II
Mietiskelyä.
Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän on saanut vakavan elämänkatsomuksen.
Kirja putoo kädestäni, ja ajatukseni taivaltavat omia teitään.
Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa, mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen — pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia, eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä, joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja, enkä minä puhu heidän puolestaan.
Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis katsella, mutta sisällyksetön.
Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena, yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten… Mutta laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen lukevan ihmisen ääni…
Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian nopeasti liu'uin edelleen ohi…
Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera. Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria. Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta, ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa. En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.
Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia — mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen. Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.
Hammaslääkärin nauru oli siis tervettä ja viisasta.
Tervettä ja viisasta.