III
Niingo mnää sanosin, dul Vilkk viime siihen bäätöksehe, ett me läksisi viämä niit hänem berindrahoijas Turkkuhu. Mutt jos mnää tode sano, ni em mnää odottann mittä hyvä siit Turureisust. En sendähde, ettän olsi eppäll, ett siit tliis ikäv reis, ei maare, muttko sendähde, ett mnää tunsi Vilku ja tiäsi, ett jos se poik oikke lyä ittes löysäks, ni ei niist rahoist monttakam benni pankkihin darvinn viäd. Ja mnää sanosingi Vilkulls suara mnuu ajatuksen asjast. Mutt ei Vilkk, ko nauro vaa ja valmistel Turu reissuas. Iiroll em mep puhunns sanaka niitte rahatte löytämisest. Hän ol semne, ettei hän daitann mittäm bittäs salas, ja hän olis koht jutell ymbärs kaupunkki, ett Vilkk on dull rikkaks miäheks, eng me olis saann mittä rauha. Viäl vähemä mes stää uskalsi sanno Iiroll, ett ne rahak kukatiäs olsiva jäänn löytämät, jos ei händ olis kopautett päähä. Iiro olis sillo vaatinnk kummingim bualen goko summast löytjäissi ja ilma stää kehunn ja kerskaills siit, ett hän ne raha oikkjastas löytänn oliki, nii etem me olis oli enä ihmissi eng mittä häne rinnallas. Mutt Turureissuhu mes sendäm bääti otta häne fölisän. Sendähde Vilkk sanosikin, go me yhten ehtonk kaikin golme istusin Dasala salis: "Pahus soikkon, go aik tlee pitkäks tääll mais; mnää lähde vissi lysti vuaks ja ajan guluks täst Turkuhu."
— Aik tlee pitkäks — sanos Iiro — oles snää sendä jumalatone. Mikäst hätä snuu o? Kulkroittep pyss kädes, niim bitkäk kom bäevä ovap, pisi metti, väänäp plattingmatast ehtosi, eik ol syämsest eik juamsest eik säädylisest seorast puutett, niin gauan go Anundilan Galkke ja mnää mais ole. Jas kehta viäl välittä, ett aika tlee pitkäks. — Ajattlest vähän, gui mnuu laitan o. En olp, peevele viäkkö, siit saakk, kom bään gnyyttihim banttin, gehdann nokkatan ulos portiaukost pistä, ennengom bimi on dull. Ole saann istu juur niingo fang päevkauttek koton. Josas tiädäisik, kummost se on, go joutu odottama ehtot juur niingom bäevä valknemist, ett pääsis tänn jäll juttleman deijän gansan, ni es siin valittlis, ett aik pitkäks tlee. Ja jos snää ny viäl Turkkuhu lähde ja narrat tiätystengin duan Galkke fölisäs, ni millaillast mnää sitt aikan guluma saa. Älkkä, velikulla, ajatelk semssi, kom bysykkän goton.
— Nii mutt mnää olengin duumall, ett Kalkke ja snää tleett fölis
Turkkuhu.
— Älä tee, Vilkk, pilkka miähest. Kyllmares sen diädä, ettei mnuullt täll haava varoj ols semssi reisuihi. Täsä ovat tohtrim balka ja muu maksamises ennem bitkä.
— Kyll mnää sen diädä, mutt mnää ajattlin däsä harmeisan, gon en löyd niit isävainan rahoja, ettäm bane lopukki, mitä mnuull o, menemä ja maksan deijä reisun ja kaikk lystit Turus. Ja oikke lysti sitt pidetängim, boja. Eiköst nii? Kyll mar me merell olen gulkennt tarppeks, mutt tehdäst nyk kerrangi semnem bidemb maamatk ja katota, mild tämä mailm sild kandild näyttä.
— Snää oles siunatt miäs, Vilkk! — sanos Iiro. — Ja ny lähdetängi huamispäevän! Mnuull o sukulaissi siällt Turus, se Skrama-Noorlund, mnuu enon. Kyll mar häne muistatt? Siäll mes saan gortteeri, ettei siit tarvitt raha maksa.
Ja Iiro ol ilone niingon golme marka heone. Mutt mnää sanosi: "Ei sinns sendä nii mennä. Koitast ny vähä muistutellk, kui snuum bäärustingis lait o. Sanotan gyll, ett koer haavas nuale, mutt snuum bääsäs ongin däll haava semne aukk, ettei se paranukka ilma lailsen dohtri appu. Ja siks toiseks em mnää sunkkan gehtaiskan gävellp pisin Durun gaduj snuun gansas, niingauan go snuull nuat tollo ja alstandit topisas ova."
— No, no, kuulkkast Anundila viisast, kuis saarna. Eks annais sendä antteks, ettän däsä kiiruisan unhotin, gumne mnuum bään lait o? — Mutt se mnää sano, ett koht kon dohtor o ottant nämät tukop pois, ni me lähde. Eiköst nii, Vilkk?
