I
Päivänkoitto.
Leveänä ja raskaana liukuu laakeapohjainen ja katettu lotja Noakin arkki virtaa ylöspäin, pienen nokisen, lyhyeen ja raskaasti hengittävän höyrypurren hinaamana. Kello on puoli viisi aamulla. Öiset usvat leijailevat vedenpinnalla kevyenä savuna, silloin tällöin tuulenhenkäys ne repii siekaleiksi, mutta ne ehentyvät kohta seuraavassa silmänräpäyksessä; mutta vuorten huippujen ympärillä ne riippuvat kuin valkoset villatukot. Molemmin puolin rannat hitaasti vierivät ohi, korkeina ja tummina, milloin sumuun peittyneinä, ikäänkuin rivi väijyksissä olevia jättiläisiä, milloin värjyen varhaisen sarastuksen arassa ja kalpeassa valossa.
Ilma on raakaa ja kylmää. Heikko myötätuuli puhaltaa, liian heikko saadakseen väylän karehtimaan; mutta lotjakipparin piipusta savu hitaasti leijailee kokkaan päin ja kutoutuu sumuun.
Seison torkkuen kajuutan ovessa ja kuuntelen, kuinka uittotukit törmäilevät lotjan kokkaa vastaan. Tukinuitto on parhaillaan käynnissä, yksitellen mahtavat honganrungot soluvat katkeamattomassa jonossa, törmäävät lotjaa vasten ja työntyvät syrjään tai painuvat jytisten lotjankölin alle ja katoavat. Törmäysten välillä lepää laakso hiljaisena kuin kirkko ja sumu vaippaa liikkumattomana kuusien latvat.
Maisemalla on vielä silmät unessa ja yömyssy päässä.