GÄRDA
Istuin akkunani ääressä ja tuijotin sadepäivän jälkeiselle kirkkaalle, siniselle iltataivaalle ajattelematta mitään, tai ajattelin jotain surullista, mikä ei ajattelemisestani parantunut, kun ovelle koputettiin hiljaa ja ystäväni astui huoneeseen.
— Häiritsenkö sinua?
— Kyllä, kiitos, vastasin minä. Kuinka muuten voit?
Hän vaipui korituoliin ja katseli kirjoituspöydän yli, ulos akkunasta, taivaan sineen.
— Tänään on ollut oikea huhtikuunpäivä, sanoi hän. Ensin aamulla kaunista, sitten sadetta ja lunta, ja nyt loppujen lopuksi oikea kevät-ilta.
— Niin, oikea kevät-ilta. Haluatko sikarin?
Kuulehan sanoi hän — koko tuo pala taivasta jonka nyt näen, on sininen; aivan kirkas ja puhdas ja sininen. Ei hattarata, ei pilven-riekalettakaan ole jäljellä rajuilman jälkeen. Ja kuitenkin koko tunnelmassa on jotain, joka selvästi kertoo, että on sateisen päivän jälkeinen ilta. Mistä se riippuu, kuinka saattaa tyhjä, sininen ilma näyttää toisellaiselta sen vuoksi, että aamupäivällä satoi? Lieneekö kaikki vain mielikuvitusta, kuluneen päivän muistoko on mielessä ja vaikuttaa silmien näkemään kuvaan, muuttaa sitä? Niinkö on asia?
— Luultavasti.
— Ihmeellistä.
Istuimme pari silmänräpäystä vaieten. Katselin häntä. Hän säteili nuoruutta ja terveyttä. Hän näytti viettäneen päivän ulkona, iho oli jo hiukan auringon ruskottama ja hänellä oli pari kieloa napinlävessä.
— Keltä olet saanut nuo kielot? kysyin minä.
Hän hymyili valkoisilla hampaillaan nopean salamahymyn, mutta tuli kohta jälleen totiseksi.
— Gärdalta, vastasi hän.
Ja odottamatta enempiä kysymyksiä hän jatkoi:
— Muistatko minun kerran maailmassa puhuneen kanssasi tytöstä, jonka nimi oli Gärda.
Ravistin päätäni.
— Onko siitä kauvankin? kysyin minä.
Hän mietti hiukan.
— Annahan kuin muistuttelen — kuinka vanhoja me nyt olemme? Kolmekymmentäkuusi vuotta. Niin, siitä on kai siis viisitoista tai kuusitoista vuotta. Olin silloin kaksikymmen-vuotias.
Vaivuin ajatuksiini. Kuusitoista vuotta sitten. Vuodet olivat vierineet, vierineet, vierineet. Aatteita oli sairastunut ja kuollut tuona aikana, muut aatteet olivat nostaneet siipensä lentoon. Europan ja mailman kartta oli muuttanut muotoaan. Sodan ukkonen oli jyrähdellyt hiukan sekä siellä että täällä, ruhtinaita ja mahtavia oli kulkenut valosta varjoon, ja itse minä olin ehtinyt kulkea kappaleen matkaa. En, minä en muistanut Gärdaa.
Muisti on liima, joka pitää koossa olemassaoloamme; nauha, johon päivämme pujotellaan kuin eriväriset kuulat; synnynnäinen papinkirja, joka suo meille tilaisuuden joka aamu huomata identtisyytemme. Ja tuntien tuota voimakasta tarvetta turvautua muistiin, jota tuntee, kun huomaa muistin pettävän joskus, vastasin minä mitä varmimmalla äänellä:
— Et ole eläissäsi puhunut kanssani mistään Gärdasta. Nyt olet uneksinut.
