaunis! Miksi sekin oli täällä?

Lusikoita — kokonainen täysi tusina avoimessa silkillä sisustetussa lippaassa — ja nimi kaiverrettu jokaiseen. Selvästi sen luki kirkkaassa sähkövalossa: "Inga."

Oliko Inga kuollut? Kuka oli tuonut tänne hänen lusikkansa? Se oli väärin! Tyttö suuttui tuntemattoman Ingan puolesta.

Käsineitä, vyö, kirjoitusneuvot, nuken lautasia ja kuppeja…

Vihdoin hän kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän huomasi naisen, joka suuri käärö kainalossa pujahti kaupan ovesta sisälle. Tyttö ei malttanutkaan lähteä, vaan jäi vielä seisomaan. Mitähän nyt vietiin sinne hylkytavarana?

Nainen oli huonosti puettu, ihan liian ohuesti näin tuulisena, koleana syyspäivänä. Hän näytti aralta ja huolestuneelta. Tyttö näki hänen avaavan käärönsä ja levittävän esille vuodepeitteen. Se oli siisti, kirkkaan punainen.

Mustapartainen mies sanoi jotakin, ja vieras nainen vastasi; mies kirjoitti kirjaansa ja heitti peitteen nuoralle riippumaan; nainen kääntyi ja astui kiireisesti ulos. Ovessa hän nyyhkytti, kadulla pyyhkäisi silmiänsä. Kuin varjo hän liukui tytön ohitse.

Tyttö seisoi äänetönnä, katsoen vaimon jälkeen. Tuntui kuin hän olisi katsonut johonkin suureen arvoitukseen. Hän, päivän lapsi, tuijotti pimentoon. Hän tuijotti sinne yhä, kotiinkin kulkiessaan ja astuessaan kauniiseen, lämpimään, valaistuun huoneeseensa.

Kaksi päivää myöhemmin tyttö taas kulki kadulla viululaatikkoinensa. Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin. Yhä nopeammin askelin hän astui, lähestyessään "Sekalaisten tavarain kauppaa". Jännittyneenä hän suuntasi katseensa ikkunaan, etsien punaista peitettä, mutta vielä ei ollut kaupassa valoa, eikä hän nähnyt sisälle.

Rintaneula, lusikat ja viulu olivat yhä näytteillä.

Tyttö katseli niitä, ja ne kertoivat aivan uudenlaisia satuja. Vielä äskettäin ei hänellä ollut sellaisista aavistustakaan. Oliko hän ollut kuuro? Nuo vanhat esineet haastelivat nyt niin äänekkäästi, että hänen täytyi kuulla jokainen sana.

"Olin nuoren tytön oma", sanoi taiteellinen rintasolki. "Hän helli minua kauan katseillansa, ennenkuin toi tänne. Olen vanhaa perintöä, hänen äitinsä muisto. Mutta hän oli joutunut velkaan. Hän odottaa, että minä hänet kuormasta päästäisin, minä yhdessä muiden korujen kanssa, joista hän on luopunut."

"Meidät Inga sai morsiuslahjaksi", tarinoivat lusikat. "Kuinka kaunis hän oli valkoisessa hunnussansa ja myrttiseppeleessä! Sulhanen lahjoitti hänelle ihanimman ruusuvihon. He muuttivat omaan herttaiseen pikku kotiin. Mutta mies oli kelvoton, hän rakasti hehkuvaa viiniä ja iloista seuraa enemmän kuin Ingaa. Heidän elämänsä luisui alaspäin. Inga koetti tehdä työtä ja taistella. Hänen pienokaisensa tarvitsivat ruokaa ja vaatteita paremmin kuin hienoja hopealusikoita. Sentähden olemme täällä. Mies — hän istuu nytkin ravintolassa, ja kotona Inga itkee."

Tyttö painoi käden sydämellensä. Hän pelkäsi kysyä viulun tarinaa. Sekään ei varmaan enää ollut sanova, että poika oli hylännyt ystävänsä, saadakseen paremman ja kalliimman. Se aikoi sanoa jotakin, jota hän ei jaksanut kuulla — itse lähtiessään soittotunnillensa, oma rakas viulu mukanansa.

Tai oikeastaan — parempihan oli näin. Se uusi tarina oli oleva kauniimpi, inhimillisempi, viulun ja pojan arvoinen kaikessa sydäntäsärkevässä haikeudessansa…

Tällä kertaa tyttö todellakin myöhästyi. Se ei estänyt häntä palatessa taas pysähtymästä kaupan ääreen.

Hän oli huudahtamaisillansa riemusta. Ihan selvään hän nyt sähkövalossa voi nähdä, että punaista peitettä ei ollut siellä enää. Paikassa, mihin mies sen viime kerralla ripusti, oli tyhjä tila. Joku oli sen ostanut, ehkä juuri tänään.

"Nyt se nainen on saanut rahoja. Hän on heti mennyt hankkimaan puita.
Ilmahan on yhä kylmempi. Ja sitte —"

Tarina katkesi. Riemu loppui.

"Mutta hänhän toi parhaan peitteensä tänne. Hänen vanhansa on ohut ja huono, ihan kuin hänen pukunsa oli. Vaikka hän panee tulta uuniin, on kylmä kuitenkin."

Tyttö huokasi.

Ja nyt — viulu, viulu…

Hän voi ihan nähdä pojan syvät, tummat silmät. Ne katsoivat häneen, käänsipä hän päänsä vaikka poiskin. Niissä silmissä kuvastui taiteilijasielu, rikas, tulinen, kärsivä. Kuinka hän soitti! Ei niinkuin oppinut, koulittu soittaa, sillä hän oli ollut oma mestarinsa. Hän olisi mieluummin jäänyt ilman leipää kuin menettänyt viulun, parhaimman ystävänsä. Jokainen sävel oli hänen sydämensä hetteistä kummunnut. Viulu oli kuin osa hänestä itsestään.

Poika olisi halunnut oppia. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi saanut käydä taiteilijan luona tunneilla, kuten tyttö, joka siinä nyt katseli hänen aarrettansa! Mutta sen sijaan hän vain pihoja kierteli sokean isoisänsä saattajana. Ihmiset heittivät vaskirahan ikkunasta; hän kumarsi kiitokseksi, otti almun maasta ja viritti uuden sävelmän viulusta soimaan. Monesta viisipennisestä kertyi heille niukka toimeentulo — kunnes eräänä päivänä isoisä sairastui. Ja silloin —

Tyttö huomasi, että pitkä nyyhke kohosi hänen rinnastansa, kuten vaimolta, joka oli peitteen tuonut.

Ei hän enää seuraavilla kerroilla myöhästynyt soittotunneiltansa, mutta ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt katsoa "Sekalaisten tavarain kaupan" ikkunaan. Opettaja sanoi, että hänen lapsellinen, unelmoiva, kirkas soittonsa oli alkanut ihmeellisesti syventyä. "Rakkaus syventää", ajatteli hän itsekseen. "Onkohan tyttö rakastunut? Hän lienee jo siinä iässä."

