RUNO,

Me olimme kytketyt kahleisiin,
oli silmäimme päällä siteet,
ja sokeina vielä me harhailtiin,
kunis välkähti kirkkahat kiteet

Oli päivämme synkkä kuin musta yö,
kevättoivehet ammoin jo kuoli,
Ne tappoi raatajan raskas työ
ja vaivat, tuskat ja huoli.

Me olimme kytketyt kahleisiin,
muut kulkivat päivän teitä.
Me kohtalon alle taivuttiin,
vaan muistiko kenkään meitä?

Me »halpaa säätyä» oltiin kai,
siks' tarpeetont' oli surku.
Muru pieni se meille riittää sai,
oli syntiä napina, nurku.

Me olimme kytketyt kahleisiin. —
Elon suuruutta, ylevyyttä
me tiettynä ei, me harhattiin
ja oltiin orjia syyttä. —

Mut loppui yö, tuli päivän koi,
nous' köyhien suuri aika.
Ja aattehet mielihin päivää loi,
uus' puhkesi toivojen taika.

Sai päivyt uus, nous' aurinko
tasa-arvon ja veljes-uskon.
Tuhat sidettä silmiltä katkes jo,
näki ihmiset aamuruskon.

Ja silloin sanoma meillekin
lupas onnea, oikeutta.
Me nousimme katsehin säihkyvin
päin kevättä, vapautta.

Me nousimme kahlehet katkomaan.
— Tää on raatajanaisten hetki. —
Päämäärähän suurehen, jaloimpaan
on ylevä yhteisretki.

Pois pelko ja toivoton sortumus,
ne toimella karkoitamme.
Ja eespäin, köyhien oikeus
ain olkohon oppaanamme.