II

Seoravam bäevä ehtost mnää jäll istusin Dasala Vilkun dykön samois toimeis ko edelisen ehtonakki. Ulkons sado niingo saavist kaattai ja kura ol kaduillp polvihi astikk. Juur ko mes siins sitt istusi ja ihmettli viäläkki stää Hakkri Iiro ylppelemist eilä, ni mek kuule, ett joku kola porstos ja haparoitte ove avand. Vihdo viime se sai ove auk, ja jos uskott taikk ei, ni se ol Hakkri Iiro, ko siäld kiipust yli kynnykse. — Mutt mimses ruakos! — Se ol kuras silmihi astikk, vaattes se oliva revityp pahom bäevi, lakki ei sill oli lainkka, mutt se sija sill ol pääs hirmuse suur haav, ni että päänahk roikus valla silmill eik taulvärkist näkynn muut ko aline osa ja töine silm. Ja vert se spruuttas niingo häijän gurkust Päälsem bäätteks hän ol — niingo me merimiähes sano — niin "duu blokk" kom bääsiki.

— Misä herra nimes snää ole oli ja mist snää tlee? — kysys Vilkk.

— Mist mnää tlee? Ristjäisist mnää tlee. Näättäk, ko stää elä ihmsiks, ni uskota semssin doimeihingi, uskotan gummiksikki — uskota oikke — mutt en san vaa, mikä lapse nimeks pantti, en san vaa. — — —

— Ol ny vai, Jumala lahi, ja pidäst vähä vaari, ettes tahr kaikki paikoj, kos siint trasikoittep pisi laattja ja spruutta vert ja jätak kura ymbrilles.

Mutt ei siinp pali torumise ja riitlemise aikka oli. Vilkk ja mnää saim bistä äkki jaku yllen ja kas näin dohtrin dyä Iiron gans. Kaikeks onneks tohtor ol koton ja ko Vilkk men gysymä, jos hän otta vasta yhden gambraatin, go o saannp päänguares kamffiilatuks, niin dohtor käsk meijän goht tuad Iiro sisäll. Mutt ennengo mes sen dei, ni me anno Iirollk kova varotukse, ettei hän sais puhelit turhi ja suututtat tohtri. Ja Iiro lupas oli ihmsiks. Mutt luulettak, ett se pit puhes. Ei maaren, go rupes koht pauhama ja praakkaman dohtrin gans, juur niingo he olsiva oli vanhat tutu, ja mes sai istus siin ja hävet silmän däytte hänen dähtes. — Ja mond kertta jälkkembäi me ole ihmeteli, ettei se tohtor suuttunnk, ko Iiro siinp puhel, niingo hän olis olis skansis toiste merimiästen gans. Mutt eikä suuttunn vaan, gon geris ens hiuksep pois Iirom bääst juur puhtaks ja ajo viimem bartveitell viäl hiusten dröndikki helkkrihi.

— Kas nii, ny om bää sili ko muna, tuumal Iiro ja kiikkaskel meit se nahafliitin dakka toisells silmälläs.

— Ol vai, ol, mnää sanosi. Josas tiädäisik kuik kalppjald snää näytäk, kos siin vauhkottle ymbrilles yhdells silmäll!

— Yhdells silmäll! Kyll mar stää siin vaan darppeks on, gon dätä mailma yhdelläkki silmällk kattle. Vai tykkäks snää, ett se ansatte kahdells silmällk kattlemist?

Mutt tohtor ol toist miäld. Se nost se nahafliiti ylös, sovitt sem baikoilles ja rupes neuloma stää kii. Mnää sanosi sillo Iiroll: "Pur nyh hammastas ja ol miäs!"

— Paneks sormes rakko, ni mnää pure, mutt em mnää täsä tyhjä purema rupp — meinas Iiro, eik tiättos pistännk, kon dohtor neulos ensmäitten diki. Mutt kon dohtor rupes toist tikki tekemä, ni Iiro karas tohtrin gätten gii ja sanos: "Andakka antteks, tohtor hyvä, vaikk mnää kysy yht asja."

— No, mitästä on gysyttävä?

— Kuulkkast, tohtor, panittakost te lainkka solmu langam bäähä? Josett stää tehn, niin däsä taita Yrjö Sukasen davallt tuli mond turha tikki tehty ja tikette lu'u jälkken gaiketakkin däst lystist maksama joutu.

— Pid nys suus kii! huusi Vilkk ja mnää niingo yhdest suust ja häpesi. — Ja mnää sanosi Vilkull: "Kaikk hulttemes se Iiro tundeki. Mikä pohilaine lumppäij mahta semne Yijö Sukanengi oll?" Mutt Vilkk sanos, ett se o joku kiri, ko o semne nimeldäs. Ja olkko mnuum bualestan mikä hyvänäs, mutt stää tohtri mnää vaa ihmettli. Ei se suuttunnk, ko nauro vaa ja krymös haava kii, nii ett sau neulas käve. Ja ko hän ol neulonn haavan gii, nii häm ban duko ja sittep pääll ja rupes selittleemän, gosk tikip pois oteta. Viimeseks hän sitt viäl varott Iirot ja sanos: "Jos tahdott, ett tämä parene hyvi ja pia, ni ett tes saa juad viina, eik olutt, eik punssi, eik konjakki."

