UNHOTETTUJA
Aunuksen Okuliina
Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun.
Hän nuorra joutui naimisiin,
heimohon veri veti,
siit' alkoi lapsisiunaus
ja puuttehetkin heti.
Puol' ilmaiseksi raatoi mies
"Venäjän herrain" töitä.
Ja Okuliina Suomehen
läks' myymään pitsilöitä.
Ol' kuorma raskas kulkijan,
kun joka vuosi melkein
uus' syntyi pieno. — Elämä
se ruhjoi pahoin elkein.
Hän usein pitsireppuineen
kymmenet peninkulmat
tallusti talvisäissäkin
ja kesti mieron pulmat.
Ol' Okuliinan rinnassa
monasti kaihon suru,
kun muistui koti kaukainen
ja pienin, kullanmuru.
Se kantajansa rinnoilta
pois vierotettiin koito,
kun kulki äidin askeleet
ylitse rajan, loitos.
Näin neljätoista lasta sai
hän. Kuusi kuolo niitti.
Ja vaivoin leipä, suolaves'
se perehelle riitti.
Näet maata heillä vähän vain:
perunapelto niukka;
ja pellavaista, ruista
voi kasvatella hiukka.
Josp' oisi edes lehmä yks'
elättää voitu, tilkan
ois' lapset saaneet herkukseen,
nyt joi ne veden silkan. —
Ne vielä verhon puutteessa
talvella tupaan häätyi,
vain ikkunasta pilkkien,
sen ruutu kunnes jäätyi.
Näit' Okuliina muistellen
luo astui vieraan oven,
myi pitsiään ja kaihonsa
hautasi pohjaan poven.
Kaks' kertaa Okuliina tuo
vuosittain kotiin jälleen
palajaa. — Joulukynttilän
tuo kirkkaan pienimmälleen.
Ja Okuliina onnekkain
on kotonansa silloin,
kun lapset rakkaat uinuu jo,
hän yksin valvoo illoin.
Ne permannolla, säkeillä
ja ryysylöillä nukkuu.
Myös Okuliinan aatokset
ne kohta uneen hukkuu.
Pelastusarmeijan yömajan ovella
Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi.
Missään ei hälle ojenna
omainen lämmintä kättä.
Yksin on tuomittu kulkemaan
ainootta ystävättä.
Almu nälkähän hiukovaan
suodaan ja neuvot ja nuhteet.
— Yömajan kovalla penkillä
pitkät on iltapuhteet.
Laastaroiden ei tervehdy
hän, kenet kohtalo mursi.
Sortunut on hän matkamies.
Karilla elonsa pursi.
1908.
Saunamummo
Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu.
Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu.
Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat.
Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi.
Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä.
Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa.
Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?"
* * *
Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa.
1911.
Vanha Leena
Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori.
Muistan Leenan nuorena,
herrastaloloissa
taisi taiten palvella. —
Nyt ei kelpaa noissa.
Silloin käynti ketterä,
puku hienonlainen.
Nyt on polo ryysyissä,
kerjäten käy vainen.
Mitä pahaa tehdäkään
mahtoi Leena rukka,
kun noin vanhuuspäivinään
peri hänet hukka.
Tiedän: Leena hikoillut
ahkerast' on ylen,
tuhatkertaa kantanut
tupaan halkosylen,
tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen.
Tiedän: Leena uurasti,
nousi puoliöiltä,
illoin valvoi, ompeli,
nukkunut ei töiltä.
Auttoi vanhaa äitiään
minkä jaksoi vähän.
Koitti vielä pennejään
saada "säästymähän".
"Kaksisataa" kokoon sai,
mutta vanhuus koitti. —
Sairaus ja suru kai
ruhjoi raukan, voitti.
Tuli vanhuus, köyhyyskin.
Leena turvaa vailla
tietä kiertää kerjurin
kylän pihamailla.
Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?
Nuori raajarikko
Kivipainossa ruhjoi jalkansa
viisitoista vuotias tyttönen.
