V
Kuolema.
Ilta on viileä ja kirkas.
Tuli loimuava auringonlasku, vuoristoseutujen räikeän värikarkelon hurja temmellys: verestynyttä punaista, joka värikylläisin juovin kutoutui oranssikelta-pohjalla olevaan kulta-ompelukseen, sillävälin kuin verkko ohuita kalpeansinisiä rihmoja ilmoja piirrellen asettui itäiselle taivaanrannalle, joka vaipui yhä syvemmälle tummenevaan sineen ja hämärään punasinervään.
Muutaman sekunnin kuluttua on kaikki lopussa. Voimainponnistusta seuraa väsymys. Voimakas punainen alkaa raueta, oranssivivahdusten syvävärinen mehu ehtyy ja kalpenee sairaaloiseksi ja vilpoisaksi viheriäksi. Käärmemäisesti kiemurrellen laskeutuvat usvahattarat laakson yli. Usvaa nousee ja alenee, mutta se valloittaa alati yhä uusia seutuja vuorenrintamilta. Jonkun harvan kerran repii heikko iltatuuli usvaan aukon: sen läpi paistaa läntinen taivas vielä viimeisen kerran, kalpeana ja viheriäisenä kuin pesty ruumis.
Tunnit vierivät.
Tihenevässä pimeydessä käy kulku virtaa ylöspäin, kuljetaan poukamasta poukamaan ja kaikki poukamat ovat toistensa näköisiä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi tämä jokimatka kestänyt ijankaikkisuuksia ja kuin pitäisi sen kestää yhtä monta ijankaikkisuutta vielä. En näe tällä tumman veden loppumattomalla maantiellä olevan mitään päätä.
Tahtomattani tulen ajatelleeksi muuatta tapahtumaa viime päiviltä. Olin ikävässä Hallsbergissä. Seisoin vaunun akkunassa katsellen vilinää asemalla. Katseeni pysähtyivät keski-ikäiseen mieheen, jolla oli tuollaiset sielukkaat ja elämän vaihtelevain kokemusten melkein tuskaisen tarkasti veistämät kasvot, jotka voivat vieraassa synnyttää äkkiä heränneen ja jälleen äkkiä unohtuvan halun päästä lähelle häntä, viekoitella häneltä hänen kokemuksiaan, tulla hänen ystäväkseen. Mutta hän nousi toiseen vaunuun ja minä unohdin hänet.
Laxå'ssa luullakseni hän jälleen palasi mieleeni. Siellä hän kannettiin vaunusta kuolleena, asetettiin sohvalle asemasillalla, ja hänen päänsä peitettiin harmaalla sadetakilla.
Väkeä kokoontui hänen ympärilleen. Sanomalehtienmyyjät pysähtyivät keskellä läksyänsä: Nisse, Kasper, Figaro…
Muuan lihava herra, jolla oli vahatut viikset, kulki ohi; hän oli juuri ottamaisillaan konjakkipullon ulster-päällystakkinsa povitaskusta. Hän jäi seisomaan… ja konjakkipullo kurotti kaulaansa taskusta…
Myöhään illalla pääsin Filipstadiin. Muuan terävänenäinen puolivillainen vanha herrasmies huusi korvaani, juuri kun ajoimme asemalaiturin viereen: meillä on tänään ruumis mukanamme junassa. Minä hätkähdin, vastenmielisesti yllätettynä; sillä puolittain itsetajuttomasti kuvittelin, että kuollut yhä vielä oli Laxån asemasillalla, harmaa sadetakki päänsä peitteenä.
Hänet oli siis siirretty tavaravaunuun ja tuotu määräpaikkaansa.
No, ihminen elää aikansa ja kuolee viimein; eihän se ole mitään varsinaisesti uutta. Seistään vihellellen Hallsbergin lippuluukulla, kun lunastetaan matkalippua; illalla tullaan perille Filipstadiin rahtitavarana. Sellaisen varalle tulee jokaisen olla valmistautunut; mutta on sopimatonta puhua siitä henkilölle, joka on tervehtymysmatkalla.
Ja jonka on ypöyksin vietettävä yö suuressa, autiossa hotellihuoneessa vieraassa kaupungissa.
— — Pimeys käy yhä syvemmäksi ja sumu taajenee. Menen kajuuttaan ja heittäydyn sohvalle. Pöydällä palaa unelias kynttilä. Makaan kauan valveilla ja mietiskelen kysymystä, voidaanko rautatiehallitusta lain mukaan pitää velvollisena maksamaan kuolleen perillisille matkustajamaksun ja rahtimaksun eroitusta Laxån ja Filipstadin välillä; löysin monta syytä myötä ja vastaan; viimein nukahdin sielussa tuskainen tunne siitä, että joku arvoitus oli jäänyt ratkaisematta. Kun heräsin, niin lotjamies seisoi vieressäni rytyyttäen minua käsivarresta.
— Olemme Likenäsin kestikievarin kohdalla. Emme sumun vuoksi pääse edemmäksi tänä yönä.
Kello on neljännestä vaille kaksitoista. Oli vielä kuljettava puolisen peninkulmaa. Jätin matkatavarani laivaan, nousin maihin ja kuljin lopun tietä pimeässä ja sumussa — tietä, jota olin kulkenut joskus aikoja sitten, lapsena.