II
Ääni tuli ylhäältä, parvekkeelta. No, hänhän seisoi klubin edustalla! Oman klubinsa, jossa hän oli illallismestari. Hän nyökähytti päätään miehelle parvekkeella ja astui sisään. Hän oli äkkiä unohtanut levottomuutensa ja pahat aavistuksensa. Hän ei viihtynyt missään niin hyvin kuin täällä. Tosin oli hänen huono onnensa pelipöydän ääressä käynyt miltei sananparreksi, mutta se oli korvaukseksi tehnyt hänet yleisesti suosituksi.
Hän astui parvekkeelle, tervehti kahta kolmea siellä istuvaa sanomalehdenlukijaa, ja katsahti kadulle, missä lyhtyrivit juuri syttyivät.
"Mitä uutta?" kysyi hän. "Onko iltalehdissä mitään erityistä?"
"Eipä juuri. Salisbury on pitänyt mainion päivällispuheen. Hän sanoo, että sodan siunauksista on ollut suurin se, että Englannin nyt täytyy hankkia suurempi armeija."
"Oliko hän selvä?" kysyi ääni huoneesta, mutta kukaan ei vastannut mitään. Kysyjä oli muuan vanha herra, joka oli tunnettu omituisista päähänpistoistaan.
"Pelataanko tänä iltana?" kysyi Glas.
"Kyllä, sisällä istuu muutamia nuorukaisia, muutamia uusia. Luulen, että he petaavat pokeria. En oikeastaan tiedä, kuka heidät tuntee."
Glas kulki huoneen läpi. Pienessä punaisessa huoneessa istui neljä pelaajaa pöydän ääressä. Yksi niistä oli vanha pankkiiri, jonka tukka ja iho olivat yhtä valkoiset, ja joka aina laski viisi korttiaan pöydälle, luotuaan niihin pikaisen silmäyksen. Hän teki sen, jottei käden vapiseminen olisi ilmaissut, mitä kasvot salasivat. Hän oli hyvin rikas, mutta oli kovin pahoillaan jos hävisi. Muut kolme olivat nuoria miehiä. Glas oli juonut heidän kanssaan veljenmaljat, senvuoksi, että oli illallismestari, mutta hän tuskin tunsi heitä. Tämä seikka teki hänet erityisen halukkaaksi ottamaan osaa peliin. Hän ei kernaasti pelannut ystäviensä kanssa. Hän pelasi mielellään hiukan korkeata peliä, eikä ollut oikein hauskaa istua ja voittaa rahasummia hyviltä ystäviltään. Ja koska hän miltei aina hävisi, tunsi hän itsensä kerta kerralta yhä varmemmaksi siitä, että nyt on vihdoinkin oleva hänen vuoronsa voittaa.
Hänen tunnetun huono-onnisuutensa vuoksi ottivat nuoret miehet hänet sydämellisesti vastaan ja vanhan pankkiirinkin silmissä välähti suopea loiste, kun Glas yhtyi peliin.
Hän tappasi, kuten tavallisesti. Mutta hän ei ollut millänsäkään.
"On tavallisesti hyvä, että on huono onni alussa", ajatteli hän.
Muut tappasivat myöskin. Vain yksi voitti. Se oli aivan nuori mies, hyvin kaunis ja hyvin kalpea, moitteettoman säännöllisin kasvonpiirtein kuin panoptikonin vahakuva. Hän voitti herkeämättä. Pitkät silmäripset eivät hetkeksikään kohonneet. Silmät olivat puoliummessa, vain kapeasta raosta tunkihe katse kortteihin ja alituisesti kasvavaan läjään pelimerkkejä, setelejä, kultarahoja, joka kokoontui hänen eteensä. Sillä kaikki virtasi hänen luokseen. Hänen hallussaan olivat jo kaikki merkit, muiden täytyi ostaa häneltä, kun he tarvitsivat. Glas tutki hänen kasvojaan: eikö sellainen onni herättänyt hänessä pelkoa tai 'häpeää. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin nukkuvan. Vain yhden ainoan kerran kun hän hajamielisyydessä otti käteensä kultarahan ja katseli sitä, välähti hyvin kankean hymyilyn varjo hänen liian punaisilla huulillaan, ja hän näytti sillä hetkellä herttarouvalta.
Oltiin aivan hiljaa pelipöydän ääressä. Vanha pankkiiri ei enää ottanut osaa peliin: hän istui käsivarret ristissä ja kasvot ja koko mies olivat kuin kutistuneet kokoon. Mutta silmissä eli vielä, ja ne tirkistelivät ilkkuen Glas'iin kun eräs toinen pelaajista, synkännäköinen mies, jolla oli Kasper-profili, nousi ja poistui käytävään päin. Glas ymmärsi, mitä silmät puhuivat: mies, jolla oli Kasper-profili, läksi neuvottelemaan vahtimestarin kanssa, joka oli kapitalisti.
