OMPELIJATYTTÖ.
Mä näin sinut keskellä nuorison, sulon vartalos, katsehes kainon. Mä tuumin, kuinkahan kärsinetkään alla ankaran luokkapainon.
Minä puhelin illan kanssasi sun,
minuun luotit ja näyttelit runos',
ne joit' olit iltasin kirjoittanut. —
Niihin koottu ol' surujen punos!
Oli pettyneitä sun toivehes',
ihanteitasi elämä raastoi!
Kuka ihminen kaihojas oivalsikaan, —
niin vieraasti sulle ne haastoi.
Maa ruusuja tuoksui, heloitti sää,
sinä kellarihuoneessa yskit
Ja muille ne lauloi leivotkin,
kone kolkko se sulle ryski.
Kesän istuit, riuduit ja kalpenit, tuhat haavetta hukkui sulta. Tuli syys. — Jo tuonetar nouti sun ja korjasi musta multa.