ÄITI JA LAPSI
Keväisellä polulla
On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain.
Ja äiti hän astuvi polkua
sulopienoset rinnallaan —
nuor' äiti ja armahat lapsensa,
— kevät näyttävi kauneintaan.
Ah kuinka on somat ne poskuet
ja jalat mi tepsuttaa. —
Miten leikkivät virrat keväiset,
ylen kaunis metsä ja maa.
Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus.
1912.
Iloton ilta
Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka.
Ja lattialla kehdossa
lepäilee valju lapsi.
Sen poski sinenharmaja,
iloton valkohapsi.
Kuol' isä tehtaan rattaisiin,
nyt äiti raataa päivät,
ja entisaikain muistelmiin
sulommat hetket jäivät.
Ei enää lieden ääressä
hupaisna häivy ilta,
vaan kolkkoa on elämä
kuin murheen musta silta.
Ja huokauksin katsahtaa
taas nuori äiti kehtoon:
"Pien' orpo osakseen se saa
vain ilottoman ehtoon. —
En sua koito kantanut
mä keväisehen hymyyn.
Sun huomenesi kiisi pois
pahojen pilvein lymyyn.
Mut pieno, äidin lemmellä
aatoksen' sua muistaa.
kun päivin ratas kiitävä
koneessa lankaa suistaa.
Ah, ryskehessä tehtahan
niin pitkä, pitkä olo,
ja tuhat kertaa palajan
sun luokses lapsi-polo.
Ja iltasella askeleet
mun lennättävät sieltä.
— Nyt lepää raajat väsyneet,
mut murhe murtaa mieltä.
Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta."
Hymyjen lapsi
(Pikku Helmeä katsellessa)
Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.
* * *
Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon?
Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.
1911.
Äänestysuurnalla
Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai.
Hän muisti: lasta seitsemän
kotona värjöttää.
Työtönnä isä, kummakos
jos käsi väräjää.
Hän piirsi viivan. Uurnahan
se lippu putosi.
Ne kasvot, ah niin vaaleat
vain yhä kalpeni.
Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan!
1906.
Kohtaus äitien kokouksessa
Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski.
Se koski se povessa tulvehtii,
tuhat aatosta mieleen koittaa.
"Oi siskot, jospa me voisimme
vapauden ja leipämme voittaa!"
Hän nousee, noin sanat tulvehtii
kuin ryöppy nyt huuliltansa.
Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest'
imee maitoa emoltansa.
"Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää.
1907.
Proletaarilapsen kehtolaulu
Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja.
Uinu, suurena taistelo
ankara sua vuottaa.
Sosialistiksi vartuthan,
äitisi siihen luottaa.
Uinuos, mekkohon punaiseen
äiti lapsosen käärii.
Jouda ei päivin vaalimaan,
tehtahassa kun häärii.
Proletaari-lapsosein,
sairaasti silmäsi palaa.
Katsehes viiltää sydäntäin,
kyynel vierivi salaa.
Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa!
1907.
Aiti
Miksi sydän vapiset,
rintaseni värjyt? —
Vihloen lyö rakehet,
rajumyrskyn ärjyt.
Miksi hellin povella
pulmujani noita? —
Täynn' on elon ulappa
turman aallokoita.
Miks' ei käten herpoa,
valvon kunnes kuolen? —
Kuuluu petoin ulvonta
korven tuolla puolen.
Miksi sydäntulilla
lämmitän mä armaat? —
Kylmä, kov' on maailma,
jäisiä sen parmaat.
Miksi rintaan painalen
ainiaaks' ne pienot? —
Tempoo tuuli syksyinen
puitten lehdet hienot.
Pulmuseni puhtoiset
teissä äidin mieli,
teissä sadat aatokset,
joit' ei kerro kieli.
1908.
Kaksi kalmaa
Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava.
Tuota katson, itse voimatonna,
kuni syksykoivun hento lehti.
Tuskaani en julki huutaa jaksa.
Lapsi itseäni kallihimpi,
hänet synnytinkö surman suuhun?
— Veitsen lailla rinnassani viiltää.
* * *
Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa?
1909.
Kellarikerroksen lapset
Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten.
Siell' on katse riutuva,
jot' ei helli päivän terä.
Kiviluolan lapsella
leikkitanner pihanperä.
Kävyt, sammal, kukkaset,
rannan hiekkapenkeret,
aallot loiskivaiset varmaan
soisi heille ilon armaan.
Haa, jo riittää ruikutus
parempi on kirous.
Kun ei auta ihmisvoima,
soikoon kirous ja soima.
Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä.
Ovelta toiselle