— Ja vissi, sitt lähdetä juur liukkast!
— Ei sinns sendä sittengä viäl nii lähdet — sanosi mnää. — Kyllkaiket mek kummingin guukaude aja viäl sengi jälkke Iirot odottas saa.
— Mitästäs siin hulluijas puhele! sanos Vilkk.
— Hulluijan! Em mnää puhel mittä hullutuksi. Ajatelkkast ny vaa, ett Iirom bä keritti juur paljaks ja ajettim bartveittellp pois kaikk hiusten dröndikki. Ja mnää takka se, ett hän viäl pari viikkom bääst o juur niingo hän olis vesikopist karann. Ei hiukse niim bian kasv, eng mää sunkkan duls semse miähen gans Turkkuhun, gon ei tukka oi; en dul ihmistem bilkaks kävelemä sinns semsen gans, ko luulla vesikopis ollu. — Siihe aikka mailma pruukatti, näättäk, pitkä tukka, mutt ny on gaikkette hiuksek kerity niingo vesikopplaiste.
— Jumal siunakko — huakkal Iiro. — Mimmost näitten dollotten dakan oikke olleka?
— Kylläs nääs sitt. Pahom belkkä, ettäs lykkä ittiäs pakkon, gos peilihin gato.
Kyll Iiro park sillk kertta tuumalemist sai juur tarppekses. Ja nolo näköne hän olikin, go hän joku päev sen jälkken dul ensmäitten gerran dohtrild ja ol saann nähd ittes peilis. — Ihmelisem pia se haav sendäm baranus, mutt niist hiuksist meill ol vastust, kotei net tahtonnk kasot niim bian, go meijä miälen dek. Hädisän me rupesi ajama Iirom bäähän gaiken galdassi tropej, mitä kukin kullongi neuvos. Mutt hylkkerasv meijä miälestän sendäm barhate hiuksi kasott ja stää met tahkosingi Iirom bäänahkaha, nii ett häne olis löytännt traanihaju myäde, vaikk hän olis ittes mihim biilotann. Tiätystengi meill ai vaa ettippäi neuvotti viäl paremmppi lääkkeit, yks yht ja toinen doist, mutt met tiäsi jo kuip pali heijä sanoistas ol appu eng luapunnt traanistan go yhde ainoan gerra ja stääkin gertta me olem beräspäi saannk kattu. — Se käve näättäk sillaill, ett yks ehto, ko me jällt tahkosi hylkkerasva Iiron duka alkkuhu, niin dlee suutar-Jokko siihe ja ruppe meit neuvoma.
— Kyll traan o erinomast lääkett hiuksi kasottama, o oikkem, boja, mutt ei se sendä mittä olk keevede rinnall. Se vast poikka on. Mnää luule, että sills sais vanhak kulunuf fällykkin gasvama uutt karva, se o niin glookku lääkett ja siin o voima.
Nii, semssi se Jokko puhel ja kehuskel stää keevettäs, nii ett mes seoravallk kerrallp päätin goittas stää. Mnää käve ostamas apteekist kymmnem bennin geevede ja sitt ruvettin doimeihi. Kaikeks onneks me oli jo niim bali nähn, ettei nek kaikk lääkke olekka nii hyvi ko sanota ja sendähde mep päätingi ny, ett vedetä stää keevett ens vaam biänemäll alall Iirom bäänguarehe. Vilkk hak sulgan, gast se siihe lääkkesse ja voitel sitt sill yhden gohdan geskellp päälakki. Ja runssast hän voitliki. Mutt ei oli monttaka minutti kulunns se jälkke, ennengo Iiro hyppä ylös ja ruppe kiilimä ymbärs huanett ja huuta ett poltta. Mnää karasin göökkihi, sai vesiämbrin gättehen ja pisti Iirom bää siihe. Iiro kimaroitt niingo mato, hyppäs vooro toisellk kondillas ja vooro toisell, valel päätäs ja kiros, nii ett välikato nousemam bakkas.
— Annast katto mitä tämä tekke. Kyll siin voima vissi o siin lääkkes, tuumal Vilkk.
— Kodei siin vaa olis liiaks. Mnää pelkkän, diädäks, ett tämä teke roineit, sanosi mnää siihe.
Ja liiaks kyll siin voima ol, sill ett siihem baikkahan go stää keevett ol voideltt, tul sitt perästpäi rupi ja se ruve ali ol haav ja mes sai oli ilossi, ko se haav jongu viikkon dakka men gii. Eik siihem baikkaha ikänäs enä ol hiuskarva kasvann, niingon gaikk tiätäväk, kon dundeva Iiro.
Em mes se eräm beräst enä muut lääkett käyttännk ko hylkkerasva, eng mnää neuvois kenenkkä muunga muut lääkett semssin darkotuksihin gäyttämä.