Glas oli ainoa, joka vielä piti puoliaan vahakasvoja vastaan, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se, että toiset olivat hävinneet enemmän kuin hän, ja että hän viime minuutteina todellakin oli voittanut takaisin osan tappiostaan. Hänellä oli kaksi kertaa peräkkäin ollut neljä rouvaa, ja kas, nyt ne tulivat kolmannen kerran kaikki neljä! Hän voitti. Hän voitti vielä kerran. Hänen läjänsä kasvoi: toisen luota vaelsivat setelit ja kultarahat pöydän poikki hänen luokseen. Vahakasvot pysyivät yhtä liikkumattomina, tuo jäykkä hymyily toistui vain hiukan useimmin ja jäi viimein vakinaiseksi hänen huulilleen.
"Hän on nähtävästi rikas poika", sanoi Glas itsekseen. "Miksen voittaisi minäkin kerran, ja rahat ovat minulle yhtä tarpeen kuin hänelle. - Mutta mitä tämä on! Neljä rouvaa nyt taas…"
"En ole milloinkaan nähnyt näin kummallista peliä", sanoi hän levittäessään kortit pöydälle ja siirtäessään voiton luokseen.
Pelipöydän ympärille oli kokoontunut katselijoita. Kaikilta tahoilta tuijotti apoauki olevia silmiä noihin neljään rouvaan, jotka mistään välittämättä haistelivat stiliserattuja kukkiaan. Vahakasvoinen mies vastasi jäykästi heidän jäykkiin hymyilyihinsä.
"Niin", virkkoi hän viimein, "poker on hyvin omituista peliä".
"Onko se oikeastaan järkipeliä", ihmetteli eräs katselijoista, "vai onko se uhkapeliä?"
Vanha pankkiiri vastasi:
"Se on järkipeliä, jos voittaa, mutta kun tappaa, on se pelkkää uhkapeliä."
Vahakasvot nyökkäsivät myöntäen.
Pöytä oli tyhjänä hänen edessään. Hän oli menettänyt kaiken voittonsa.
Hän katsoi kelloaan.
"Kello ei ole vielä kahtatoista", sanoi hän. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että jatkamme vielä puolisentuntia?"
Hänen äänensä oli hiukan käheä.
"Hän unohtaa, että olemme sinät", ajatteli Glas. "Hän on siis kuitenkin ollut jännityksissä."
Glas tahtoi oikeastaan kernaimmin lopettaa. Hän ei halunnut menettää voittoaan, eikä myöskään halunnut voittaa lisää. Kaikella piti olla määränsä. Mutta eihän käynyt päinsä kieltää vastapelaajalta tilaisuutta voittaa takaisin. Hän kätki huonosti selvän ja tarkoitetun haukotuksen ja alkoi uudelleen pelin. Kun hän otti korttinsa, oli hänellä jälleen neljä rouvaa. Häntä värisytti. Hänet valtasi äkillinen varmuus siitä, että nainen, jota hän rakasti, petti häntä tänä hetkenä, koska hänellä ensi kerran elämässään oli pelionnea ja niin luonnoton onni. Mutta tämän uutuus oli täydellisesti lumonnut hänet, ja vaikkakin hän oli näkevinään rakastamansa naisen toisen sylissä, ja vaikkakin tämä näky oli viiltävän ja myrkyllisen selvä kuin herttarouvan ja patasotamiehen näkeminen pöydän vihreällä veralla, ei hän hetkeksikään kadottanut peliä näkyvistään; ainoatakaan etua, pienintäkään ei hän jättänyt käyttämättä, menestys teroitti hänen katseensa, hän pelasi mielestään varsin nerokkaasti, ja hän voitti lakkaamatta. Ja hän tulistui vasten tahtoaan nähdessään kaikki ne rahat, jotka toinen väsymättä otti esiin lompakostaan ja kukkarostaan, setelejä ja kultaa, setelejä ja kultaa, ja jotka hän veltolla kädenliikkeellä työnsi pöydän poikki hänelle. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut, että niin suuret summat saattoivat olla kysymyksessä. Hän muisti liikeasioitaan. Hänellä oli suuri joukko kaivos-osakkeita eräässä pankissa, ja muutaman viikon päästä, kun laina lankesi maksettavaksi, olisi hänen ehkä pakko myydä ne polkuhintaan. Näiden rahojen avulla voisi hän pitää ne, saisi aikaa, välttäisi tappioita, tekisi hyviä kauppoja… Neljä rouvaa!
Se oli viimeinen kerta. Vahakuva häntä vastapäätä kokosi vielä kerran kortit, kuin aikeissa jakaa, mutta pudotti ne jälleen pöydälle. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Hän ei kohottanut silmäluomiaan, ja hänen kasvonsa olivat nukkuvan, kun Glas hitaasti pisti setelit lompakkoonsa, kokosi kultarahat ja pisti ne housuntaskuun.
Vaitiolo tuntui painostavalta.
"Ulkona on varmaan satanut", arveli Glas.
"Niin", sanoi hänen vastapelaajansa, "luulen että on satanut."