— Jaa-hah, kyll mnää ymmärrä, ei sitt mittä muut ko romtodi vaa, tuumal Iiro.

Ei meijä auttann muu ko ruvet naurama stää Iirot, vaikk mek kyll pelkäsi, ett mitä tohtor mahta sanno. Mutt tohtor nauro viäl makkjamin go me ja käsk meijä menn menoijan. Me rupesingin goht säälimä ittiän gottippäi, muttko Iiro lakki ruvetti hakema, ni me muistingi, ettei Iiroll lakki pääs ollukkan, go se Vilkun dyän dul.

— Misäst snuu lakkis o? kysys Vilkk sillo.

— Mnuu lakkin, en sunkka mnää lakk pääs ristjäissihi men. Kys snää vaa, misä se isävainajas silkkhatt o, niis ole laillsill jäljill.

— Pahukse muatt, oleks snää mnuu isävainan girkkhatt pääs tapplukses oli?

— Ole oikke, mutt kyll mar se löydetä. Älä yhtä hual, Vilkk, mennän Kitukränttihi hakema stää, sinns se vissi o jäänn. Siäll mnuu kuransatti. Eng mnää ny lakki tarvitt, kon dohtor mnuum bään dämssen gnyyttihim bist.

Mitäst täst, meijän däydys kaikin golmem bäälsem bäätteks mennk Kirukränttihi Vilku hattu hakema ja matkall Iiro selitt, kui hän ol joutunnk kiikkihi.

— Mnää kulji näättäk hissuksis kottippäi ristjäisist ja ajattli, mikä edesvastaus kummills sendä oikkeutt myäde o. Mutt ko mnää pääsen Gitukrännin duam buallssem bäähä, ni mnuu vastan dlee kolmk kisälli ja yks heist sano: "Katost meripurakka! Ong vast-tuul vai, kosk krysät täyty?"

— O oikke, mutt kosk teili o myät-tuul, ni lisätäst vähä faartti, mnää meinasi ja tainauti nyrkillän likimäist niskaha. Se ol oikkjastas vähän dyhmäst teht; mutt em mnää siink kiiruisan muistannk, kui mond heit ol lukkuas ja sentähde mnuun gäveki hullust, niingon diädätt. Kaht vasta mnää ai olsim bualiam bitänn, mutt kolm yht vasta o liiaks, ja selkkän mnää sai oikken darppeksen. Viime yks niist pahuksist löys puumbalika ja vet mnuu päähä, ni ett kaikk taevan dähde leiskusiva mnuu silmisän ja jumal tiäs, olisik mnuum bäärustingin gestännykkä, josei mnuull olis ollu snuu isäs knalli pääsän, Vilkk. Se o sendä yks siunatt parsel, se knall, älä hukk stää koska. — Mutt paho mnää pelkkä, ettei se enä ol niin gorkki ja muhki ko enne, ei maare sunkka olekka. Mutt sitt se nähdän, ko se löydetä, — nii oikke, sitt se nähdä, mimseks nek kati ovas se naha repinn, niingo sanalaskus sanota.

Semssi se Iiro pauhas, ko mes siink keskells syysyät painsin Gitukräntti kohde Vilku isävainajan gnalli hakema. Ja ko mep pääsi sinn, ni Iiro näytt meills sem baika, misä händ ol kuritett, mek kraappasin dulitikkuhu valkkja ja hai stää siunattu hattu niingon gooho. Vilkk tarkast Hauenguanombualmaise siu ja mnää Marelambualmaise. Iiro park ol semses reedas, ett Kitukräntt ol valla liia soukk hänell ja hän poukkroitt seinäst seinähä. — Kyll Vilkk ja mnää siin oikke iso roukkjon dulitikuj haaskasi, mutt em me vaa löytänn hattu. Mes siirsi sitt ittiän vähitelle Marelan gulma kohde, mutt ko Iiro äkkäs se, ni hän sanos: "Ei sunkka se vastvirtta menn ol, sengim böhköse!"

Ny vast me huamasi, ett ol satann niim bali, ett kesk-koht Kitukräntti ol yhten joken ja me ymmärsi, ett Iiros ol oikkeus. Mep paningi sitt vähitellen gursin Guninkkangattu kohde ja siäldpäi mes se hatu sitt viime löysingi sem borttam bääs, ko mene poikin Guninkkangadu. Siälls se kiärtel vedes kuatotte joukos ja yritt ai joukkom bääst portta ali, mutt ei mahtunn.

