LUONTOA
Työmies työhön mennessään
Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen…
Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia…
Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain.
Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa.
Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan.
Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi.
1910.
Merikosken liepeillä
Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo.
Mut muistojen sarja tummuu,
kuvat katkerat siintelee.
Näen kansan mi taisteli, kärsi,
mi puutteessa kalpenee.
Merikoski, sun kuohujas kulki
moni raataja venheineen,
toi tervoja, pettua järsi,
palas korpehen, kurjuuteen.
Nous' kaupunki, rikkaus harvain
tulos työst' oli raatajain.
Huvisaaren liepeillä tehtaat
kohos, kasvoi ja varttui vain.
Merikoski, sun liepehilläs
soi kärsimysvirret vaan,
tukahtunehet huokaukset,
kivut hallaisen nälkämaan.
Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi.
1907.
Kesävirkistystä
Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista.
Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu
ja aalloilla sorsa ja telkkä.
Ja soisipa korvaan leivon suu
ja luonnon laulelo pelkkä.
Ah, ollapa mökki punainen
ja sauna ja polku oma.
Ja ollapa kulta herttainen
ja venho aalloilla soma.
Ja saadapa sinne kaikota
pois keskeltä elämän kiistaa,
elää hiljaa onnensa saarella;
— meri, metsä antaisi riistaa.
Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin.
1912.
Aamuhetki Eteläsatamassa
Aamu kirkas, keväinen.
Puiston kukat kastein helmii.
Luona marmor'impyen
kaivon suihkuvesi telmii.
Kevätaamu aikainen.
Torilla on touhu, täry.
— Rannan rautaveturein
tuprunnasta tunkee käry.
Aava meri läikkyää,
hopeinen on aallon pinta.
Kaikki huokuu elämää,
toiveikasta, kaunehinta.
Mutta halki ilmojen
kuuluvi kuin huokausta.
— Tuolla lastaa hiiliä
orjalauma, sysimusta.
Mitä? Eikö eteenpäin
kaikki ryntää ilakoiden!
Kumma kaiku iskuilla
satain kätten ahkeroiden.
Mitä? Eikö toiveikas
mieltä täytä elon taisto?
Miksi otsaan kuvastuu
huolestunut kivun vaisto?
Miksi? Haa, se on kysymys
— Kevät, valhetta sun hymy
Ammoin orjan rinnasta
kevät-ilo pakoon lymys!
Ensi lumelle
Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.
Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.
Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.
Syyskuutamossa
Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti!
Syysiltana astelen tarhaamme,
kun keltalehdet karisten putoo.
Elo toiveita karsivi. — Parhaamme
se talven vaippahan kutoo.
On puistossa paljon varjoa,
paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. —
Kesäpäiviä elo ei tarjoa,
lakastuttaen huokuu se hallaa.
Syyslehdet tallatut, maatuvat,
oli elonne unelma lyhkäsenlainen.
— Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat,
ylös haudoista nousevat vainen!
Soi lehdossa syksyn soitelmat. —
Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu.
Mepä nousemme, toivojen koitelmat
on eessämme — usvat jo haipuu.
Syyslehvät kalpeat huiskailee,
paha jalka lehviä tallovi tälleen.
Mut puiston keijut ne kuiskailee:
kevät syksyä seuraa jälleen.
1907.