— No, sanoi hän, olet sen unohtanut, eikä se ole ollenkaan ihmeellistä. Muuten ei hänen nimensä ollut Gärda, se oli valenimi, jonka annoin hänelle puhuessani sinun kanssasi hänestä, jott'et olisi saanut tietää kuka hän oli, ja myöskin siitä syystä, etten pitänyt hänen oikeasta nimestään… Mutta annahan kun kerron, miten olen viettänyt päiväni.
Hän nousi tuolilta ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa kuten aina innostuessaan. Ja nyt kuten aina, näytti huone tulevan liian pieneksi hänen pitkille askelilleen.
— Tiedät, hän alkoi, ettei minulla kevään tullen ole mitään rauhaa sielussani. Kuljeskelen ulkona kaiket päivät. Sillä tuulella ollessani riippuu hiuskarvan varasta lunastanko itselleni matkalipun Jokohamaan tai Singaporeen, tai hyppäänkö vain raitiovaunuun ja ajan jonnekin kaupungin laitaseudulle. Viimeksimainitulla tavalla tein tänään. Muistathan miltä näytti aamulla ilma, joka helisi ja lauloi, hillittömän liidunvalkeata valoa kaikilla seinillä ja kaduilla, sokeita kerjäläisiä joka kulmassa, italialaisia ilmapalloineen, positivi kuului joka porttikäytävästä, kevät, lyhyesti sanottuna. Nousin raitiovaunuun Stureplanilla ja annoin mennä niin pitkälle kuin pääsin Kungsholmen'ille, hyppäsin raitiovaunusta Sairaskodin edustalla, saman sairaskodin, missä lapsena sain niin monasti istua jakkaralla pienessä luostarikammiossa, jonka seinällä riippui pastori Beskow'in kuva, ja jonka akkunalla oli geranium; istuin ja pitelin isoäitini äidin lankavyyhtiä… Mutta sehän oli toinen juttu… Lähdin kulkemaan Drottningholman tietä. Tapahtui näyttämönvaihdos. Minne kevät katosi? Ainakin sadannen kerran tein sen huomion, että "kevät maalla" on suurinta humpuukia, mitä on olemassa. Vanhaa koinsyömää lunta kaikkialla, ja tie on likarapakkona. Kevät maalla, se on yksinkertaisesti talvi, joka alkaa vanhettua, ja jonka turkki alkaa tulla likaiseksi ja tahraiseksi. Hyi helkkari! Ja tietysti oli taivaalle myöskin ilmestynyt iso pilvenlonka, musta kuin rautapelti, ja ne pienet siniset pilkut, jotka vielä olivat jäljellä, tuijottivat minuun, niiden väri oli muuttunut tuoksi kamalaksi, elottomaksi, jääkylmäksi ruumiinväriksi, jonka taivaan sini saa kun alkaa pilvetä. Kohotin kauluksen pystyyn ja käännyin takaisin. Ehdin etäisimpiin kaupunginkortteleihin hädin tuskin niin hyvissä ajoin, että ennätin pelastua erääseen porttikäytävään rajuilman puhjetessa. Alkoi sataa raelunta, joka ruoski kasvoja kuin olisi sille annettu tehtäväksi herättää paatunutta omaatuntoa, ja se olisi ehkä onnistunut, ellei olisi ollut, kuten mainitsin, tuota porttikäytävää. Talo oli köyhä, portin luona ja portaissa vilisi likaisia kakaroita, ja seinät olivat täynnä kirjoitusmerkkejä ja symbolisia kuvia … Mutta rakeet muuttuivat tavalliseksi märäksi lumeksi ja lumi muuttui vesisateeksi, ja aika alkoi käydä pitkäksi. Tutkiessani kuvakirjoitusta seinällä, huomasin ilmoituksen: huoneusto vuokrattavana, kolme huonetta ja keittiö, viidennessä kerroksessa. En tarvinnut huoneustoa, mutta ainahan sitä saattoi käydä katsomassa ja keskustella asukkaiden kanssa hiukan kosteudesta ja syöpäläisistä ja niin edespäin, kunnes sade lakkaisi. Kiipesin viidenteen kerrokseen ja soitin. Nimi ovessa oli tavallinen nimi, eikä kertonut minulle mitään. Sievänlainen palvelustyttö avasi minulle oven ja hänen siisti ulkomuotonsa herätti minussa sen käsityksen, että perhe oli hiukan yläpuolella talon keskitasoa. Pieni poika, puettuna aivan mustiin, riippui hänen hameissaan. Eihän pieniä lapsia pueta mustiin muuta kuin syvässä surussa — olin siis suruhuoneessa, ehkä perheenelättäjä oli kuollut… Häpesin jo päähänpistoani ja tunsin, kuinka ryhtini ja kasvojeni ilme jo jollain tavoin muistutti surunvalitus-käynnillä olevaa herrasmiestä ja kuinka pehmeäksi ja hillityksi ääneni kävi, kysyessäni vuokran suuruutta. Tyttö mainitsi summan ja avasi vierashuoneen oven. Olin ensiksi tullut saliin; se herätti köyhyyden tunnelman. Mutta pieni vierashuone oli aivan toista laatua; pysähdyin hämmästyneenä kynnykselle ja astuin aivan epäröiden pari askelta sisemmälle huonetta. Palvelustyttö oli jäänyt saliin.
Kaikki huoneessa oli kaunista ja hienoa ja sievää. Ei mitään kalleuksia, mutt'ei mitään mautonta tai halpa-arvoistakaan. Huomioni kiintyi heti vanhanaikaiseen peilipiironkiin, jolle oli asetettu kaksi kynttilää kapeihin pronssijalustoihin, kumpikin puolelleen piirongilla olevaa pendyliä. Pari pientä porsliiniesinettä viheriällä marmorilevyllä, vihkonen orvokkeja lasissa, ja pieni valokuva kehyksissä. Seisoin ääneti katsellen kaikkea tätä kuin vanhaa stilleben'iä. Siinä seisoessani taivas äkkiä kirkastui, akkunasta valahti huoneeseen muutamia auringonsäteitä, kalpeita kuin vanha hopea, ne lankesivat piirongille ja peilille ja viheriälle kivilevylle kynttilöineen ja valokuvineen ja muine esineineen. Valokuva… Satuin katsomaan sitä hiukan tarkemmin ja tunnustan, että yhtäkkiä tunsin jotain omituista päässäni. Se olin minä! Se oli vanha ylioppilas-valokuvani, valkoinen lakki oli polvellani… Kuinka se oli tänne joutunut? Kuka sen siihen oli asettanut?
— Gärda, lausuin minä.
— Aivan niin. Mutta odotahan. Seistessäni siinä pää pyörällä tuijottaen tuohon vanhaan valokuvaan avattiin muuan ovi, ja Gärda tuli huoneeseen.
— Anteeksi, sanoin minä, mutta kuka tuo Gärda nyt oikeastaan oli?
Ensimmäinen rakkautesiko?
— Ensimmäinenkö, — ei. Mutta suutelimme toisiamme eräänä kesänä, metsässä, järvellä veneessä, kuutamossa, ja eniten muutamain suurten palsamihaapojen alla eräässä puutarhan nurkassa… Kaiken tuon olen kertonut sinulle aikoja sitten, ja sinä iloitsit siitä melkein yhtä paljon, kuin jos olisit ollut itse mukana siinä, ja nyt olet unohtanut sen.
Muistoni heräsi, hitaasti, hämärästi.
— Muistan palsamihaavat, sanoin. Niin, ja nyt muistan Gärdankin. Hän oli vaaleatukkainen ja hento. Hän oli vaalea ja hienohipiäinen, mutta hänellä oli tummat silmät. Eikö hänellä ollut tummat silmät. Vai oliko se ehkä joku muu…?
— Hänellä oli tummat silmät.
— Ja nyt —?