Iiro huus ja hurras niingo riivatt, ko hän äkkäs hatun dulitiku valos ja jahnas ai joukko, ett hän se vaan diäs, ettei semne hattuka sendä vastvirtta kuli, vaikk hän gomjambiki olis.

Vilkk ol kiukkune, nii ett kihis, ja sanos Iirot "Pahustaks siin ny viäl mäikkämä ruppek keskell yät ja herätäk koko korttelkunna! Kat ettes, ettes joudk kistuhum bäälsem bäätteks."

— No mutt ann ny mnuu ilot ja riämut, ko mek kummingi löysi isä-vainas kirkkhatu. — Usk pois vaa, Vilkk, ett stää viäläkkin darvita; ei stää tiäd, vaikk tekkin gäsketäis joskus kummiks, ko vaa elätt ihmsiks. — Nii oikke — ja sillo se o hyvä olemas.

Meit ol jo nii mond kertta suututett sinä ehton ett me oli oikken dylsistynny eng enä hualinnt tippaka Iirom bistlemisist.

Hiljaksis siit sitt lähdettin Dasalat kohde ja matkall mep pääti, ett Iiro jää Vilkun dyä yässeks ja mnää meni heit saattama. Ko mep pääsin Dasalaha, ni Iiro pan koht maat ja nukus niingon dorrakas. Mnää rupesi sitt Vilkull hyväst sanoma, mutt Vilkk sanos: "Äläst hual menn ny viäl; katotast kumses reedas tua hattuki o."

Ja sitt hän doi sen gnallim böydän dyä ja me rupesi stää tutkiman gynttlä valos. — Jaa-a! Mnää, ko oli sen girkkhatu nähn, ennengo se Iiroll annetti, rupesi oikke saama vedes silmihin, go mnää ajattlin, guip pian dämä mailman gomeus sendä muuttu viheljäisydeks. Em mar mnää olis ikänäs luuli, ett semne muhki silkkhatt olis saatt nii lussuhun, go se Vilku isä hatt ny ol, ja se sija ett se enne ol sili ja kiils ja loist ja välkys, ni seisosivak karvas siin ny riipi raapi ja pystös niingo vanhan giukkusen gati seljäs. Ja märk se ol, ni ett siit laist autt. Vilkk ol vähä surulise näkönen, go hän stää siink kattel ja hän ott ajatuksisas ai joukko sem bäälystähän gii, vet se suaraks ja paino se lussuhu jäll. Mutt mnää sanosi: "Pahustaks stää siin ny venuttle niingo mitäki vanha harmonikka, ei se siit sunkkam baran. Annast se tänn, ni mnää kato, mimseld se paikk näyttä, ko Iirom bäät suajel, sillongo händ kalautetti."

Ja kyll se paikk huakkjast löydetti. Siin ol hatum bäälystäs pualen gorttli mittane läpi. Vilkk pist sormes siit sisäll, mutt sillon dulikin doinem bohi vasta ja ko mek kattli stää toist pohja siit aukost, ni me näi, ett molemittem bohjitte välis ol papereit. Met tarkastleema, mitä papereit ne oikke oliva ja nii siin vaa viimen gäve, ett me vedi ulos hatust seittmä läpikastunutt sada marka sedeli. Sillo meijä silmän vast pystöhö lensivä ja Vilkk meinas: "Nääks stää äijä, ol mar se vaan glookk äij!"

— Ol oikke, mutt ol mar seki sendä yks siunatt asi ett Iirot lyättim bäähä.

Ja sitt me hurrasi ja tansasi, nii ett olis hulluiks luultt, jos vaa olis satutt näkemä. Iiroki heräs semsse elämähän, gääns kylkkiäs ja sanos: "Kosk te olett ai oli hyvi kambraatei, ni mnää sano sitt teill, ett lapse nimeks pantti: Josefiina Eufrosiina."

Ja sitt hän rupes kuarssama jäll eik tiätänn mittän dähä maailmaha.

Mutt Vilkk ja mnää pisti sedelik kuivama ja puhe ainett meill olis piisanns siin vaikk kuik kaua. Vilkk tuumal enemäst pääst, mitä kaikki hän nyt teke, ko hänell niim bali raha tul juur niingon daevam bilvist, mutt viime häm bäätt, ett me lähden gaikin golmen Durkkuhu viämä niit rahoj pankkihi ja Vilkk maksa reisu ja ylöspido Iiroll ja mnuull. Raumall ei oli näättäk pankki viäl sillo. — Siihem päätöksehe Vilkk sitt jäi ja mnää läksin gotti. Mutt Vilkk sanos, ett hän valvo viäläkki ja kuiva sedeleitäs.

Ja Iiro kuarsas, nii ett Tasala akknat tärisivä.

Sillaill ne Vilkum berindraha löydetti.