TAKAPEROISESSA MAAILMASSA
Takaperoisessa maailmassa
Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen.
Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin.
Yön hetki
Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.
Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee.
Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma.
Mut yössäkin
käy ryskehin
liikkuva rautahepo.
Ja aaveen lailla kidastaan
tupruttaa tehdas sauhuaan.
— Pois täält' on rauha, lepo.
Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.
Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —
Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.
Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa.
Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy.
Luumylläri
Itävaltalaisen tarun mukaan
Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen
luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee.
Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa
työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.
Luumylläri ankarin silmineen
tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,
joka halki yön oli luona koneen,
ei lepoa saanut päivähän moneen.
Hän katsoo, virkkaen teräskielin:
"Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.
Saat sormuksen sä, väsynyt impi,
punarenkaan, muita se kaunihimpi.
Tule, katso mä välkkyvin pyörinein
sinut tyttö kuljetan kullaksein."
Ja tytön tempovi huumeinen
nyt viuhke pyörien, hihnojen.
Hätähuuto vihlova toivoton,
punasormuksen sai morsion. —
Ja neidot toiset ne koneillaan
punakihloja jäävät kammomaan.
— Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Mun on nälkä
Muinaissaksalaisen tarun mukaan
Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka.
Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan.
Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. —
Oli vilja puitu ja laareissa. —
Yhä valitti lapsonen kalpea:
oi äiti, äiti, sä leipää suo,
mun tappaa kalvava nälkä tuo.
— Rakas lapseni, vuota hetki toki,
ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki.
Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. —
Oli valmis leipä, mut paareilla, makas lapsonen, kalman saaliina.
Rikkurien tuonti Helsinkiin
Kas alus rantaan
jo hiljaa mataa,
ja miestä siinä
on kolmesataa.
Puulaatikko ja reppu noilla
on vierahilla kulkijoilla,
Venäjän tapaan mekko yllä. —
Ne miehet tunnetahan kyllä.
Ne Suomen miesi
toi takaa meren
masennukseksi
ylpeän veren.
Puulaatikot ja reput kalkkaa,
vihaisna katukilvet pilkkaa:
"he haalii taasen 'rikkureita',
se 'isänmaallisuutta' silkkaa".
Mut katureunaa
kurttuinen karja
se tietään kulkee
kuin juhtasarja. — —
Vaan kevät-ilman tyvenessä
on jotain synkän tukehtavan.
Se painaa kuni ukkois-uhka
edellä säätä raivoavaa.
Laitakaupungin uusi kirkko
Järjestelmän tukipylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain,
temppeli tuo suuri, ylväs
nostettihin työllä orjain.
Raatoi työssä miesi, vaimo. —
Väsyi yksi, jatkoi toinen.
Saatihinpa tulos aimo,
rakennus niin suurenmoinen.
Pilviä sen torni piirtää,
komeasti kellot kaikaa,
orjain aatokset se siirtää
kohti taivahista taikaa.
Templin pyhätössä orjat
sävelissä soivan urun
taivaan unet näkee sorjat,
unhottavat maisen surun.
Unhottavat vatsan vaivan,
suonten sairaloisen lyönnin.
Mielet valtaa onni aivan
kera rippikakun syönnin.
Hartaina on kurttuposket,
kädet ristittyinä vielä.
Naisten valuu kyynelkosket
papin saarnatessa siellä:
"Ylen syönti, ylen juonti
synnin himo tääll' on paha.
Väärää myös on pahansuonti,
rikkaille siis suokaa raha.
Tyytykää ja taivahassa
tasa-arvon nähdä saatte.
Valhe asuu maailmassa,
meiltä totuus ottakaatte.
Teille jumalanne hyvyys
puuttehen ja painon antaa.
Herran aivoitusten syvyys
teidän sallivi ne kantaa."
Jatkaa pappi laverrustaan
kumaraan käy köyhä kansa,
siinä lukee rukoustaan,
siunaa sorron, sortajansa.
Vuosisadasta näin toiseen
hyssytellään mielet uneen.
Suostuu hallituskin moiseen,
näkee kansan rauhoittuneen.
Kohoo templi suuri, ylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain.
Järjestelmän tukipylväs,
pystytetty työllä orjain.
Muuttolinnut
Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, — pois silloin he ehti.
Yli rannan ja saaren
he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi
niin kaunihin kaaren. —
Kun täällä on lunta,
ja huurre peittävi ikkunoita,
on kuoleman unta,
niin siellä he elää
ja lempii, ja riemulaulelonsa
niin herkkänä helää. —
Ah noinpa jos oisi
myös ihmispololle luotuna siipi,
mi kantaa voisi
pois alhosta vaivan.
Ah oisipa meilläkin tiedossamme
maa onnekas aivan. —
Kun kurjuus ja puutos,
kiro, vaiva ja vaino paisuvat yhä,
olis ihanaa muutos,
olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen.