AJAN LAULU
Sairas aika
Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki.
On aika heikko ja tarmoton,
sen kulkua kalveten seuraan, —
Jumal' mammona ihmisen verta juo
kuin kuolevan uhriteuraan.
Ja suuri, ihana ihmisyys
miten pilkattu häväisty, lyöty,
kun miljoonat pani kahleisiin
vain harvojen herruus, hyöty!
Paha aika on. — Pääsi jos kohotat,
sudet nahkahas' iskee hampaan.
Jos nöyränä vaikenet, säästy et,
väkevämpi sun kettävi — lampaan.
Pahansuova on aika ja toiveihin
heti iskevi katse kade.
Mikä suurt' on totta ja oikeaa,
siihen tähtää jo kivisade.
Ja ihmiset sokkona kompuroi.
Käy loisto ja kurjuus rinnan. —
Noin ihmiskunta se maksaa saa
oman hulluutensa hinnan!
Takatalvi
Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata.
Idän irnu metsiin uhoo
häijyt vihat.
Puita juuriin asti tuhoo,
pilloo pihat.
Lentää tupiin, ihmispoviin.
Kuolon merkit piirtää oviin.
Kalskahtaa jo kaakon kalpa,
noitain luoma.
Kätkee hyvä, säilyy halpa,
hiitten suoma.
Sydämihin kyitä ahtaa.
Korppikatse haaskaa vahtaa.
Sudet, karhut tunkee kyliin
kynsinensä.
"Mistä peitsi petoin syliin?
Elkeillensä
miten loppu langetella?" —
Sietää tuota tuumiskella.
Riehuu ilmass' syksyn ilvi,
touon jäätää.
"Miten hyinen lumipilvi
poies häätää,
miten myrsky asetella?"
Sietää tuota tuumiskella.
Tuumat toimeksi nyt pian.
Ihmisvoima
kovimmankin korjaa vian.
Sortuu soima,
tuhat sydäntä kun yössä
ponnistavi kevättyössä.
Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta.
28/3 1910.
Ajatarten kosto
Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää.
Kumaraan jo painui selät,
hapset hopeoitsi huoli,
himmeni pois silmän tuike,
suru uursi posken kalvaan. —
Hymy, ilo, rauha kuoli.
Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi.
Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin.
Astuu, astuu ajattaret
povessansa kähyt käärmeen.
Ajattaret, kostottaret
ihmisuhrin huolten huntuun
loitsee synkän surun päärmeen.
Ajatarten kostovalta
korpehen luo kirojansa.
— Vitkaan vierii ajan ratas,
valon pilkettä ei paista. —
Koston uhrina on kansa.
Mistä apu, mistä hoiva
sekasortoon yössä korven?
— Nousee joukko, jok' ei usko
sokeaan vain kohtalohon,
nousee, tempaa taistotorven.
Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana.
Ääni kaikaa, kohta havaa
kohluistansa korven väki.
Ajattaret hämmästyy, ja
elpyy elo uusi, nuori. —
Puussakin soi kevätkäki.
Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima!
Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki!
Laulu sumussa
Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan.
Tien telkivät auringolta
ja valavat harmajan hyyn.
Ne sulkevat näköpiirin
ja ilmaan nostetun viirin
hämyn synkkähän syleilyyn.
Ne kasvavat sumujen vuoret
yli laajan lakeuden.
Matalalle jo pilvet putoo,
ne päittemme ympäri kutoo
sumuhunnun hallaisen.
Sumun suurien vuorten alle
jo peittyvi pienonen maa.
Ja ihminen kuihtuu, jäytyy,
yhen kuulevi käskyn: "täytyy".
— Valo, vapaus unhoon saa.
Ne kiertyvät sumujen pilvet
ylt'ympäri ihmispään.
Ne hiipii äitiin ja isään
ja nousevan nuorison sisään.
— Valo tuskin pilkkiikään.
Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö.
Oi ihminen, ihminen, vielä
hiven toivetta kipinöi.
— Toki aurinko radallansa
lie, vaikkakin piilossansa,
kai maata se ikävöi.
Kai kerta se jälleen palaa,
sumut harmajat hälventää.
Se uijahan ratansa uurtaa
yli maan, miss' ihmiset puurtaa
side silmillä, tylsänä pää.
Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon!
Herätyshetkinä
Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi.
Oli valtava herätyshetki.
Ihanainen hurmaus sen,
ja eessä kaunoinen retki
vapauden ja veljeyden. —
Mut yhäti yöhyen voimat
ne ilkkui hornastaan,
työns' kironsa inhat soimat
sitä joukkoa kaatamaan.
Nous' horna ja ritareikseen
maan mustat voimat pyys',
papit, piispat sotureikseen
ja santarmilaumat se syys'.
Se valmisti joukkojen piinaa
ja riisti ne paljahaks'.
Se juotteli myrkkyviinaa,
älyt himmensi sumeaks'.
Ja vastaan jos kuka empi,
se tyrmähän teljettiin.
"Olo orjana herttaisempi
kuin hirressä, eikö niin?
Sull' oisko orjana olo
niin kauhean katkeraa?
Jos herrat on siivoja, nolo
on etsiä parempaa."
Näin kuiskutti hornan kielet
ja pistivät pilkkojaan.
Oli mustana lyötyjen mielet,
kun kärsi he kohlujaan.
Mut rinnoissa liekki piili,
tulen polttava kaihoinen.
Se kyti kuin ahjossa hiili,
mi syttyvi jällehen.
— Ja taas kun horna se kerta
on väsyvä riehussaan,
niin loimuvi kahtavertaa
tuli-into joukkojen vaan.
Ja silloin ukkoisna jälleen
käy kansan voima tuo,
toteuttavi tahtonsa tälleen
ja oikeutta se luo.
Niin silloin taas kevättuulet
yli Suomeni soittelee.
Ja kiurun laulavan kuulet.
— Kesä kansalle valkenee.
Tervehdys
21 vuotta toimineelle Viipurin Työväenyhdistykselle
Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna.
Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot.
Nyt ois tiesi vapauteen, mutta kantapäilläs kiirii sortajaisi sankka parvi.
Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse!
Kaakon valta
Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee.
Kaakon verikalpaa tummaa
inhat voimat liikuttaa.
Kuulkaa, idän tuuli kantaa
huuhkaimien kirkunaa.
Kaakon pimennoista pursuu
kauhistava turman kyy.
Sudet piiloistansa hiipii
ihmishaahmoon kätkeyy.
Kuulkaa, ilman ääret täyttyy
valituksin vaikeoin,
kun ne riehuu hornan voimat
hävitystä luoden noin,
hävitystä yli kaiken
minkä vaatii oikeus.
Mielivalta, vääryys sijaan,
siinä kansan "rauhoitus".
Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan.
Kurja Europa
Europassa kauhumielin mainitahan noita kaakon kauhutekoja ja hallan huurusoita.
Mutta kaakon rautalaivat
Europaan kun kulkee,
tuskin silloin valtaherrat
niiltä tietä sulkee.
Ei, vaan vallat kunniaksi
tulokkaalle juhlii.
Byrokratialle herrat
ylistystä tuhlii.
Sillä tavoin sivistynyt
Europa se keikkuu,
juhlii konsa käynnissä on
kansain kaulan leikkuu.
Mutta tietkää, liikahtavi
myöskin kansan mahti,
nousee joukot Europassa,
oikeuttaan vahtii.
Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan.
Niin kauan…!
Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata.
Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa.
Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa.
Niin kauan taistelemme, kun on romahtava valtiokirkon varustukset.
Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä.
Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme!