VAPAUTTA KOHTI
Augiaan tallissa
Yhä talli Augiaan, vartioitu rautaovin, äärillään on saastojaan, inhaa ihmiselo kovin.
Missä viivyt, Herkules,
sadun jätti verraton?
Etkö muista kuullehes'
kutsumusta Olympon?
Tulis' murtaa lukot nuo,
rikki lyödä umpiukset,
tarvittaisi virtain vuo,
kevätmyrskyn tuulahdukset.
Kansa Herkules on vaan, senpä rynnätessä hetken loka tallist' Augiaan pian ottais pakoretken.
Esiripun edessä
Hitaasti umpeen vanha vuosi vieri.
Monella tuskan kyynel silmään kieri.
Mut tietkää, halki tuskien
siintävi tuike toivehen!
Hitaasti vanha vuosi vaipui umpeen.
Niin monet täällä sulki korvat lumpeen
valitushuudoilta. Ja nyt
on tuska heidät yltänyt.
He kultaan käärittyinä tyhjin povin
vapisee esiripun eessä kovin,
kun nousee se, niin jokohan
tuo heille viestit kuoleman?
Maailman mahtavat, ne tilin tekoon
vuos uusi kutsuu. Eipä onnen kekoon
he ole tuoneet korttakaan,
siks' nyt he kauhuissaan.
Hitaasti vastaisuuden aukee ovi.
Vapisee ruhtinasten, piispain povi,
heit' yhä tunti tuomion
lähenee armoton.
1910.
Taistosta — sopusointuun
Häiritty rauha on korven, kontiot pois pakenee. Vihellys tehtahan torven sieluja leikkailee.
Ryskyen petäjät kätkee,
virta ne kantaa pois.
Elämän sitehet ratkee,
mistähän apua ois?
Uusien voimien vyörre
elämää valtoaa.
Tuskien tuima pyörre
uhreja ahnastaa.
Korpien usko se murtuu,
taiat uudet jo soi.
Ken ei kuule, se turtuu,
tylsänä kompuroi.
Vait! Toki joukko se tuolla
ratkovi ongelmaa.
Mieli ei sill' ole kuolla,
päivään se ponnistaa.
Elolle etsii se pohjan
uuden ja oikean,
ottaa onnensa ohjan,
luo olon paremman — —
Sopusointuhun kerta päättyy etsijän tie, joskin kyyneltä, verta matkalla vuotanut lie.
Marraskuulla 1908.
Niinkuin Simson
Katso Raamatusta Tuomarein kirjan 16 luku.
Olet sortohon syösty ja lyöty ja kahlehin kaksin sä kamppia kiertää täydyt. Ja riistäjäin hyöty työs' määrää.
Sun silmies valon ja onnen he Delilan juonin vei, ryösti. — Jäykkänä jäydyt ja tarmon ja ponnen jo hukkaat.
Sun orjana raataa pitää
ja mykkänä käydä
noin keskellä piston ja pilkan.
— Mut vaiti, jo itää
kiron siemen.
Kiron siemen juurtuvi kumma
jo pohjahan poves'. —
Joit katkeran kalkin tilkan
ja vereesi tumma
iti kosto.
Sä suljet huulesi tiukkaan ja kostoa haudot, kun herjat ne silmäsi sokas' ja pilkkansa liukkaan huus' korvaas'.
Kuin Simsonin vihlovi sulla
sydänjuuria haavat,
ne viilteli orjuus-okas
Ne arvelle tulla
ei ehdi.
Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska.
Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa.
Vallankumouksen uhrit
Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti.
Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi.
Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen.
Monet kelmenivät posket,
puhkes äitein kyynelkosket. —
Hepä yhä tuleen sous!
Kymmenen jos sortui veriin,
väkivallan miekan teriin,
sata taistoon heti nous'.
Miten kauniita ne sielut! —
Ammottavat, ahtaat nielut
uhkaavana iski päin.
Muserrus ja: "lisää tuokaa
hornan henkein himoruokaa",
sorron peikko huusi näin. —
"Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi.
Kelmeni niin monet posket,
tulvi äitein kyynelkosket.
Tuhat heitä tuleen sous'.
Vaimotkin ja vanhuksetki
Nosti kumouksen hetki,
kansa näännytetty nous'. —
Veripilvet kaartaa maata, kenkään nukkua ei saata. Oisko yöhyt ohi jo, — viime uhrit surma niittää. — — Jälkipolvi, kyllin kiittää sankareita muistatko?
1906.
Vapauden viesti
Heikkona kaikuu vapaussoitot, kahleita, muureja vastassa on. kaukana, kaukan' on huomenkoitot, — Oi, sinä kansani onneton!
Leipä ja vapaus, onni ja rauha
köyhiltä kaikki ne riistettiin.
Kuollut on rinnasta sopu se lauha,
toivekin lyöty on uuvuksiin.
Vapauden viestiä riemastavaa,
tuota, tuota me kaipaamme,
viestiä suurta mi väylät avaa,
väylät köyhälle kansalle.
Väylät auki ja muurit alas,
murskaksi kahleet kurjat nuo! —
Nouskosi kansani, vanno valas!
Tulevaisuutesi vapaaks' luo. —
Vapauden viestiä kuulla mä mielin
oi, sitä surren mä kaipailin!
Miksi? Ah, kerronko haikein kielin
kivuista kansani kallihin.
Kerronko orjista kuinka ne raataa,
iskujen viuhke ilmassa soi. —
Harmaja halla toukoja kaataa,
harvat loistossa hekkumoi.
Taistelu leivästä uhreja niittää,
riutuvi ihminen kahleisiin.
Mistäpä köyhälle iloa riittää.
Taakan alle hän painuu niin.
Kerronko, tuhat on tiellämme turmaa,
muureja, salpoja vastassa ain. —
"Vapauden viesti" — ah, sana se hurmaa.
— Heikkona meille se soipi vain.
Vapauden viestiä nostattavaa,
tuota, tuota me kaipaamme. — —
Köyhäin luokka hetkesi havaa.
Vapahaks' itsesi taistele!
Syksyllä 1907.