III
Ivan Glas oli tuskin ehtinyt kadulle, ennenkuin tuska valtasi hänet jälleen. "Olisinpa vain kotona", ajatteli hän, "kunpa yö olisi lopussa!"
Hän katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hänestä tuntui epäillyttävältä, että muuan mies kulki toisella puolen katua samaan suuntaan kuin hän ja yhtä nopeaan. Hän kiiruhti päästäkseen kulman ohi, vaikkakin hänen siten täytyi tehdä mutka.
Hän kulki nopeasti, ja oli melkein porttinsa kohdalla, kun hän näki saman varjon, jota hän äsken oli koettanut välttää, astuvan esiin pimeydestä ja tulevan suoraan häntä kohti. Hän väistyi taaksepäin seinää vastaan, sillä kuolemankauhu oli täyttänyt hänen sydämensä. Mutta kun toinen tuli lyhdyn valoon, näki hän, että se oli pelaaja, jonka, rahat hän oli voittanut. Ja hän näki muutakin, hän näki yhdellä ainoalla silmäyksellä, että toisen tuska oli suurempi kuin hänen omansa: ja hän tyyntyi äkkiä.
"Mitä te tahdotte?" kysyi Glas.
Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän uudelleen:
"Mitä te tahdotte minusta? Oletteko sairas?"
Hän oli vuorostaan unohtanut, että he olivat sinät.
Toinen liikutti huuliaan, aivankuin olisi tahtonut vastata, mutta hän ei vastannut ja äkisti niinkuin oli tullutkin pimeydestä, katosi hän ja pysyi poissa.
Ivan Glas tunsi jäätävää tyyneyttä astuessaan sisään portistaan ja noustessaan portaita ylös. Hän ymmärsi kaikki. Toiselle merkitsi tappio jotakin kauheata. Hän oli ehkä varas. Rahat, joilla hän oli pelannut, eivät olleet hänen omiaan. Niin, hän oli varmasti varas.
Olisiko hänen pitänyt antaa ne hänelle takaisin? Tyhmyyksiä. Hän oli voittanut ne rehellisessä pelissä ja hän aikoi pitää ne. Hän tarvitsi niitä. Hän oli tottunut ajatukseen, että ne olivat hänen, eikä hän voinut olla ilman niitä. Kuinka kävisi hänen osakkeidensa, hänen pankkilainansa, kaikkien hänen liikeasioittensa?
Ihme, ettei hän heti ollut huomannut, että tuo inhoittava ihminen oli varas.
Hän käveli edestakaisin huoneessaan. Hänen kellonsa oli seisahtanut, mutta kun hän meni akkunan luo, näki hän tähdistä, että kello oli lähemmäs kaksi. Plejadien jalokivikoriste kimalteli korkealla idässä ja tuolla savupiipun päällä tuikki Aldebaran himmeästi, punaisena kuin lyhty sumuisessa kujassa. Hän haukotteli pitkään, tuska oli kadonnut, ja hän ajatteli tulevaisuutta riisuutuessaan. Hän ei enää milloinkaan pelaisi, hän tekisi onnistuneita kauppoja, rikastuisi, hän tiesi sen, hän tunsi sen nahassaan. Ja hän, jota hän rakasti — tyhmä sana tuo rakastaa! — jos hän pettikin häntä, niin entä sitten? Maailma on täynnä naisia, ja kun on vaan rahaa – – –
Huoneuston kaikkien avattujen ovien läpi tunkeutui keittiön vesijohdon vuotavan raanan loriseva ääni. Ja ajatellen Maecenasta, joka oli niin rikas, ettei voinut nukkua kuulematta suihkukaivon lirinää, kääriytyi hän peitteeseensä ja nukkui levollisena.