Mutta siitä rakkaudesta tyttö ei vielä mitään tietänyt. Hän vain rakasti tuntematonta poikaa, joka sokean isoisänsä tähden oli tuonut viulunsa "Sekalaisten tavarain kauppaan".

Eräänä päivänä hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että poika raukka ei ollutkaan uhrauksestansa mitään hyötynyt, eikä Inga lusikoistaan, eikä vieras tyttö rintasoljestaan, sillä kaikki ne olivat yhä ostamatta. Hänet valtasi hätä ja tuska. Hänen täytyi ne ostaa — ostaa ja lahjoittaa takaisin omistajillensa. Mikä oikeus hänellä oli elämän päivänpaisteeseen, kun toiset olivat jääneet peräti ilman?

Hän lähti kauppaan varta vasten. Ihmeen rohkeaksikin hän oli muuttunut, sillä hän kysyi myyjänaiselta silmää räpäyttämättä: "Kuka tuon viulun on tänne tuonut, ja missä hän asuu?"

Myyjätär tuli levottomaksi. Olikohan viulu kallisarvoisempi kuin kukaan oli osannut aavistaa? Hän yritti iskeä silmää mustapartaiselle miehelle, mutta tämä jo vastasi: "Lihakauppiaan poika sen toi tuolta naapurista. Mistä lienee perinyt. Hän ei ymmärrä viulusta mitään. Sitäpaitsi minä sen myyn, kun se kerran on tänne jätetty."

Tyttö ei tehnyt kauppaa. Hän niin lamautui, että ei enää kysynyt lusikoistakaan eikä soljesta. Miehen epäkohteliaisuus jäi häneltä melkein huomaamatta. Hän lähti pois, tuntien vain, että sää oli harmaa yltympärillä ja painostava, tylsyttävä harmaus laskeutunut hänenkin ylitsensä.

Kun hän seuraavana päivänä meni soittotunnillensa, kulki hän kadun toista puolta ja kiirehti "Sekalaisten tavarain kaupan" ohitse.

"Oi", itki hänen viulunsa illalla, "nyt on kaikki taas tyhjää ja jokapäiväistä. Nyt ovat olemassa vain entiset kivimuurit ja kadut ja romutavarat kaupan ikkunassa. Minä uskoin ensin ilon ja onnen unelmiin ja sitte surun ja kärsimyksen runouteen. Kumpikin oli kaunista. Mutta runous on kuollut. Ei ole muuta jäljellä kuin pitkä, järkevä, arkinen todellisuus."

Todellisuus oli jäljellä. Se astui likelle ja tarttui kiinni nuoreen soittajatyttöön.

Vain satua oli ollut se tummasilmäinen poika, josta hän oli uneksinut. Mutta kivitalon pihalla kulki sokeita vanhuksia ja pieniä viulunsoittajia tavan takaa. Eikä yhtäkään hän jättänyt antimitta.

Tyttö, jota "Päivänpaisteeksi" sanottiin, oli kenenkään arvaamatta saanut sadun "Tähtisilmän" läpitunkevan katseen. Hän näki, että talonmiehen yskivä lapsi tarvitsi lääkettä, että kellarikerrokseen oli lähetettävä puita vanhalle eukolle, että palvelijattarella keittiössä oli joku syvä suru, joka kaipasi lohdutusta.

Itse hän ei koskaan ollut ajatellut, että aurinkoiset unelmat olivat tehneet hänestä "Päivänpaisteen", eikä hän nytkään tietänyt sitä, että "Sekalaisten tavarain kaupan" runokuvat olivat hänelle antaneet "Tähtisilmän" lahjan.

Vielä vähemmin hän harkitsi ja ymmärsi, kuinka arkinen todellisuus hänen ympärillänsä muuttumistaan muuttui rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Mutta hän kertoi sen viulullensa, ja viulu soitti sen ilmoille. Se soitti runoutta, joka on kotoisin valosta ja pimennosta ja luo lohtua ja valaa ymmärtämystä elämän murheisiin, ja se soitti todellisuutta, joka on kirkastunut kaikkiasyleileväksi rakkauden runoudeksi.

Näin tuli tytöstä suuri taiteilija.

1916.

Muuan esikaupunkilaisperhe

He asuivat vastapäätä opettajattaren asuntoa, esikaupunkitien varrella. Tupa oli matala ja näytti luhistuvalta. Yhtä harmaa se oli ulkoa kuin sisältä. Kun neiti Nurmi pistäytyi sinne Ahosta kysymään, teki hänen mieli samalla kysyä Ahoskalta, oliko lattia jo niin pinttynyt likaan, ettei sitä valkoisemmaksi saanut. Mutta hän vaikeni, sillä hän oli vieras, vasta äsken muuttanut paikkakunnalle. Sen sijaan vaimo puheli ja neiti vastasi.

— Ahonen ei ole kotona, mutta jos odotatte, niin hän tulee pian. Hän meni jauhoja jonottamaan.

— Ehkä jonossa kestää kauvan seisoa.

— Kestäähän, kyllä. Mutta hän meni jo tunti sitte. Täytyy mennä, vaikka saa vaan semmoisia tikkuisia kaurajauhoja. Elukkain ruokaa.

— Minä olen kuullut, että saadaan puoleksi ruisjauhoja.

— Niin, puoleksi, olemme mekin sen verran saaneet. Mitä siitä riittää?
Yksi kaakku jokaiselle. Tuota lasta minun on enimmän surku.

Hän osotti hintelää, rääsyistä poikaa, joka eloisin silmin katseli vierasta hämärässä nurkassaan. Vaimon äänessä oli paljo katkeruutta.

— Tule tänne, Valtteri, anna kättä.

Käsi oli laiha ja likainen. Neiti kysyi, oliko lapsi Ahosten oma.

— Omako? Tyttären lapsi hän on, mehän olemme vanhoja ihmisiä. Istukaa nyt, tässä olisi tuoli. — Hän pyyhkäisi sitä esiliinallaan. — Ahonen käy jo viittäkymmentäyhtä, ja minä olen vanhempi. Meillä on ollut kahdeksan lasta. Kaksi elää, poika ja tytär.

Vaimon ääni heltyi.

— Jumala ne korjasi, kaikki kuusi pientä. Eipä niistä silloin surua ollut, kun ne ympärillä sirkuttelivat niinkuin linnunpoikaset. Eikä silloinkaan, kun ne hautaan vietiin. Parempi niitten on olla, pääsivät kärsimästä. Nyt vasta suurista on surua.

— Eivätkö kulje hyvillä teillä? — rohkeni neiti Nurmi kysyä.

