IV
Ukonilma.
Tunti on seurannut toistaan. Iltapäivä on käsissä, ja me olemme päässeet monta penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen.
Noakin arkissa on kauhean kuuma. Ilma värisee helteessä; terva kansilautojen lomissa sulaa ja tarttuu jalkoihin; auringonsäteet pistävät valkeana hohtavasta raudasta tehtyjen tikarien tavoin.
Ilmassa on ukkosta.
Mahtavan Femtå-vuoren kiireellä, joka kohottaa linnamaiset, melkein rakennustaiteellisen säännölliset ääriviivansa puolisen peninkulmaa koilliseen, lepäilee raskaita orvokinsinisiä pilviröykkiöitä, tiukkaanahdettuja, taajoja, jykeviä laattoja, kerros toisensa päällä. Törmäpääskyset, jotka rakentavat pesänsä hiekkatörmiin rantamilla — läven toisensa viereen pitkiin riveihin — päästävät lyhyitä, pelokkaita piipahduksia ja lentävät niin alhaalla, että pyrstösulat kerta toisensa perästä liipasevat vedenpintaa.
Ja hiekkasärkällä vasemmanpuoleisella rannalla istuu yksinäinen varis rääkkyen rumasti.
Lehmänkellojen ääni tunkeutuu lotjan luo kaukaa ylhäältä, ja etäällä jyrisee jo ukkonen.
Pieni musta koira juoksentelee yksin ja rauhattomana rantaviertä nuuskien kaikille tahoille, häntä luimussa; toisinaan se pysähtyy ja katselee hädissään ympärilleen pelokkaissa mustissa silmissään outo kiilto; vihdoin se nostaa päänsä korkeutta kohden, kurottaa kaulaansa Ja ulvoo, ulvoo…
Mutta ukkospilven luomavarjo lähenee yhä laaksoa, ja vuoren juurella virta vierii tummana kuin muste.
Olemme päässeet siihen Femtå-vuoren juurella olevaan lauttauspaikkaan, missä hinaaja-aluksella on tapana laskea maihin uudistaakseen puuvarastoaan. Pieni laiha ruskea hevonen, joka vetää keltaisia kiesejä, ajaa juuri lautalle; sillä on pelästyneet silmät ja levottomat korvat Ja se säpsähtää jokaista kolinaa. Valkoinen salama leimahtaa, jyrähdyksen seuraamana… Samassa höyrypursi viheltää, pitkään, venyttäen, kimakasti… Hevonen hätkähtää, ajaja riuhtoo, huutaa, kiroilee…
Vihurinpuuska.
Ladonovi ylhäällä mäellä lämähtää kiinni, ja pari lehmää tulee juoksujalkaa kolisevin kelloin… Niiden kintereillä tulee pelästynyt lammaslauma, kulkusissa heleämpi ääni…
Myrskynpuuska on saavuttanut meidät. Sade vihmoo vedenpintaa, ja
virralla kiitää joukko pieniä, jyrkkäharjaisia, mustanharmaita aaltoja.
Salama seuraa salamaa, jyrähdys jyrähdystä ja sade kohisee koskena.
Maisema on vajonnut tummanharmaaseen hämärään.
Hevonen alhaalla lautalla nousee takajaloilleen pystyyn ja hirnahtelee ja päristeleikse.
Mutta suurella kivellä vanhan kuusen naavaisten ja riipalla olevien oksien alla seisoo harmaa pukki katsellen tätä kaikkea kasvoilla kaikkein kivettynein ivallinen ilmeensä, ilmaisten mielipiteensä hevosen käytöksestä kerta toisensa perästä päästämällä tuon äänen, joka vanhan legendan mukaan on tulkittava näin; kas per-ha-na-a!