Hänet pois he kantoi paareilla.
Kone pyörivi eellehen. —
Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen
kuin palttina. Katsele kasvojaan,
näet riutuvan, särkyvän katsehen
kuin itkis' se nuoruuttaan.
Niin nuorra, elämän aamussa,
kun siinteli silmiin unten maan,
kovan kohtalon maata uhrina,
se ompihan kauheaa. —
Jäi ruhjottu raajarikoksi.
— Kivipainossa työ käy ennallaan,
sijan tyhjän toinen täyttävi, —
kuka tyttöä muistaakaan?
Imatran uhri
Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva.
Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -.
Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon.
Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut.
Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa.
Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle.
Näin haastoi tyttönen kalpea
ja silmä kostea maahan painui.
Hän lähti. Viestinen kertoi sitten,
"Imatra uhrin on saanut jälleen".
1908.
Mummon kirje
Eräälle savolaiselle vanhukselle
Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.
Ystävän mä tunnen siinä,
tunnen hellän sydämen.
Tunnen toteen pyrkiväisen,
ahertavan aatoksen.
Tunnen raatajan mä vakaan,
monta kovaa taistelleen.
Näen elon murehissa
hiuksensa valjenneen.
Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —
1909.
He ja sinä
Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.
Sulla lapsia on suuri liuta,
Kuni haamut nälässä ne horjuu.
Harmaat posket, luusto kuivettunut.
Tuoni käyskelee. On viljan korjuu,
ihmisviljaa täällä niitetään.
Onnetarta tuskin — kiitetään.
Sieluus köyhälistö katson. Tuopa
rintahani surunvuoren nostaa.
Kärsimäsi sorron mielisin mä
yhteiskunnalle ja niille kostaa,
jotka eduistansa kiistäen
sokeoina sotii, riistäen.
— Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan!
1905.
Köyhän joulu ennen ja nyt
Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo.
Yhä vielä on köyhän illat
niin mustat ja murheiset.
On edessä surujen sillat,
kivut, tuskat ja kyynelet.
Mut sittenkin toinen on aika,
ja toiset on tunnelmat.
Nyt aatteen tenhova taika
urat aukovi kaunoisat.
Yli hetkisen murheen ja vaivan
ihanteiden tähtivyö
luo hohtoa. Ompi kuin aivan
jo hälvenis kurjuusyö.
Ja joskin tuskia yhä
elon kantelo soinnuttaa,
niin veljeyssoittelo pyhä
ihanaisena puhkeaa.
Uus' puhkee köyhän virsi
yli maitten ja mannerten.
Suli rinnoista talvinen kirsi,
on orjakin ihminen!
Ja vaikka on ulkona kylmä,
sydän rinnassa lämmin lyö.
Ja kirkasna loistaa silmä,
kun kutsuvi aatteen työ.
Tää joulu kaunis ja uusi
proletaarein juhla on jo.
Hymyhohdoin loistaa kuusi,
soi viihtäen kantelo.
Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat!
Kurjuus-siskoille
Joseph Luitpoldin mukaan
Siskot, on elomme autio,
astumme murhevaipoin.
Hapsemme harmenee. Kohtalo
iskee rautaisin raipoin.
Kurjuus ja pilkka päivin, öin.
Pistävä orjuus-oka.
Ilo ei valkene toimin, töin,
palkkamme kurjuus, loka.
Henkemme turtuu. Aikaiseen
vartalon kuihtumus koituu.
Lapsemme sortuvat. Hiljalleen
elomme raunioituu.
Me mitä pahaa tehty lie,
Kärsimme, synti se varmaan.
Vaiti me oltiin, joskin tie
raskas ol' elomme harmaan.
Mutta nyt alkavi aika uus',
heitämme pois unen sikeen.
Meille kuulukoon vastaisuus,
nouskaamme painosta ikeen!
Siskot, orjina kuolla ei,
voittoisa eessämme retki.
Riistäjät joskin osamme vei,
kerta lyö meidän hetki!
1911.