— Tytär toimitti pojan häpeäksi maailmaan. — Ääni muuttui katkeraksi jälleen. — Meni sitte Helsingissä toisen miehen kanssa naimisiin, eivätkä he tästä Valtterista välitä mitään. Minä olen monta kertaa sanonut, että lähetetään poika äitinsä tykö, kun ei meillä ole ruokaa, mutta se karaa kiinni kaulaan ja itkee, että hän tahtoo olla papan ja mamman kanssa. Valtteri sanoo meitä papaksi ja mammaksi.

— Onhan Valtterillakin leipäkortti, ja Ahonen kuuluu olevan hyvä työmies, — koetti neiti Nurmi lohdutella. Hänestä keskustelu oli tuskallinen pojan kuullen. — Tarvitsettehan te lapsen ratoksenne, te kaksi vanhaa.

— Sen on aina nälkä, — valitti vaimo. — Opettaja koulussa toruu, ettei Valtteri osaa lukea, mutta ei se torumisesta parane. Poika sanoo kotona, että tuntuu niin mukavalta vatsassa.

Neiti Nurmi rakasti lapsia. Hän oli yhteiskoulussa sijaisopettajattarena, ja hän tiesi, että sielläkin tänä nälkätalvena kävi puutteellisesti ravittuja oppilaita. Ehkä hänkin joskus oli nuhdellut nälkäistä raukkaa. Itse hän oli talollisen tytär ja sai omavaraisviljansa kotoa.

Hän kumartui hellästi Valtterin puoleen, taputti häntä ja lupasi lahjaksi leivän, sitte kun pappa tulee uudinkoukkuja kiinnittämään. Kai Ahosella oli iltapäivällä aikaa? Sitähän neiti Nurmi oli tullut tiedustamaan, mutta täytyi nyt lähteä taas, koska Ahosta ei kuulunut kotiin. Hän pyysi vaimoa toimittamaan asian.

Mutta vielä ovessa hän kääntyi takaisin.

— Eikö poikanne auta teitä?

Vaimo pillahti itkuun, odottamatta.

— Sillä on Kotkassa muija ja neljä lasta. Niitäkin meidän pitäisi holhota. Hän on auttokuskina Pietarissa, jonkun korkean herran palveluksessa. Ei ole kuultu, elääkö vai onko kuollut, ei pitkään aikaan.

— Kylläpä teillä sitte onkin huolta, — sai opettajatar sanotuksi. — Rukoilkaa, että Jumala auttaa, — hän lisäsi vähän epäröiden. Tänä aikana ei koskaan tietänyt, millä mielellä Jumalan nimi otettiin vastaan köyhälistön majoissa. Mutta olihan vaimokin puhunut lapsistaan, jotka "Jumala korjasi".

Iltapäivällä Ahonen tuli, Valtteri kantapäillään. Hän oli pieni, tumma, ketterä mies, joka ei vielä ollenkaan tehnyt ukon vaikutusta ensi näkemältä. Vaimo sitävastoin kumaraisine hartioineen ja valittavine äänensävyineen oli mummo hänen rinnallaan. Vanhempihan hän oli sanonutkin olevansa.

Opettajatar keitätti kahvia. Ahonen joi kiitollisena, hyvillänsä, ja poika säteili, hörppiessään teevadilta. Mies oli hyvänsävyinen ja yhtä puhelias kuin hänen vaimonsa. Tuttavuus oli pian solmittu.

— Kuinka neiti minua tiesi hakea?

— Naapurin rouva kehui, että te osaatte tehdä vaikka mitä: saaveja, pyttyjä, lukkoja, kaikenlaista.

Mies myhäili. Osasihan hän, oli se totta. Mutta ei ollut vakinaista työpaikkaa. Ensi viikolla piti alkaa kaupungin hätäaputöitten. Niihin hänkin aikoi. Oli tasoitettava urheilukenttä ja tehtävä katukäytävä tänne esikaupunkiin.

— Kuinka niin taitava mies on jäänyt ilman vakinaista työtä?

Neiti Nurmi ei arvannut koskettavansa arkaa kohtaa. Ahonen ei kumminkaan nolostunut, vaan selitti suorasukaisesti, että hän oli ollut oluttehtaan työmies, oppinut siellä juomaan ja juonut itsensä raihnaiseksi. Oli pakko erota. Mutta erotessaan hän oli päättänyt, ettei enää joisi pisaraakaan. Ei hän ollutkaan juonut.

— Onneksi ei nyt sota-aikana saakaan, — huomautti neiti.

— Niin, ei saa, — toisti Ahonen, punnitsematta, sekö ehkä olikin hänen juomattomuutensa syynä.

Uudinkoukut kiinnitettiin nopeasti ja hyvin, mies sai maksunsa ja
Valtteri luvatun leivän. Siitä pitäen oli ystävyys solmittu neiti
Nurmen ja Ahosen perheen välillä.

Usein sitte syksyn ja talven kuluessa hoikat sääret kiipesivät opettajattaren portaita ylös, silmäpari kuin jäniksenpoikasen kurkisti ovenraosta, ja samassa jo Valtteri seisoi kynnyksellä irvistävin kyynärpäin, lakki kourassa. Ilman pientä makupalaa hän ei koskaan jäänyt. Poika ei paljoa puhunut, tuli vain ja meni. Mutta kerran hän sanoa lennähytti heti ovensuusta: — Nyt meillä on Helmikin!

— Kuka Helmi on? — ihmetteli neiti Nurmi.

— Helmi, Kotkasta.

Ei siitä tullut sen selvempää. Seuraavalla käynnillänsä Ahosella neiti Nurmi vasta kuuli, että perhe oli lisääntynyt vuoden vanhalla pojantyttärellä.

— Nyt ei pääse irti enää mihinkään, — valitti Ahoska. — Tämä on aina poraamassa.

— Täytyikö teidän ottaa hänet luoksenne? — kysyi opettajatar, kun ei osannut muutakaan sanoa.

— Kävin Kotkassa katsomassa miniää ja lapsia; ajattelin, että ehkä poika Pietarista olisi heille kirjoittanut, vaikkei meille. Mutta eivät hekään tietäneet mitään. Kurjuudessa he siellä olivat. Miniä pesee pyykkiä, käy herrasväissä. Lapset lukitaan sisälle taikka juoksevat pitkin katuja, ja tämä nuorin oli niin huonossa ruokossa, ettei sitä jaksanut katsella. Otin mukaani.

Ääni, vuoroin tuikea, vuoroin surkea, vaihtui hellästi leperteleväksi, kun hän hyssytteli lasta: — Helmi, Helmi, mamman likka, mamman lintu…

Ja rupipäinen, kalpea tyttönen jokelteli iloisesti vastaan.

Ulkona tiellä neiti Nurmi tapasi Ahosen, joka nykyään oli kaupungin lumenluontitöissä. Mies tervehti reippaasti nyökäten, valoisin kasvoin. Hänen toisessa kädessään oli lapio, toisella hän talutti koulusta palaavaa Valtteria.

