VI.
Mä tahdon olla se laulujen mies, jota Kyllikin aatos ajaa. On mulla povessa liekkivä lies’ ja kerran lauluni kajaa.
Se nousevi ylitse seudun tään,
se lentävi mainesiivin.
Ja kunis mä Kyllikin heltyvän nään,
niin luoksensa hiljaa hiivin.
Mä hiivin Kyllikin kammioon
kesä-aamuna aivan varhain
ja tartun taasenkin kanteloon,
ja olkoon se soittoni parhain.
Ja olkoon se soittoni hehkuisin, joka silloin immelle soipi, ja olkoon se lauluni viimeisin, jos hän minut hyljätä voipi.