V

Vilkk ol näihi saakk oll nii hissuksis, ett me luuli häne olevas kippjän, gonei hän mittän goerangurej keksinn. Mutt kaiketakki hän ol vähäm belgo hallus, ko hän joudus niin gaua rattaill istuma ja oll ajannk kumohongi viäl. Stää paitt händ tiätystengi harmitt ne Iiro nälkkimise ja pistlemise. Se Iiro ol, niingon diädätt, vähä pahailkinem buheisas. — Nii händ, ei Vilkk oll oll oikken galdases näihi saakk, mutt tuski hän ol pääss rattaild alas, ni hän ol niingon doine miäs ja tek meillk kaikengaldast jekku.

Iiro hak ittelles lyhdy ja men Valkot tallihi viämä. Mutt ennengo me viäl oli sisällk kerjenn, ni hän jo tlee takasi silmäs seljälläs ja sano: "Kattokkast poja, mitä mnää löysin dalli nurkast, ko mnää meinasin gätki ohjakse heinätte ali."

Ja, jos uskott taikk ei, ni hänell ol kädes semne vanhaaikkane hoppitoopp, ko enne gäytetti juamisastjanp pidois ja välist arkkjanakki. Mek kattli stää siin joka pualeld, mutt viime Vilkk sanos: "Älä nyp puh yhtikä sana, Iiro, täst asjast, ko viäs se toopp vähä äkkin dakasi samam baikkaha, mistäs se löysikki." — Mitä snää ny meina, sanosi mnää, ei sunkka stää sinn viädäk, kon dalo isännälls se viädä ja ilmoteta asi, niingo se o.

— Ilmoteta ja ilmoteta, tiuskas Vilkk, kyll mar se ilmotetangi, mutt sill o iso ero, millt tavalls se tehdä se ilmotus. Andakka ny mnuun doimittat tämä asi, ni mes saa aikam baremin guluma ja tees snää Iiro, niingo mnää sano. Viäs se toopp takasi samam baikkaha, mistäs se löysikki.

Iiro tek, niingo Vilkk käsk, ja ko hän ol aikas askroinns siällt tallis, ni hän dul sisäll.

Talo emändäkim bist ittes siihe meijän gansam buhelema ja kysy:
"Mistäst kaukka olla?"

— Raumald olla.

— Vai nii, vai Raumald.

Nii, ei hän se enemppä sendäm buhellukka, mutt ko istus toolillas käde ristis ja kattel pää kallallas oikkjam bualist kengänirkkoas. Joukko hän siins sitt vet syvä huakkaukse ja keinuttel koko aikka ruumistas kahtikkässi, niingo ämmäp pruukkava. — Mnää näin gyll, ett Vilkk istus niingon dulisill hiilill ja viime hän gysys: "Kyll mar mek kaikk komppen ja kamsum borstoho uskala jättä, ei sunkkan dääll varkkaist peikko ol?"

— Ei maare, sanos emänd ja läks pois.

— O hän ny harmi, tiuskas Vilkk, ei se toopp olekkan däst talost kadonn. Mitäst nyt tehdäm boja?

Mutt ei meijä stää tarvinnf fundeerat. Emänd tul vähä äkkin dakasi ja sanos: "Taita sendä ollp paras, ett nostatt sänttin sisällk, kosk naapri emänd on dääll ja sano, ett heild o eilä varastett hoppitoopp."

— Vai nii, sanos Vilkk, ja ol vähä turkase ilose näköne, vai nii.
Eik hes saas seikko siit, kuka se o viänn.

— Ee-ei. — O isänd sendän, guulem, lähtennp Parknoho, sinnp Porin daa; siällp pidäis olema semne noit, kon doimitta varastetun galun dakasi vähä nässist.

— Ei semsist mittä ol, sanos Vilkk, ei täsä Parknolaissi velhoj tarvita. Käskekkäst, ett se naaprin dalo emänd tua kaiken dalo väkes tänn ja toimittakkan dämän dalo väkik kans kokko.

— Älkkä nyk koohoijann. Olettakost te ja noit?

— Ole, ettäk te olk kuulit Tasala Vilkust, siit päätiätäjäst, puhett?

— En olk kuullk, kyll mnuu se sannot täyty.

— Se om baha kyll, mutt se ole juur mnää. Pankkast pian gäymä ny, emänd! Mnää ruppe sill aikka valmistuksihi!

No, emänd men niingon duulispää ulos ovest ja kyll Vilkk ny ol endselläs jällk, ko hän ol saann miälulist toimitust. Komppassis hän goht koperoitt esill ja harmittel, ettei hänell ollk kiikri kans fölis. — "Siins se ny näätt, ett stää vaa olis tarvitt. Se jolda näytäis, ko mnää kiikrillän gattlisi, misä se toopp o, mutt ny ei aut muu kon dullp paljallk kompassillt toime ja kyll siit tällaillakki sendä juhlalinen doimitus tlee."

Mek koitim buhell, ett o synd ja häppi, ett Vilkk sillaill villitte yksingertast kanssa, mutt Vilkk sanos: "Ong se sitt sem bareve, ett se Parknolaine villitte heit ja otta makso viäl tyästäs. Mnää en gumminga mein ottap penniäkkän däst toimituksest."

— No, stää ny viäl tarvitais. Mutt mitästis sanoisi, jos ei varas oliska näitten dalotte väkki?

— Se o mnuu asjan; kyll mnää semsist selkken, go mnää kerran diädä, misä toopp o. Ja stää paitt niin gyll se ittekki ymmärätt, ett varas hyvi luuldvast o jommangumman dalo väkki.

Semne se Vilkk ol. Kyll se asjas päällp pit, ko se ol kerra jottam bäähäs saann. Ja ny hän dahdos välttämättömäst noittu. Hän men duppaham, byys piilkirve ja koittel sen derä. Mutt ei se oll häne miälestäs tarppeks teräv ja sentähde häm ban yhde miähe hioma stää. Sillaikka kokkonusiva vähitelle naapurtalo ja oman dalo väki ja kattlivas silmä ymbyijäisin Vilkku ja häne vehkeitäs. Kon girves sitt Vilku miälest ol tarppeks teräv, ni häm ban se laattjallk, karas se ymbärs ens seittmän gertta vastombäevä ja sitt seittmän gertta myätpäevä ja koko aikka hän höpis ittekses stää englandilaist merimiähe veissu, ko loppu: "ai dont tu seil ow wee." Ko se ol teht, ni hän sidos vahva, hiäno langan girven derä ja varre ymbärs, löi naulan gattoho ja pan girves siihen gilluman derä alaspäin. Sitt hän määräs, ett jokattem bit vooros jälkke menemä seisoma sen girve ali ja lukema siins seittmänen gäsky. Ja viimeseks hän sanos kamalan goljall äänell, ettei hän sunkka varkka sijas tahdois seissos siins, sill ett sillo se kirves tlee siäld alas ja halase varkkam bää, nii ett siit tlee kaks kissanguppi niingo yks kihaus vaa.

Siilo yks ja toinen vaimihmsist rupes itkemä ja vaalen siin jongu miähengi nokam bää. Vilkk pitkitt toimitustas ja sinnk kirve ali hän sitt käsk heijä seisoma voorotelle niingo ryssä ripell. Moni ei taitann ulkko seittmätt käsky ja niill Vilkk anno oikke aika nuhte ja kysys, kui he lukuvooroill ovap pärjänn ittes.

Nii siins sitt käytti molematten dalotte väki läpi eik varast vaa löytynn. Vilkk rupes jo käymä hyvi nolo näköseks, mutt sillo avasiki joku kaappsängy ove — siällppäim bruukata semssi kaappsängyj — ja huus, ett siäll o viäl yks miäs. Ja nii siäll oliki yks trengpoik. Mutt siinäköst ol prässi, ennengo se saatti liikkell. Ja ko se vihdo viime siäld saatti ulos, ni se ol valkone niingo lakan, hiki juaks pisin gasvoj ja se väris, nii ett hamppa helisiväs suus. Kuka hyvänäs olis ilma noidalahjoj taitanns sanno, ett siins se syyline ol, mutt Vilkk pit asjastas kii ja sanos: "Tleestis tänn, junkkar, seisoman dämän girve all!"

Mutt ei se vaa lähtenn liikkeell. Vilkus ol äijä, se vilkautt meihi suu messingis, kaevo esillk komppassis liivim blakkrist, naputtel stää vähä aikka, viittas sinnt talli päi ja sanos: "Tualls se toopp pidäis olema."

Siilo sillt trengpojall vast hätä kässihin dul. Se katos Vilkku niingo mitäki ihmett ja sanos: "Saang mnää puhutellp provissjooni kahdekkeske."

— No, tleestis sitt tänns salim bualell, sanos Vilkk ja nii hes sitt menivä. Mutt kyll se kaappsängy miäs vähä kaukka kaaritelle Vilku alstandik kiärs mennesäs.

Se ol sitt vähä juhlaline hetk, ko Vilkk ja se töine siälls salim bualellp praakkasiva. Kaikk oliva nii hissuksis, ett valla hyvin guulus, ko unengörtynnyk kärväse istahdivap paperim bäällp pöödäll.

Ko mes sitt oli jongu aikka siin odottann ja vauhkotellt toissian, nin dlee Vilkk takasi hoppitoopp kädes, viä se naapurtalo emänäll ja sano: "Pitäkkä vast'edes paremi vaari kapenoistan; em mnää kuli nii usse näit teit, ettän ain doimitaisi net takasin go nek kattova ja nep Parkno velho, luule mnää, ei kelpp mihinkkä."

Kaikk ihmettlivä ja mitäst muut he olsivat taitannt tehd. — Emänd kiitt Vilkku, ja notkistel polveijas häne edesäs, nii ettei ruvenn enä seisalles pääsemä. — Ol se vaa aika peli! Iirot ja mnuu pakkas jo harmittama. Viime emänd sitt kysys Vilkuld, kuip pali hän dahto vaevastas.

— Ei se vaev mikkä ol, vastas Vilkk, — — konst se on, go raha maksa. Mutt em mnää tämsist piänist toimist mittäm balkka tahd. Niit mnää tee vaa aikan guluks.

Emänd olis kaikellakki muatto tahtonn maksa Vilkull häne vaevastas, mutt ei Vilkk vaa suastunns siihe ja nii se asi sitt jäi. — Mutt kyll ehto kulunn ol ja ko emänd men doopeines, ni ol meill maat meno aik käsis.