— Hyvääkö Ahoselle kuuluu?

— Mitäs muuta!

— Taitaa olla hyvät palkat hätäaputöissä?

— Tarpeeksi asti. Kymmenen markkaa päivältä. Jos vielä muija kävisi naisten työtuvassa, niin kelpaisi elää. Mutta ei pääse, kun tuli otetuksi lapsi, pojan tyttö. Vaikka eipä hän muutenkaan olisi tainnut sinne mennä — ei ole käsityöihmisiä, se meidän muija, — loppulauseet mies puolittain supisi tiensivuun.

— Niin kai, — tuumi neiti Nurmi. Valtterin risaiset vaatteet olivat kyllä kielitelleet Ahoskan käsityötehosta.

Kun neiti Nurmi seuraavalla kerralla tapasi Ahosen, sai hän kuulla, että työtuvan naiset olivat tehneet lakon.

— Mutta heillähän oli hyvä palkka: neljä markkaa kuudelta tunnilta, ahkeruusrahoja, lapsirahoja ja vielä keittoakin…

Ahonen näytti nololta. — Niin, eihän meidän muija ole siellä, — hän sanoi, nyökäten hätäisesti hyvästit.

Opettajatar kuuli kaupungilla, että hätäaputyöläismiehet olivat yllyttäneet naiset lakkoon. He piirittivät valtuuston raatihuoneeseen ja uhkasivat nälällä, kunnes naisten palkka olisi korotettu samaan, mikä heillä itsellään oli ollut. Ja miehet puolestaan vaativat nyt lisää. Valtuusto vastusti sitkeästi, mutta taipui vihdoin väkivallan painosta.

Kaupunkilaiset olivat kuohuksissaan. Neiti Nurmi ei malttanut olla juoksematta maantien poikki Ahoselle.

— Mitä Ahonen tästä sanoo? Olitteko tekin raatihuoneella?

— Olin, tottakai, katsomassa.

— Niin, me oltiin, minä ja pappa ja mamma ja Helmi! — ilmoitti
Valtteri vilkkaalla mielenkiinnolla.

— Joka on katsomassa, mutta ei puhu vastaan, se tulee myötäsyylliseksi, — yritti neiti selittää, posket hehkuvina.

— Enhän minä kuulu koko työtupaan, — kiirehti Ahoska vakuuttamaan, ja sanat kierivät suusta kuin herneet, niin että Ahonen jäi vallan vaiti. — Emmehän me… Aina me olemme olleet rauhan ihmisiä. Siellä ne muut hätäapulaiset kuuluvat vaan jouten seisoskelevan, mutta tämä meidän mies rehkii niinkuin olisi omaa työtä. Kannattaahan sen saadakin markka seitsemänkymmentäviisi tunnilta, jos se sitte annettiin riidalla taikka sovinnolla. Mitä me heidän riidoistansa ja työtuvasta ja muusta… Tuokin Himaska, kutoo harmaat miehen sukat viikossa ja saa siitä vanhan taksan mukaan 24 markkaa. Nyt se tulee saamaan liki viisikymmentä markkaa. Väärin se on. Ja minä tässä rähjään aamusta iltaan enkä saa yhtään mitään… Jahka minäkin menen ja haen sieltä sukankutimen.

Mutta eipä tullut haetuksi kuitenkaan. Himaska selitti, että kotonatekijöille maksettiin työstä vain kappalepalkka. Ohho, eihän se sitte kannattanut… Eikä tullut Helmin ja Valtterinkaan vaatteita paikatuksi.

Kyllä köyhän käskee…

* * * * *

Tuli "punainen aika". Verenkarvaiset nauhat ilmestyivät miesten rintapieliin ja pyssyt olalle. Pian naisetkin olivat aseissa.

Eräänä päivänä neiti Nurmi näki Valtterin juoksevan maantiellä pitkä seiväs kädessä, punainen nauha seipään nenässä. Hän sohi sillä oikealle ja vasemmalle, oli tähtäävinään ja huusi: — Puh, puh!

Valtteri ei ollut pitkään aikaan näyttäytynyt opettajattaren luona. Neiti Nurmi oli joskus tuuminut, mikähän hänellä nyt oli, mutta ei perustanut siitä sen enempää.

— Ahaa, — hän ajatteli. — Tuoltako kulmalta nyt tuuli puhaltaa naapurissa?

Vaadittiin lupalippua rautatieylikäytävällä, joka vei esikaupungista kaupunkiin. Silmät kiiluvina Valtteri seipäineen hääräsi vahtineitosten jaloissa. Joskus hän sai pienen tuuppauksen, mutta enimmäkseen hyväksyviä hymyilyjä. Nyt oli punainen nauha seipäänpäästä siirtynyt pojan rintaan, roikkuen siinä pitkänä kuin mato.

— Näytä lippu! — kuuli neiti Nurmi Valtterin karjaisevan ohikulkijalle, vanhalle herrasmiehelle.

— Kehtaako hän olla minullekin hävytön? — tuumaili neiti Nurmi, lähestyessään ylikäytävää. Hän tiesi, että vahtineitoset kysyivät lupalippua vasta kaupungista palaavilta.

Valtteri taas ampui ilmaan seipäällään, huusi ja ärhenteli. Hän seisoi selin esikaupungin tiehen päin ja kimmahutti juuri mehevän kirouksen, kun neiti Nurmi odottamatta tarttui hänen olkapäihinsä.

— Lapsi, kuinka rumasti sinä puhut! Mene kotiin.

Poika ällistyi eikä saanut sanaa suustansa.

— Mene nyt kotiin, — toisti neiti Nurmi. Valtteri kääntyi häpeissään, ja opettajatar kiirehti edelleen. Mutta monta askelta hän ei ennättänyt, ennenkuin kimakka lapsen ääni kirkui hänen takaansa: — Tuokaa lippu tullessanne! Lippu pitää olla!

Seuraavana päivänä neiti Nurmi näki Ahosen kulkevan maantiellä, kivääri olalla ja punainen nauhasolmuke rinnassa. Hänen silmänsä olivat synkät ja hyväntahtoinen hymy kuollut huulilta.

Opettajatar tuli oikein mielipahoillensa. Hän oli miehestä pitänyt. Hän ei voinut olla harmittelematta: — Tässä on akka takana! — Mutta samassa hän näki Ahoskan myös maantiellä. Hän meni vastakkaiseen suuntaan kuin miehensä, suuri huivi huppuna, vartalo kumarassa, viilettäen kuin hiiri pitkin tienreunaa. Neiti Nurmesta tuntui, että vaimoa hävetti. Mies oli astellut pystypäin, uhmaavan näköisenä.

— Kuka heidät tietää! — oli loppupäätelmä.

Kuului, että Ahoskakin nyt todella istui työtuvassa, kun johto oli porvareilta siirtynyt punaisten käsiin. Mies taaskin oli siltavahtina, jonkun matkaa maalla päin. Maalaiset kertoivat, että hän piti suurta ääntä ja puhui suun täydeltä törkeyksiä. Kun hän tuli neiti Nurmea vastaan, niin hän tuskin tervehti.

Mutta neidistä tämä oli niin ikävää, että hän piankin pysähdytti Ahosen tiellä.

— Onko nyt Ahonenkin mennyt punakaartiin? Ette suinkaan te, vanha mies, aio rintamalle lähteä?

— Vaikka lähtisinkin! — kivahutti Ahonen, mustannäköisenä hiukan nyökähyttäen päätänsä ja jatkaen matkaa. Valtteri juoksi perässä ja pujotti kätensä hänen kouraansa, vilkuen ilkamoiden taaksensa neiti Nurmeen. Pojan risat olivat vaihtuneet uuteen, siistiin takkipukuun. Punainen nauhamato oli solmittu yhtäläiseksi ruusukkeeksi kuin isoisälläkin oli. He kulkivat juhlallisina samaa tahtia, vanha mies ja poika, ja neiti Nurmi huokasi raskaasti heitä katsellessansa.

— Tietävätkö nuokin, mitä tekevät?

* * * * *

Loppunäytös oli tulossa. Punainen mahti oli maassa. Murretuilta rintamilta pakolaiset hurjassa vilinässä ajoivat läpi kaupungin. Oma esikunta oli karannut tiesi minne, ja vahdit heittivät aseensa siltojen viereen ja metsiin.

Neiti Nurmi seisoi katsomassa ohikiitävää junaa. Jokohan tuo toi pelastuksen? Ei vielä. Mutta pian, huomenna, ylihuomenna — aivan varmaan.

Hän oli niin jännityksissä, ettei huomannut ketään, ennenkuin Ahonen tervehti hyvää iltaa.

Neiti käännähti ja näki hänet tavallisessa työpuvussa. Kasvojen ilme oli muuttunut kuin taian voimasta. Synkkien silmien sijalla oli lempeät ja lauhkeat, samanlaiset kuin viime syksynä. Nyt niiden ilme vain oli iloisen sijasta huolestunut. Ja kuitenkin tuntui kuin kevennys miehen koko olemuksessa.

— Kun he nyt tulevat, niin tappavatko he meidät kaikki? — kysyi hän kuiskaten.

— Eivät tapa, olkaa rauhassa, — hymyili neiti Nurmi.

— Mutta niin sanotaan.

— Turhia puhuvat. Ei ainakaan Ahosta kukaan tapa. Ettehän te ollut rintamallakaan — vai olitteko?

— En, en ollut. Enkä minä ikänä olisi koko leikkiin mennyt, mutta kun lakkauttivat hätäaputyöt, eikä muutakaan saanut mistään. Muijakin yritti työtupaan, mutta maksettiinkos siellä enää palkkoja niinkuin ennen? Helmi vaan rupesi kotona kitumaan, ja lääkkeisiin kuluivat nekin turhat rahat. Ei, pakko minun oli kaartiin ruveta. Kaikki me muuten olisimme nälkään kuolleet minä ja muija ja lapset… Täytyi mennä.

— Ei täytynyt, Ahonen. Ei koskaan täydy myydä kunniaansa ja omaatuntoansa.

— Enpä minä siitä suurta hintaa saanut, — naurahti mies katkerasti.
— Eikö neiti puhuisi minun puolestani, kun he tulevat? Tuonkin
Valtteri paran tähden…

— Pojankin annoitte villiytyä! — Neitiä suututti ja säälitti yhtaikaa. — Mitäpä minä voin puhua? Asianne tutkitaan, ja tekonne puhuvat itse puolestansa.

Niin tuli se ihana keväinen aamu, jona kaupunki näki valkoiset vapauttajansa. Oli riemua, oli juhlamieltä. Mutta esikaupungin maantiellä pieni hintelä poika juoksi kuin kuolemanhädässä neiti Nurmen perässä. — Opettaja, opettaja! — hän huusi. — Pappa vietiin! Ne veivät papan!

Neiti Nurmi taputti kalvakkaa poskea. — Ole rauhassa, lapsi, kyllä pappa tulee takaisin pian. Mutta sinä — joko sinä tahdot ruveta kiltiksi pojaksi?

Valtteri riiputti päätänsä. — Jo.

Seuraavana päivänä neiti Nurmi ikkunastansa näki Ahosen kuokkimassa pientä perunamaatansa. Hän oli siis vapautettu.

Yhteiset suuret ilot ja surut kiinnittivät lähiaikoina opettajattaren mieltä niin, että hän vasta viikon kuluttua tuli pistäytyneeksi naapuriin. Hän meni jäähyväisille, sillä hänen viransijaisuutensa yhteiskoulussa loppui lukuvuoden mukana. Niin pian kuin junissa pääsi, hän kiirehti matkustamaan.

Oli sunnuntai-iltapäivä, ja he olivat kotosalla kaikki. Helmi nukkui kehdossa likaisten riepujen seassa, aina välimmiten vaikertaen unissansa, ja Valtteri nuhjasi nurkassa uudessa puvussaan, joka oli jo saanut pari reikää. Ahonen näytti totiselta ja lauhalta, mutta vaimo purskahti itkuun.

— Voi voi tätä elämää, — hän valitti. — Mitä me olemme tehneet, että
Jumala meitä näin kovasti rankaisee?

Neiti Nurmi tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Hyvinhän näytti käyneen, koska Ahosen ei tarvinnut vankilaankaan joutua.

— Se nyt vielä puuttuisi! Jo minä niin pelästyinkin, että sydän oli haljeta. Veivät viattoman miehen sinne tutkittavaksi… Ja nekin kaartinpäälliköt pettivät.

— Suuren palkan lupasivat, ja viisikymmentä markkaa rahaa sain koko aikana, — murahti Ahonen.

— Köyhyyden tähden sinne mentiin ja yhtä köyhiksi jäätiin, — nyyhki Ahoska. — Ja nyt vielä tuli semmoinen onnettomuus… Tappoivat ainoan poikamme!

— Ketkä tappoivat? Missä?

— Pietarissa — sen, joka oli auttokuskina. Oli kirjoittanut Kotkaan, että nyt hän tulee kotiin ja tapiseeraa mamman ja papan huoneen, ja asemalle hän oli jo pyrkinytkin. Mutta tappoivat ja ryöstivät rahat kaikki… On tullut tieto.

Ahoska itki ja nyyhkytti niin, että koko ruumis vapisi. Ahonen mykkänä kuivaili kyyneleitänsä.

— Valtteri paran ainoan enon tappoivat…

— Ketkä? — kysyi neiti Nurmi uudelleen.

— Punaiset! — sanoa töksähytti Ahonen.

— Mutta se nyt kumminkin oli hyvä, ettei niitä ryöstökankaita otettu, — toimitti Ahoska kesken itkuansa. — Minä sanoin Ahoselle, että vaikka tässä näännyttäisiin kurjuuteen, niin ei oteta…

Tuli yhteinen äänettömyys. Valtteri nyppi uuden pukunsa reikiä, ensin toista ja sitte toista.

Neiti Nurmi olisi tahtonut lohdutella, puhua Jumalasta ja isänmaasta ja kaikesta parhaasta, mitä hän tiesi, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hän ojensi kätensä hyvästiksi heille jokaiselle ja sanoi vain: — Kyllä kai te raukat nyt olette saaneet punaisesta ajasta tarpeeksenne.

Hän ei odottanut vastausta, eikä sitä tullutkaan. Ahoska huokasi: —
Hohho, kunpa noista tulisi ihmisiä, Helmistä ja Valtterista.

— Siinähän se olisi Suomen tulevaisuus, — sanoi neiti Nurmi. Mutta sanoessaan hänkin huokasi syvään — hyvin syvään.

1919.

Kaksi uhria

He kaksi polvistuivat yhtaikaa alttarikehän ääreen hiljaisena lauvantai-iltana, toisten samanikäisten nuorten parvessa, rakkaittensa ympäröiminä. Kaikilla heillä oli juhlahetki, noilla vakavilla nuorilla pojilla ja valkopukuisilla, hartauteen vaipuneilla tytöillä. Mutta näiden molempien kohta oli erikoinen. Vilho Tuokko ja Arvi Aunio olivat sotaan lähtijöitä.

Molempien äidit istuivat vierekkäin. Vilhon äiti oli leski ja poika hänen ainokaisensa. Arvin isä oli jo rintamalla. Veljiä hänellä ei ollut, mutta nuoremmat sisaret istuivat äidin mukana kirkossa. — He ovat ensimmäiset tästä parvesta, — ajatteli Vilhon äiti. — Heidän esimerkkinsä on vetävä nuo toiset jäljessä. Vilho ja Arvi ylihuomenna, muut ehkä jo ennen kuin viikko on ummessa. Ainokaiseni annan, pikku Pulmun, joka nyt on nuori mies. Oi Jumalani, sinä tiedät, että se ei ole helppoa. Raskaan, raskaan uhrin isänmaa minulta ottaa, enkä minä voi kieltää. Surussani iloitsen. Hän on niin ylevä ja kaunis alttiudessansa, minun Pulmuni, oma puhdas, herttainen lapseni. Jumalan käsiin jätän hänet.

Arvin äiti itki. — Mieheni ja poikani, molemmat kadotan. Herra Jumalani, kuinka minä sen kestän? Poika on rauhallinen kuin lähtisi tavalliseen työhön. "Äiti", hän sanoi tänä aamuna, "entä sitte jos kaadun? Samantekevää, palvelenko maatani ja Jumalaani elämällä vai kuolemalla". Niin nöyränä hän painaa päänsä rukoukseen tuolla alttarin edessä. Pappi hänestä tulisi, jos saisi elää, niin hän itse on aikonut. Jumala, säästä, säästä hänen nuori elämänsä! Sinähän voit sen tehdä.

Urut soivat hiljaa, juhlallisesti. Laulu humajaa kirkossa. "Sun haltuus, rakas Isäni…"

Vilhonkin äiti puhkee kyyneliin.

* * * * *

Maanantaiaamuna he seisoivat valmiina varustuksissaan. Oli lämpimät puvut, oli aseet ja eväät. Arvi oli ottanut raamatun selkäreppuunsa, ja Vilhollekin äiti oli sen pannut mukaan.

Viimeinen suudelma, viimeiset jäähyväiset.

Nuoret toverit saattoivat pitkän matkaa. Pojat innostuivat ja lupasivat seurata, aivan niinkuin Vilhon äiti oli luullutkin. Olivat jo tytötkin täynnä intoa. He päättivät keskenänsä, että tästedes ompelukoneet ja sukkapuikot eivät jouda lepäämään.

Mutta äidit, naapurukset, kulkivat yhdessä kotiin, haikein mielin ja kuitenkin onnellisina. Arvin äiti uskoi jo varmaan, että hänen poikansa oli palaava takaisin, ja Vilhon äidin sydän oli ylpeä armaasta pojasta, joka riensi edellä velvollisuuden tietä, viitaten sitä toisillekin.

Kirjeet kantoivat viestejä edestakaisin. Arvi oli kohdannut isänsä. Oli jo ensimmäinen tulikastekin saatu. Eivät he olleet pelänneet kumpikaan. Arvin isä kirjoitti poikien kunnostautuneen, niin että oli ilo sitä nähdä. "Meidän Arvillemme tämä kumminkin on vaikeampaa kuin monelle muulle, sen huomaan. Hän säälii punaista yhtä paljon kuin valkoistakin, mutta ymmärtää ja täyttää velvollisuutensa. Toisin Vilho. Ihmetellen olen häntä katsellut. Lapsi vielä, mutta miehen mielinen. Omin silmin näin hänen ampuvan kaksi vihollista peräkkäin, eikä käsi värähtänyt. Hänessä on tarmoa ja innostusta aivan harvinaisessa määrässä."

Äidit lukivat yhdessä kirjeen. — Hyvä, että Arvin sydän on hellä, — sanoi rouva Aunio. — Ja hyvä, että on isä siellä poikansa turvana. — Mutta Vilhon äidin silmät loistivat ylväästä ilosta. Hänen poikansa oli aina kulkenut etupäässä. Niin nytkin, vaaran ja kunnian kentillä, ilmankin isän tukea.

Seuraava kirje oli Arvilta itseltään. "Rakas äiti", hän kirjoitti, "minä soisin, että tätä ei kestäisi kauan. Sota on kauhea. En pelkää, eikä ruumiini väsy, mutta sydän kärsii, kun saman kansan ja saman Jumalan lapset iskevät vastakkain. Olen lukenut raamattua lepopaikoissamme, usein ääneenkin. Ajattelin ensin, että pojat ehkä pilkkaavat, mutta ei kukaan ole sitä tehnyt. Monet ovat kuunnelleet mielellänsä. Toivoisin Vilhonkin kuuntelevan, mutta hän ei anna aikaa itsellensä. Hän on sotilas koko sielultaan, toisenlainen kuin minä. Kaikki ihailevat hänen kykyänsä, ja minä myös. Johtajaksi hän on luotu."

Samaan aikaan Vilhokin kirjoitti: "Äiti, tämä on suurta ja ihanaa! Kaikki isänmaan vapauden tähden! Minä olen nähnyt kauhuntekoja, jotka saattavat ihmisen raivostumaan. Vihaan punikkeja, vihaan, vihaan! Onhan oikeus vihata pahaa. Me ryntäämme eteenpäin innostuksen ja vihan voimalla. Me voitamme. Älä sure, äiti. Minulla on onni mukanani. Kuulat eivät näy sattuvan minuun."

Silloin äidin sydän vavahti. Hän vastasi pojallensa: "Älä anna vihan vallata sydäntäsi. Pulmu, lapsi, viha erottaa meidät rakkauden Jumalasta. Ei onni auta sinua; Jumala yksin auttaa."

* * * * *

Oli taas lauvantai, pyhän aatto, kolme viikkoa siitä päivästä, jona nuoret olivat uudistaneet kasteensa liiton. Kuusi nuorukaista niistä, jotka silloin alttarin ympärillä seisoivat, kantoi valkoista arkkua kirkkoon. Heitä seurasi Aunion perhe, syvään suruun verhottuna, ja Vilhon äiti, lähin ystävä. Rippikoulutytöt juhlavalkoisissaan odottivat kuorissa kukkaset käsissä. Temppeli täyttyi kansasta.

— Näin hän palasi, — nyyhki Arvin äiti, käsi toisen äidin kättä puristaen.

Pastori puhui liikuttavin sanoin rakkaudesta, joka oli uhrautunut kuolemaan asti. Oma isä puhui myös, tuoden kokoontuneille Arvin viimeiset terveiset.

— Haavoittunut toveri oli jäänyt kentälle makaamaan. Arvi huomasi hänet ja henkensä uhalla palasi kuulasateeseen. Toisen hän pelasti, mutta itse sai kuolettavan haavan. Arvin elämän voima oli rakkaus. Rakkaudesta isänmaahan hän lähti sotaan. Jumalan rakkaus vahvisti häntä sisällisesti. Hän osasi rukoilla omien miesten ja vihollistenkin puolesta. Haavoitettuna maatessaan hän sanoi: "Minä kiitän Jumalaa, että saan kuolla sentähden että pelastin eikä sentähden että tapoin. Minä kuolen ilolla."

Nyyhkytykset täyttivät kirkon. Mutta ne kuusi nuorukaista, jotka arkkua olivat kantaneet, tunsivat sydämensä oudosti värähtävän. He eivät olleet lähteneet kotoa, kuten muut toverit. Oli ollut muka esteitä, mikä milläkin. Nyt, kun he olivat viimeisen palveluksen suorittaneet ensimmäiselle kaatuneelle toverille, kun Arvin arkku oli kirkosta ulos kannettu ja kätketty kotoisen kalmiston multiin, silloin he kuin yhteisestä sopimuksesta sanoivat toisillensa: — Hänen kuolemansa velvoittaa. Me lähdemme kaikki, eikö niin? Kuusi yhden tilalle.

Ja he lähtivät. Arvin isä vei heidät myötänsä, palatessaan rintamalle. Äiti jäi taas yksin pienten tyttöstensä kanssa. Hän itki, mutta ei isää estellyt. Näin täytyi tapahtua.

* * * * *

Viikot vierivät, kului jo toinen kuukausi ja kolmatta. Kauhun ja voiton sanomat seurasivat toisiansa, kunnes suuri ratkaisu likeni.

Vilho kirjoitti harvemmin, mutta aina hyviä uutisia. Hän oli ollut tulessa kerran toisensa perästä, ja todellakin kuulat olivat aivan kuin näkymättömien voimien ohjaamina häntä kiertäneet, koskematta, haavoittamatta. "Enkös sanonut, että olen onnen poika?" hän kirjoitti. "Nyt olen joukkuepäällikkönä, vaikka olenkin nuori. Lörpötelkööt sitte, että muka sota ei ole koululaisia varten. Nuoret ne ennenkin ovat suuria tehneet. Osaatko sinä, äiti, historiaa? Muistatko Ateenan poikia, kun gootit hyökkäsivät? Kyllä meissäkin on sisua kostamaan ja voittamaan. Kaipaan Arvia, mutta en tahdo suremalla veltostuttaa mieltäni. Aion elää ja palata kunnialla."

— Eikö Pulmu tunne äidin rukousten suojaavia siipiä? — huokasi rouva Tuokko hiljaa. — Eikö hän ymmärrä, että kosto kostaa itsensä? — Hän oli syvästi kiitollinen poikansa kunnosta ja varjeltumisesta, mutta ei yhtä ylväs kuin hänen lähtönsä jälkiaikoina.

Tuli päivä, jona Suomen vapauden lopullinen iloviesti kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin. Sankareina valkoiset voittajat palasivat odottavien rakkaittensa luo. Rouva Aunio sai miehensä takaisin, mutta Vilho Tuokko viipyi vielä. Äiti malttoi mielensä. Olihan nyt lopullisesti varma, että poika oli pelastunut. Sai iloita iloisten kanssa ja kiittää Jumalaa.

Mutta Arvin isä sanoi hänelle vakavin katsein: — Olen pahoillani, että viime aikoina emme kuuluneet samaan joukko-osastoon. Olisin tahtonut loppuun asti olla Vilhon isällinen ystävä. Rintaman takana vaarat eivät ole pienemmät kuin taistelutanterella.

Mitä hän tarkoitti? Pulmulle oli menestys noussut päähän, se kuului kirjeistäkin. "On ikävä taas muuttua koululaiseksi", oli hän viimeksi kirjoittanut. "Ellei olisi vain yksi vuosi jäljellä, heittäisin sikseen ja jäisin sotaväkeen. Täällä ei kukaan kysy, olemmeko koulupoikia vai ylioppilaita tai vaikkapa renkejä. Olemme vain Suomen valkoisia sotureita. Tämä on ihanaa elämää. Meitä juhlitaan joka paikassa, pidetään pitoja ja tanssiaisia, niinkuin vapauttajasankareille ainakin. Taistelut ovat ohi, nyt teemme oikeutta. Surma roistoille! Sen he ansaitsevat. Me olemme nähneet niin paljon kauheata, silvotuita ruumiita ja ryöstetyitä koteja, että armoa emme tunne."

Ei äiti pitänyt Pulmun kirjeiden sävystä. Tämä viimeinen suorastaan hämmästytti. Silvotuita ruumiita, "oikeuden tekoa" — ja tanssiaisia! Jos joku täysi-ikäinen nuori mies olisi niin kirjoittanut, olisi täytynyt pitää häntä paatuneena, mutta Pulmu — hän oli lapsi. Äiti antoi anteeksi sydämessään; kuitenkin hän luuli hyvin ymmärtävänsä herra Aunion vakavan huomautuksen. Ei sekään tuntunut hyvältä, että Vilho puhui jäämisestä sotaväkeen, noin vain keveästi, äidin mieltä ajattelematta. Mutta eihän hän toden teolla sitä sentään aikonutkaan. Kotiin hän oli palaava, ja silloin hän oli oleva äidin oma hellä Pulmu jälleen.

