I
Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa."
Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen.
"Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa.
Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun.
Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. —
On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. —
On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen.
Onneton matkalainen
Syntymä.
Kolkko koppi, vuode kurja, vuotehella synnyttäjä kohtaloisen kahlitsema.
Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista.
Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä.
Lapsuus.
Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää.
Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa.
Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse.
Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. —
Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika!
Pakkokasvatuslaitoksessa.
Haa!
Nytkö vihdoinkin yhteiskunta
muistaa onnetonta lastaan,
poliisit ja tuomarinsa
pojan kimppuun kiidättääpi.
Haa!
Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh!
Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa!
Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. —
Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. —
Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa!
1907.
Pienokaisemme
He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa.
He tulevat silmin hohtoisin
ja huulin ja poskin puhtahin.
Käsin hennoin he elämän portin avaa.
He tulevat huulin lepertävin,
hymyotsin ja tanssivin askelin,
— mut naristen aukenee elämän portti.
He tulevat luotolla lapsukaisen,
ens' askelein vasta he astuu maisen.
— Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo?
* * *
Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot.
Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. —
He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä!
1900.