RUNO OMPELIJATARTEN EDUSTAJAKOKOUKSEEN
VIIPURISSA 12, 13 JA 14 P:NÄ HEINAK. 1906.
AAMUN ENSI KOITTEHESSA.
Aamun ensi koittehessa ylös olkivuotehelta ajaa huikaiseva nälkä. Unta silmistänsä torjuin nuori hento neito horjuin rynnistääpi työhön, työhön, kohta konetta jo polkee. Kädet liikkuu kuumeisesti. Alas, ylös lailla nuolen tulineula tietään kiitää. — — — Povi tuntee tuskan, huolen. — Kone rämisevä julma tajua ei surun kieltä. Moni kurjan elon pulma painaa nuoren tytön mieltä. Mutta kuumeen tapaisesti koneen rattaat pyörii, pyörii.
Aamun ensi koittehessa kylmään, kolkkoon huone-ilmaan neito huokauksen päästää. Irvistääpi köyhyys, puute huoneen joka sopukasta: lattialla olkivuode, risatuoli, pöytärähjä, vielä vihdoin viimeiseksi astioita pari, kolme — enempää ei silmä keksi.
Aamun ensi koittehessa jakkarallaan neito siinä ompeleepi käsin nopsin. — »Ahkerasti, ahkerasti» elon kurjan kilpajuoksun kuuluu säälimätön käsky. Ei se kysy: sairas ootko, oisko tarvis levähdystä, tahi viihdytystä hieman, hoivaa rinnan rohtumihin. Ei! Mut yhä teräskielin elon kilpalaulu soipi: »ahkerasti, ahkerasti ratastasi kierrä orja».
ON KESKIPÄIVÄ.
Keskipäiv' on loistavainen
Suviaik' on tullut jo.
Täällä kolkot muurit kohoo,
unt' on kukkanurmikko.
Paistaa päivä, pölypilvet
ikkunasta sisään lyö.
Tääll' ei sinilaineet välky,
kaiho vainen syäntä syö.
Muurit jylhät, katu kolkko
täry, rämy rattaiden. —
Miss' on lintuin liverrykset,
missä tuuli vilpoinen?
Kesäpäiv' on, mutta täällä
piinaksi se koituu vaan. —
Syksyn äänet sydämessä
kiertää orja ratastaan.
ILTA TUMMENEE.
Kuiva kannikka ja työtä, työtä kahlehissa riutumista yhä siinä orjattaren osa kurja. Ilta tummenee ja vuoteellaan miettii hän, miks noin on elo nurja.
Ilta tummenee ja uupuneen unetar jo helmahansa sulkee. Kuluu hetket yön, jo kammioon oikeuden hengetär nyt kulkee nukkuvalle korvaan kuiskuttaa, veljeyden sanaa ihanaa.
Oikeuden valpas hengetär sorrettujen sydämihin kylvää itsetunnon hyvää siementä… Ilta tummenee ja neitonen uinuu untaan olkivuotehella.
VALVEUTUNEENA.
Päivän tietä pilvet esti, riehui kalman peikot. Kauvan kärsi, kauvan kesti sortajaansa heikot
Vaan jo valo valistuksen
täytti sopet, loukot.
Missä näki aamun uksen,
sinne ryntäs joukot
Sitten punalipun alla
kävi yhteiskulku.
Tieltä ukkoispauhinalla
moni murtui sulku.
Vielä orjain sorto riehuu, vaan he päätään nostaa. Punavaate missä liehuu kohtalonsa he kostaa.