Hän palasi. Kuka voi kuvata sen illan riemua? Sorja, kaunis, miehevä nuorukainen kokemattoman lapsen sijasta, joka lähti. Uljas, terve, vahingoittumaton. Ehkä jotakin vierasta, kovaa — oi, kyllä se haihtuu. Taas paisui äidin rinta auvoisasta ylpeydestä, ja kyyneleet tulvivat silmiin, kun Pulmun kädet niinkuin ennen kiertyivät äidin kaulan ympäri. — Arvin äiti parka! — täytyi hänen onnessansa osanotolla ajatella.

* * * * *

Lauvantai-ilta jälleen. Molemmat äidit kohtasivat toisensa Arvin haudalla. Se oli rouva Aunion luonnollinen kävelymatkan määrä, ja usein rouva Tuokkokin kävi laskemassa sen kummulle kukkasen.

— Kaipaan yhä haikeasti, — sanoi Arvin äiti. — Kaipaan — mutta tiedätkö, en enää sure. Sinä olet onnellisempi minua: annoit Vilhon ja sait takaisin. Sainhan minäkin mieheni. Poikani Jumala otti. Se oli minun uhrini isänmaan vapauden tähden. Siksi en enää valita.

Silloin Vilhon äiti purskahti katkerasti itkemään.

— Sinä, sinä se onnellisempi olet… Jospa hän lepäisikin tuolla Arvin kanssa, parempi se olisi. Vilho tuli takaisin, mutta Pulmu, Pulmu ei tullutkaan…

Arvin äiti ymmärsi. Hän siveli hiljaa toisen kättä, sanoen vain: —
Niinkö? — Hänen miehensä oli siis oikein aavistanut.

He istuivat kauan vaiti. Toinen itki, toinen rukoili Jumalalta sanoja lohduttaakseen ystävää.

Vihdoin kyynelten mukana koko tuska purkautui äidin sydämestä:

— Pelkäsin sitä jo kauan. Joka laskee vihan juurtumaan itseensä, hän rikkoo suhteensa rakkauden Jumalaan, ja ken on ilman Jumalaa, hän on suojaton maailmassa. Voi, mitä antaisinkaan, jos se ei olisi totta! Mutta Pulmu ei palannut, ei. Ensin väkijuomien huuma, sitte muut viettelykset. Hän syleili minua, kuten lähtiessään, mutta nyt minä tiedän, mihin ne käsivarret sillä välin ovat kiertyneet. Ei edes hän itse sitä kertonut. Jospa olisinkin saanut sen kuulla katuvan poikani huulilta! Ei, sen tiesi kylä ennen äitiä, ja sinäkin ehkä tiesit… Miehesi ainakin. Ettekä armahtaneet minua!

— Mieheni olisi vaatinut Vilhon kertomaan, jos hän olisi ollut varma, — sanoi ystävä hiljaa. — Kuule, entä jos erehtyvät? Huhut kasvavat kulkiessaan.

— Ei, ei. Hän on nyt sen itse tunnustanut. Mutta murtumatta. Voi sinua onnellista, jonka poika puhtaana nukkuu nurmen alla.

Hän itki sydäntävihlovasti. Silloin Arvin äiti löysi sen, mitä hän tahtoi sanoa: — Älä puhu sellaista. Kiitä Jumalaa siitä, että hän elää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pulmu palajaa. Sinun surusi on raskaampi kuin minun, mutta ilosikin tulee suuremmaksi.

Vilhon äiti katsahti ylös, tuskallisen kysyvänä ystävänsä kasvoihin.

Hän vastasi: — Minä saan omani jälleen vasta vanhurskasten ylösnousemisessa. Sinä saat jo täällä.

— Kuka sen minulle vakuuttaa? — huokasi Vilhon äiti, yhä kyynelten vallassa. — Ei jokainen tuhlaajalapsi palaa. Isänmaan vapaus otti Pulmun. Voi, miksi hänet annoinkaan? Miksi annoin?

Rouva Aunio olisi tahtonut sanoa, että isänmaan ei ollut syy, ei sodankaan sinänsä. Olihan Arvinkin puhtaus säilynyt ja varmasti monen monien, jotka eivät kaatuneet, vaan palasivat kestettyänsä loppuun asti. Kevätmyrsky ei ole syypää lahojen puitten murtumiseen; se vain jouduttaa niiden romahdusta, sekä ilmi kuivuneitten että näöltä tuoreitten, joissa sisäinen hävitys salaa on työnsä alottanut.

Mutta entä jos sittekin? Joskus rajutuuli on ylivoimainen ja taittaa terveenkin vesan, liian nuoren ja hennon. Eikö se ollut Vilhon kohtalo? Niinpä istuta se uudestaan! Uusi kasvi nouskoon! Se on vaikeata, mutta ei toivotonta. On kevät, ja Jumalan aurinko paistaa. —

Hän ei saanut sanotuksi mitään siitä kaikesta. Ei murheen murtama äiti olisi jaksanut kuulla. Hän etsi muististansa Jumalan sanoja, parempia kuin ihmisen lohdutus.

Eikö ollutkin oikea se lause, joka hänelle annettiin?

"Joka on luopunut lapsestaan minun nimeni tähden, saa satakertaisesti takaisin…"

Oliko väärennystä käyttää sitä tähän? Ei ollut tämä uhri tapahtunut Jumalan valtakunnan tähden, ei Herran nimen tähden sanan asiallisessa merkityksessä. Mutta sentään —

— Jumalan velvoituksen tähden omassatunnossasi ja sydämessäsi sinä suostuit Pulmun lähtöön. Olisit antanut hänen henkensä, jos olisi vaadittu. Meni se, mikä on kalliimpaa. Mutta se annetaan takaisin — mahdotonta on, että Herra ei pitäisi lupaustansa! Satakertaisesti annetaan. Saat hänet uutena, anteeksiantamuksen puhdistamana, tietoisesti astuneena pyhään taisteluun. Herra armahtaa. Ystävä, en sano, että tahtoisin kanssasi vaihtaa osaa — mutta älä pyydä sitä sinäkään…

— Kiitos, — kuiskasi Vilhon äiti, sydän Jumalan koskettamana. Hän näki taas toivon tähden pilkotuksen. Hänen rukouksensa jaksoi kohottaa väsyneet siipensä. Toinen kärsivä oli tukenut toista. Hänen ei siis pitänyt katua poikansa lähtöä. Hänen tuli uskoa, toivoa, rakastaa, Jumalan armahtavan ja kaikki korjaavan laupeuden tähden.

Yhdessä he lähtivät haudalta. Vieraita ihmisiä tuli vastaan. — Rouva Aunio raukka! — he sanoivat keskenään. — Onnellinen rouva Tuokko, jonka poika on menestynyt ja palannut kotiin!

Mutta Jumala mittasi kummankin uhrin ja kätki leiliinsä kumpaisenkin kyyneleet.

1920.