MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA
(Aihe Quo Vadis'esta.)
Petroniuksen kuolo
Hän terrassillaan, Petronius ylhä, nyt astuvi yksin ja katse on jylhä. Hän ollut on Rooman käskijöitä päiviä, öitä ja riemusaatossa rikkaan hovin juopunut kovin.
Ja äsken vielä hänt' imarrus saarti, tai onkijat onnen ne kilvaten kaarti. Vaan nyt epäsuosion tähden kaikkien nähden on syrjässä. — Mennyttä maine, — häipyvä laine.
Käy terrassillaan Petronius yksin. Soi puiston linnut sulo liverryksin, ja tuoksuten huojuvi yrtit, uhkeat myrtit. — Petronion sieluhun salaa taas väsymys palaa.
Ja aivoissa vitkaan aatokset mataa. Ne kulkee vanhaa ja tuttua rataa: "Haa, johan loistoa mulle riitti, ken siitä kiitti. Jo nythän Hadeksen maille joudan, mä sinne soudan."
Ja terrassiltaan Petronius poistuu. — Mut lintuin laulut ne helkkää, toistuu. Puut, ruohot kuiskivat: "hyvä matka loppuhun jatka. Hadekseen käytävä ompi kerran narrin ja herran."
Ammehessa istuu hän, ves' on lämmin, kylpy hieno. Virtaa viini suonihin, korviin soittelo niin vieno.
Silmäluomet ummistuu,
hälveneepi mielen sumu.
Sielun silmiin kuvastuu
hovin loisto, valta, humu. —
Petronius ylimys
päätti nautinnoissa kuolla.
Mietti: "ehk' on tyhjyyttä
kuolon portin tuolla puolla."
Taitavasti valtimon
avas kirkas veitsen terä.
Sydämestä virtas pois
kuuman veren viime erä.
Siinä Hadesmatkalleen lähti kuulu roomalainen. — Mutta monta, monta jäi valtaa tavoittamaan vainen.
Galeri-orjat
He istuvat soutimilla, on tylsänä silmä, ja ryppyistä otsaa hiki kattaa. Käsivartensa laihat, luiset, ne alati liikkuu ja vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. He soutaa, soutaa, galeriorjat aamusta iltaan. On mahtava Rooma ja kurjia orjat. Ken säälisi niitä? Ei kenkään!
Ne varmaan on sielua vailla, ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Te nähkää, kuinka ne raastaa, ja kahlehet varmuudeksi on jaloissansa. — Ja ilmassa viuhkaa piiska.
Yhä liikkuvat airot, ja ulvoo Adrian myrsky. Alus huojuu, hurja on ryske, ja kuolema aalloista irvii.
He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain.
Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. —
On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo.
* * *
Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — —
Nero
Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin.
Kaiken, mikä irstainta,
ympärilleen keisar' keräs.
Susihimot, käärmemiel'
yhä uusi siellä heräs.
Nero hirmutyranni
ylimpänä irstaili.
Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi.
1908.