Ystäväni oli vaiti hetkisen. Hänen äänensä hiukan värähteli, kun hän jatkoi:
— Niin, nyt hän on tullut vanhaksi. Olimme yhdenikäiset silloin. Nyt hän oli vanha nainen, tauti oli häneen jättänyt merkkinsä, huolet kuihduttaneet… Mutta saatpa kuulla jotain ihmeellistä. Ensi hämmästyksemme ja hämilläolomme haihduttua, hän viittasi valokuvaan ja sanoi: Ei valokuvasi aina ole tuossa. Se ei ole ollut siinä ennenkuin tänään, olen ajatellut sinua tänään, ja niin otin sen esille. Ja sitten sinä tulit juuri tänään…
Nämä sanat kuullessani en minä voinut olla rummuttamatta pöytään paraatimarssia.
— Rakas ystävä, sanoin, älähän nyt istu juttelemassa, kaskuja minulle.
Hän ei suuttunut.
— Niin, sanoi hän, siitä ei ole muuta kerrottavaa. Siinä koko juttu.
Hämärä oli ympäröinyt meidät. Ystäväni istui ääneti; en minäkään puhunut. Hän katseli ulos ikkunasta yli kirjoituspöydän, taivaan sineen. Mutta sini oli nyt tummennut ja alkoi muuttua.
— Kuulehan — hän vihdoin sanoi — nyt näen, kuinka tuon taivaan sateen-jälkeen-tunnelman laita on. Peltikatto vastapäätä on hiljan maalattu ja loistaa märkänä ja kiiltävänä ja kuvastaa taivaan sineä. Siitä tuo tunnelma syntyi.
— Luultavasti, vastasin minä.
Arkimedeksen piste
Tunsin kerran pienen jätkän.
Hän oli ikäiseni ja asui samalla kadulla. Mutta hän oli minua etevämpi kaikessa, ei ainoastaan kokemuksessa ja rohkeudessa, vaan tiedoissakin; sillä hän taisi punaliitupalalla tai hiilellä piirustaa pienen kadun seinät ja aidat täyteen sanoja ja vertauskuvia, joiden merkitystä minä en silloin tuntenut. Kun olin ulosmenossa, oli minulla tapana, jos olin yksin ja suojelijatta, aina ensin pistää nenäni portista ja luoda silmäys kadun alapäähän päästäkseni varmuuteen siitä, ettei tuota pientä jätkää ollut lähitienoilla. Sillä hän oli minua väkevämpi, eikä hän milloinkaan voinut oppia mielenmalttiansa menettämättä näkemään minun vaatteitani, jotka olivat eheämmät ja puhtaammat kuin hänen omansa.
Mutta eräänä päivänä tapahtui, että minä sain isältäni kelkan. Se oli päällystetty punakukkaisen huopamaton palasella, jalaksissa oli terävät teräskiskot, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, ja olipa sillä pieni kilisevä kulkunenkin nokassaan. Kun ensi kerran pääsin porttikäytävään tämä kelkka matkassani, ja äskensataneen lumen haju pisti nenääni, niin että aivastin, valtasi minut äkkiä niin mieletön ilo, että vallan unohdin tavalliset varovaisuustoimenpiteeni ja hyökkäsin portista katsomatta oikeaan tai vasempaan, hypin ja tanssin kuin ritulajalka-ukko ja päästin hurjia sotahuutoja. Aivan porttini edessä alkoi katu viettyä mäeksi. Istuuduin heti hajareisin kelkkaan ja annoin sen liukua rinnettä alas; mutta mäki oli loiva ja kelkka liukui vain hitaasti eteenpäin, niin että minun silloin tällöin täytyi auttaa jaloilla. Kadulla puhalsi jäätävän kylmä tuuli, korviani alkoi paleltaa, ja ilonikin alkoi jo jäähtyä, sekin. Samoinkuin tuulen jäätävä kylmyys hiipi vaatteitteni alle, samoin hiipi sieluuni tämä ajatus: minulla ei nyt ole ollenkaan niin hauskaa, kuin minulla oli äsken tullessani porttikäytävään kelkkoineni.
Ja samalla kuin ajattelin näin, huomasin äkkiä pienen jätkän seisomassa omalla portillaan kädet housuntaskussa. Hän oli likainen ja rupinen ja kauhea katsella, ja hänet nähdessäni täytti sydämeni pelko ja vavistus, sillä hän oli todellakin kauhea jätkä.
Minulla ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Istuin hiljaa kelkassani liikuttamatta jäsentäkään, kuin kaniini boa-käärmeen edessä, ja odottelin vain, että tuo pieni jätkä tulisi portiltaan löylyttämään minua.
Mutta katso, suojelusenkelini valvoi. Pieni jätkä ei lähtenyt portiltaan; hän seisoi yhä portillaan kädet housuntaskussa, Ja katsellen minua enemmän välinpitämättömästi kuin vihamielisesti, sanoi hän vain nämät sanat:
— Taputtele takapuoltasi, ukkoseni, niin pääset nopeampaan!
Senjälkeen otti hän hiilenpalan taskustaan, piirsi seinälle jonkun yksitavuisen sanan ja katosi porttiinsa.
Mutta minä jatkoin mäenlaskuani ja potkin päästäkseni eteenpäin, sillä mäki ei juuri ollut jyrkkä. Yht'äkkiä pisti päähäni ajatus, että pienen jätkän sanoissa kuitenkin saattoi piillä joku totuuden jyvä. Jos istun hiljaa kelkassani ajattelin minä, ja joku tulee takaapäin ja tölmäsee minua selkään, niin kulkeehan keikka kappaleen matkaa. Jos minä nyt itse töykin selkääni, niin onhan sillä sama vaikutus kuin jos joku toinen sen tekisi. Olihan se niin yksinkertaista; olinpa tyhmä kun en ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Katselin varovasti ympärilleni ollakseni varma siitä, ettei pientä jätkää ollut lähitienovilla, sillä en halunnut, että hän olisi nähnyt minun seuraavan hänen neuvoaan. Ja sitten aloin töykkiä selkääni kaikin voimin. Mutta kelkka ei hievahtanutkaan. Minä töykin selkääni niin että tulin sekä punaseksi, että lämpymäksi, ja kaksi eukkoa pysähtyi ja nauroi minua; kelkka ei liikahtanut. Silloin minä tulin pahoilleni ja suutuin, ja tartuin kelkkani naruun ja vein sen juoksujalkaa kotia, toivoen että minulla olisi ollut vanhempi veli, joka olisi kyennyt antamaan pienelle jätkälle selkään minun puolestani.
Päivällispöydässä kerroin seikkailuni isälleni ja pyysin häntä selittämään, mistä johtui, ettei voi päästä eteenpäin kelkalla töykkimällä omaa selkäänsä. Isäni ei nauranut minulle eikä sanonut minua tyhmäksi, kuten useimmat muut isät olisivat tehneet, vaan koetti kunnollisesti selittää ilmiön; mutta sitä tehdessään hän sotkeutui ja puhui ristiin, niin että minä lopulta sain sen käsityksen, ettei hän ymmärtänyt asiaa juuri paljoa paremmin kuin minä. Lakkasin silloin toivomasta, että milloinkaan saisin tämän arvoituksen ratkaistua; ja kysyin hyvältä isältäni, eikö hän ottaisi edes löylyttääkseen tuota pientä jätkää. Mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut aikaa.
* * * * *
Aika rientää, vuodet vierivät.
Pieni jätkä kasvoi ja hänestä tuli suuri rantajätkä. Minä itse jouduin kouluun ja sain oppia paljon; mutta minä en milloinkaan saanut riittävää selitystä siihen seikkaan, mistä johtuu, ettei voi kelkalla päästä eteenpäin töykkimällä omaa selkäänsä. Tapahtuu toisinaan vieläkin, että makaan yöllä valveilla ja mietiskelen tätä arvoitusta. Ja jos kerran saan pojan, ja hän kysyy minulta tätä asiaa, olen vakavasti päättänyt nauraa hänelle ja sanoa häntä tyhmäksi.