ARVID MÖRNE.
Tää aika
Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt.
Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut.
Tiilitehtaan työmiehet
Työnnämme tiilikuormia,
on kova kuumuus, käry.
Ja vaimomme käy saven sotkentaan.
Nääntyvät nuoret poikamme,
on päivät pitkään täry,
kun laituriin he raataa kuormiaan.
Ja toverimme raastaa taakkoja.
He raatain pölyssä
noin nostaa uljaan talon,
miss' sohvain samettiin
luo hohtolamppu valon,
ja jonk' on pääty ylen upea.
Mut tiilet seisoo päällekkäin,
ja talven valtaa murtaa
kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden.
Mut meitä vihmoo vihurit,
ja rajutuiskut turtaa
talvesta asti koittoon keväimen.
Rautatehtaan työmiehet
He huviloissaan asuvat,
miss' tammenoksain lomiin
valelee aurinkoinen säteitään.
Tääll' orjantyössä raadetaan.
He siellä uniin somiin
hukuttaa huomenensa yhtenään.
Tääll' alahalla tupruten
lyö ihoon höyry kuuma,
ja kättä hanan polte kirvelee.
Mut ylähällä kevyttä
on päivän hupi, huuma,
kun leikkipallojaan he viskelee.
Ja ylähällä ihmiset
käy valkopurjeillansa
meritse siintävähän saarelmaan.
Mut meihin rautakatto tuo
valavi hehkuansa
ja valuu-uunit työntää lieskojaan.
He joutilaina venheissään
iloiten kisaa, laulaa,
kun vilpoiset käy merituuloset.
He kylpee meren aalloissa,
lyö laine rintaa, kaulaa.
— Mut noessapa kylpee tuhannet.
Herrastalon rengit
Ruokimme heille hevoset,
nuo uljaat kaarikaulat.
Ja kun he ratsastaa, me katsomme.
Helossa kesäauringon
he iskee ilon taulat
ja kiitää vihannoille kentille,
kentille, jossa odottaa
meit' orjuus-ikeet, paulat,
hitaasti vierii raskas päivämme.
Korkeelta satulastaan he
tähyää pellon tekoon,
joss' uuras joukko työssä hikoilee.
He siihen pilkka-katsehen
luo, kuni lantakekoon
mi paikallansa makaa, mätänee.
He satulassa istuen
ajavat, roiskaa likaa
jaloille paljallille kulkijain.
Mut miehet, jotka uskaltaa
miettiä, katseen pikaa
kuin säilän iskun heihin heittää vain.
Latojat
Me heidän valtiotaan
saatoimme käsin kantaa,
vaan kuolon itu asui mielissä.
Me heitä palvelimme
ja maailmojen rantaa
kiers' maine mahtavien äänestä.
Olimme mustaa kansaa,
mi nääntyvi yössä vitkaan.
Se melkein heimomme ol' kukistus.
Rikkaita palvelimme. —
Nyt taistoon käymme sitkaan.
Kun emme taivu, koittaa oikeus.
Kaikki
Me peltosarat viljellään,
he niistä korjaa sadot.
Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa
he kyllin. Meillä majoina
kosteat, ahtaat ladot,
siks' elomme on tukahduttavaa.
He isänmaasta haastavat,
mi antejansa peroo,
noit' tulilimalla jakamiaan ain'.
Meit' ei se koskaan lempinyt.
Ja konsa henki eroo,
kalmiston turve isänmaamme vain.
Vapaus isäin perintö
ajoilta muinaisilta.
Sen perinnön he riisti meiltä vaan.
Me korvet pelloiks' raadettiin
hallojen seutuvilta,
sodissa hurmeemme vuos' virtanaan.
Elomme murtaa työ,
meill' eessä leipäkiista
ja leppymätön sota ainiaan.
Päin sortajia! Kunnes on
yhteistä elon riista,
ja lapsemme saa kodin onnekkaan.
Kysymys
Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi.
Punarusetit ostimme sitten
ja ruususet punaiset.
Ne keväisten tuntehitten
oli kaunihit airuet.
Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan.