I

Siit om bali vuassi, kon gaikk tämä tapadus. — Tasala Vilku isä ol kuall ja Vilkk jäi kottit talvreisust. Hakkri Iiro ja mnää tuumali sillo, että soveis mar meijängi jääd yhdeks talveks kotti Vilkull niingo seora pitämä häne murhesas. Ja nii met teingi. — Ja se mnuun däyty sanno, ett Vilkk, vaikk se ylipäätäs ol semne velikuld, sur ja kaippas issätäs ja puhel siit mond kertta vedes silmis. Mutt kaippas ai se isäs perinöijäkki. Asi ol, näättäk, semne, ett Tasala äijäst kohisti ja ol aina gohist, ett sillp pit rahoj olema, mutt ko äijä ol kuall ja ruvettin gattlema sen davaroit, ni ei löydett penniäkkä. Vilkk meinas, niingo Hakkri Iiro ja mnääki, ett vissi ne raha jossam baikka piilos ova ja kas nii mes sitt rupesi niit hakema oikkem berimpohjasest. Jaa-a, mnää takka se, ettei koko Tasalan dalos olis semmost paikka, kon em me olis koperoinn läpi ja mnää mainitten däsä vaa yhdeks esimerkiks, ett met tallim barsild löysin Dasala muari äitvainajan guldsormuksen, go se ol flikkan olles kadottans sinns saman vuank, ko ryss maahan dul. Mutt rahoj em me vaa löytänn mistä. — Pahukse hyvi se äijän gränä ne ol lymyttänn. Ja lymyttänns se ne ol, ko se ol semne vähä klookk ja koerangurine äij. Toises sanosivas stää kaahoks, mutt ei siinp pahas kaaho vikka ollp, päivasto se ol viissave ko moni muu, kon däsä mailmas viissan girjois pidetä.

No nii, me oli aikan hakenn ja vihdo viime hakemast lakannukki ja Vilkum berinö oliva hipunn hyvi vähihi. Timberkistus ol pari vaatekertta, vanha-aikkane hoppikuarinem blakkarkell, semne mullisilm, ja äijän girkkhatt, oikken gorkki, juhlalise näköne silkkhatt, ko ol juur jämt niingon göyhän dalon gorsteen. Siin ol kaikk. — Se hatt niist perindtavaroist meijä miälestän sendän gaikkjast muhkeve ol, ja stää ai äijäki ol vaijell juur niingo silmterätäs. Stää pidetti ai lukun dakan ja Vilkk o meil mond kertta jutellk, kumse selksauna hän sai, ko hän gerra ol pistänns sem bäähäs, ko äij ol unhottann harkkus auk. Eik stää sitt ihmettlemist ol, ettei koko talos oli, niingo Vilkk sanos, yhtä semmost kalu, ko hän olis katells semsellk kunnjotuksellk ko stää silkkhattu. — Ja komjas silkkhatt se olikin, gyll mnuu se sannot täyty.

Nii oikke; me oli jättännk kaiken doevo niitte rahatte löytämisest ja lakann niit hakemast. Kappal aik sitt jälkkembäi mnää meni yhten ehtont Tasalaha Vilkun gans juttlema, niingo mnuun dapan ol. Vilkk ol koton ja täödes toimes. Tasala muar ol pann hänem blattingmatast tekemä ja poik vääns matast kokko, ni ett hiki tukas ol. Mnää istusi häne viärehes ja rupesi hand auttaman, go oli saannp piippum balama ja klossi suuhun. No, mitäst täst; me istusi siins sitt ja juttli muinassi ja löi matast kokko. Mutt ei ollk kulunn monttaka minuutti, ennengo ovi aukes ja Hakkri Iiro pyäräytt sisäll. Ja me näin goht Iirom bääld, ett sill ol jotta erinomast tiädos. Ei se lakki pois päästäs ottann eik hyvä päevä sanonnk, kon giäppas tooli ittelles ja istus käde houssuim blakkris ja kondi harillas ja kärytt sikarim bahat, ko sill ol toises suupiäles, juur niingo se olis olls siihe naulatt. Semne se ol se Iiro, se poik tais sitt kiusat toist syndist juur niingo matto, ko se ol saannt tiättä jotta semmost, ko mekki olsin dahtonnt tiättä.

Mnää vilkauti silmätän Vilkull ja Vilkk nyäkkäs päätäs merkiks, ett hän diätä, kuit täsä ny menetellä. Näättäk, ei siin olis auttann ruvet kyselemä Iirold, mitä ny ol tapattunn, ei maarenga, em mes sillaill olis saann mittän diättä. Sentähde me olingi vaa niingo muin miähin ja väänsim blattingmatast kokko, nii ett vähä henkki ol. Iiro istus toolillas, kärytt sikarias ja ol ittiäs täynn niingom Binomäe saavas.

Käryttel nys siin aikas, mnää ajattlin, gylläs itt kärsi juttlemise halust yht pali ko mekkin guulemisen doevost. Ja nii mes siins sitt istusi ja kattiin doissian juur niingon giukkusek kukose. Vihdo viime mnuun dul valla huamattemat kysytyks: "Misäst asjoisas snää ny liikkeell ole?"

Jos luulett, ett Iiro vastas siihen gysymyksehe, ni ett tet tunn Iirot yhtikäm behu. — Ei maare; ei se poik oli mnuu kuulevannas; mutt se verra se sendä muutus, ett se rupes puhelema ja sanos:

— Plattingmatastak poja väändävä?

— Niingos nää — me vastasi ja veri kiähus kiukust meijä sisikunnasan.

Sitt istutti jälls sanakam buhumat ja jumal tiäs kuik kauva olis istutt, jos ei Vilkk olis konstit tiätänn. Se poik nous seisomalla, oijens kätens päin gatto, haukottel oikke miähen davall, läks menemäm beräkamari kohde ja sanos: "Hyväst nyp poja; ny o maat meno aik käsis."

Siilo Iirollt tuliki hätä kässihi ja poik sanos vähä nässist: "Kuulestis Vilkk, lainaks mnuull isä-vainajas silkkhattu huamseks päeväks?"

Jos salav olis lyänn alas siihe meijän geskellen, ni mnää luule, etten me olis nii hämmästynnk, ko me ny hämmästysi Iiron gysymyksest. Mes seisosi suu auk ja silmäs seljälläs pääs ja siink kulus kappal aik aikka, ennengo Vilkk sai sanotuks: "En diäd, ole meinann itt ruvet täsä vähä niingo herrastleema."

— Ol verka — sanos Iiro — ei se sov millaillakka, ett snää ruppet täsä knallis pökkäilemä.

— Sopik se snuulls sitt sem baremi; oleks snää miälestäs suureve herr ko mnää?

— Stää asja em mnää viit ruvet täsä ny määräskleemä, mutt eks snää kuuli, ett mnää pyydängi snuu hattuas vaa yhdeks päeväks.

— No, mutt mihist snää sills sitt mensi, Jumala lahi?

Tätä ei Vilkk olis saannk kysy. Iiro nokk lens koht jällp pystöhö ja se vanh koppelemine algo uudestas. Ei se sanaka sanonnk, kon gopist tuhgam bois sikaristas ja rupes vetelemä saujas. Ja nii se olis meit taas kiusann, Jumal tiäs, kuik kauva, jos ei Vilkk uudestas olis uhann menn maat. Sillo ei auttanukka vikuroittemine, muttkom boik jouduski vähä äkki viljelemäni buhelahjatas.

— No, odotast nys sendä, Vilkk! Asja lait o nääks semne, ett mnää olen gäskett — lapsen gummiks.

Siins se sitt ol se Iiro suur salasus ja suur se oliki. Me oli viäl
enemä hämmästynnyk ko sillon, go hän gnalli lainaks pyys. Vihdo viime
Vilkk pääst pitkä vihelykse ja sanos: "Vai kummiks snää olek käskett.
No, kaikki täsä mailmas kuule, ennengon guale."

— Kummiks oikke mnää olen gäskett ja tahdoisi menns semssen doimituksehe vähä niingon girkktamineis. — Näättäk, ko stää tlee vanhemaks ja arvokkamaks ja elä ihmsiks, ni uskota miäst semssingin doimeihi, puhel Iiro ja silmä vilasivap pääs ja suu ol messingis, nii ett hyvi näys, ett se nautes meijä hämmästyksestän.

Mutt meijä miälestän hän ol liia ylppi ja ko hän siink kehtas ruvet puhelema sinnp päi, ettem me oli elänn ihmsiks, ni mek karasi molema hänen graivärkeihis kii ja sillo Iiro huamasiki, ett hänell ol tosi käsis ja hänen däydys nöyrtty. Mutt vaikk mek kuing olsin gysynn, ett kene lapsen gummiks hän ol käskett, ni em mes saanns siit seikko. Eng mes sill juur pali väliäkkäm bitänn. — Vihdo viime Vilkk sitt men harkustas ottama sen gnalli, anno se Iiroll ja sanos: "Kas se, otny, muttkat ettes, kuis snuun gäy, joses tuas stää samas reedas takasi."

Ei Iiro puhunns sanaka, ei luvanns stää eik tätä, mutt ko ott plakkarpeilis kättehes, paino knallim bäähäs, ott sem bois taas, kamppas hiukses hiuka otalls, sovitt uudestas knallim bäähäs ja vahtas ai joukkom blakkarpeilihis. Sitt hän rupes sikarias sovittleema; ens se pistettin doisse suupiälehe, mutt ko hän ol aikas peilihis kattonn, nii se jätettingin geskells suut, peil pistettim blakkrihi ja knallill annettim biäm buff, ni ett se men hiukan gallellas. Sitt hän men menoijas ja jahnas mennesäs ittekselles: "Mnää olen gäskett lapsen gummiks; mnää olen gäskett lapsen gummiks." — — —

Vilkk ja mnää kattli niit Iiro vehkeit ja istusi niingo nuijall lyädy. Mutt ko Iiro ol menn, ni Vilkk sanos: "No ol mar siin Iiros ny äijä, mutt annast katto, eik ylppeys nykkin gäy langemukse edell."

— Nii händ, annast vissin gatto, sanosi mnää ja läksin gotti.